Tällaisille terveysriskeille minua altistettiin pakkohoidossa

Tällaisille terveysriskeille lääkäri ja hänen käsipareinaan olevat hoitajat altistivat minua pakkohoidossa pakottaessaan syömään lääkkeitä:

epätavallisia liikkeitä (yleinen haittavaikutus, esiintyy enintään 1 käyttäjällä 10:sta) etenkin kasvojen tai kielen alueella
veritulppa (melko harvinainen haittavaikutus, esiintyy enintään 1 käyttäjällä 100:sta) erityisesti jalkojen laskimoissa (oireita ovat turvotus, kipu ja punoitus jaloissa). Se saattaa kulkeutua verisuonia pitkin keuhkoihin, joissa se aiheuttaa rintakipua ja hengitysvaikeuksia. Jos havaitset jotain näistä oireista, ota välittömästi yhteys lääkäriin
oireyhtymä, jonka oireita ovat kuume, tiheä hengitys, hikoilu, lihasjäykkyys ja uneliaisuus tai unisuus (saatavissa oleva tieto ei riitä yleisyyden arviointiin).
Hyvin yleisiä haittavaikutuksia (esiintyy yli 1 käyttäjällä 10:stä) ovat painon nousu, uneliaisuus ja veren prolaktiinipitoisuuksien suureneminen. Hoidon alkuvaiheessa joillakuilla voi esiintyä huimausta tai pyörrytystä (ja sydämen sykkeen hitautta) etenkin heidän noustessaan makuulta tai istuma-asennosta seisomaan. Tämä häviää yleensä itsestään, mutta jos näin ei tapahdu, kerro asiasta lääkärille.

Yleisiä haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 käyttäjällä 10:stä) ovat tiettyjen verisoluarvojen ja veren rasva-arvojen muutokset ja hoidon alkuvaiheessa myös maksaentsyymiarvojen ohimenevä suureneminen; veren ja virtsan sokeripitoisuuksien suureneminen; veren virtsahappo- ja kreatiinikinaasipitoisuuksien suureneminen; ruokahalun voimistuminen; huimaus; levottomuus; vapina; poikkeavat liikkeet (dyskinesia); ummetus; suun kuivuminen; ihottuma; voimattomuus; voimakas uupumus; nesteen kertyminen elimistöön ja siitä johtuva käsien, nilkkojen tai jalkaterien turvotus; kuume; nivelkipu; ja seksuaalisen toiminnan häiriöt kuten sukupuolisen halukkuuden heikkeneminen miehillä ja naisilla sekä erektiöhäiriö miehillä.

Melko harvinaisia haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 käyttäjällä 100:sta) ovat yliherkkyys (esim. suun ja nielun turvotus, kutina, ihottuma); diabeteksen puhkeaminen tai paheneminen, johon voi joskus liittyä ketoasidoosi (ns. happomyrkytys, ketoaineita veressä ja virtsassa) tai kooma; kouristuskohtaukset, yleensä potilailla, joilla on aiemmin ollut kouristuskohtauksia (epilepsia); lihasten jäykkyys ja spasmit (mukaan lukien silmänliikkeet); levottomat jalat -oireyhtymä; puhevaikeudet; änkytys; hidas sydämen syke; herkkyys auringonvalolle; nenäverenvuoto; vatsan pullotus; kuolaaminen; muistin huononeminen tai unohtelu; virtsankarkailu; virtsaamisvaikeudet; hiustenlähtö; kuukautisten puuttuminen tai harveneminen; sekä miesten ja naisten rintojen muutokset esim. poikkeava maidon eritys tai rintojen kasvu.

Harvinaisia haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 henkilöllä 1 000:sta) ovat ruumiinlämmön lasku; sydämen rytmihäiriöt; selittämätön äkkikuolema; haimatulehdus, jonka oireina ovat kova vatsakipu, kuume ja oksentelu; maksasairaus, johon liittyy ihon ja silmänvalkuaisten keltaisuutta; selittämättöminä kipuina ja särkyinä ilmenevä lihassairaus; ja pitkittynyt tai kivulias erektio
37979
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 37

Vanhimmat

Anteeksi en ole vieläkään antanut eikä tarvikaan antaa tuota kidutusta.

Äänestä
  • Koin erittäin monia haittoja parhaimmillaan useista pillereistä mitä minulle määrättiin päällekäin joten nämä haittavaikutuslistat eivät itsessään pidä paikkaansa haittojen suhteen vaan eri lääkkeiden yhteisvaikutukset olivat myös ongelma. Osassa paketeista oli selvästi mainittu että lääkkeilläni oli toisten lääkkeideni kanssa lääkkeen vaikutusta esimerkiksi voimistavia yhteisvaikutuksia. Osa haitoista oli hyvin traumatisoivia ja ahdistavia. Tunsin oloni myös entistä sekavammaksi mitä useampia eri lääkkeitä minulle määräiltiin. Nuo lääkehuuruiset muutama kuukausi elämästäni onneksi opettivat minulle mitä psykiatria on ja mitä lääkkeistä voi seurata. Ja kuinka hermostolle, aivoille ja terveydelle myrkyllisiä nuo lääkkeet on.

    Äänestä

Toisen lääkkeen haittavaikutuksia mitä minulle syötettiin

Yleisiä
anemia, verihiutaleniukkuus

veren natriumpitoisuuden epätavallinen pieneneminen, veren insuliinipitoisuuden epätavallinen suureneminen, HDL-kolesterolipitoisuuden pieneneminen, painonlasku

sekavuustila, aistiharhat, aggressiivisuus, kiihtyneisyys ja keskittymisvaikeudet, ruokahaluttomuus

vapina, lihasjäykkyys, tahdosta riippumattomat liikehäiriöt (mm. erityyppiset pakkoliikkeet), horros, kouristukset, uneliaisuus, muistin heikkeneminen, päänsärky, silmävärve, huimaus

kuurous

verenvuoto

pahoinvointi, oksentelu, ienten häiriöt, suutulehdus, ylävatsakipu, ripuli, erityisesti hoitoa aloitettaessa

maksavaurio

yliherkkyys, ohimenevä hiustenlähtö, kynnen ja kynsipedin häiriöt

virtsanpidätyskyvyttömyys (tahaton virtsankarkailu)

kuukautishäiriöt (ks. kohta ”Ole erityisen varovainen Deprakine-valmisteen suhteen”)

painonnousu (ks. kohta ”Ole erityisen varovainen Deprakine-valmisteen suhteen”).

Muita mahdollisia haittavaikutuksia ovat:

luuytimen kantasolujen erilaistumishäiriö

verisolujen vähyys, valkosolujen niukkuus, luuytimen heikentynyt kyky tuottaa verisoluja, mukaan lukien punasolujen puuttuminen, jyvässolukato, punasolujen tavallista suurempi koko, eosinofiilien runsaus veressä, veren hyytymisen heikentyminen, hyytymistekijöiden väheneminen

virtsanerityksen väheneminen erään hormonin liikaerityksen vuoksi, mieshormonin liikaeritys ja siihen liittyvät oireet (liikakarvoitus, naisen miesmäisyys, akne, miestyyppinen kaljuus), kilpirauhasen vajaatoiminta

liiallinen ammoniakin määrä veressä, lihavuus

epänormaali käyttäytyminen, psykomotorinen ylivilkkaus, oppimisvaikeudet, nukahtamisvaikeudet, psykoosi, ahdistuneisuus, masennus

kooma, aivosairaus, unitauti, ohimenevä lihasjäykkyys ja pakkoliikkeet, hapuilu, tuntoaistimushäiriö, kouristusten pahentuminen, ohimenevät muistihäiriöt, joihin liittyy ohimenevä aivosurkastuma, kahtena näkeminen, puhehäiriö, koordinaatiohäiriöt

verisuonitulehdus

keuhkopussin nestekertymä

haimatulehdus (joskus kuolemaan johtava)

pienen ihoalueen tai limakalvon, kuten kielen, posken, silmäluomen tai sormen turvotus (angioedeema), hiusten häiriöt, kuten värin tai rakenteen muutokset, ihoreaktiot, kuten ihottumat, erittäin vakava ihon pintaosan kuolio (toksinen epidermaalinen nekrolyysi), lääkeihottuma, erythema multiforme, Stevens–Johnsonin oireyhtymä

luun tiheyden väheneminen, luukato, luunmurtumat

SLE-tauti, lihaskudoksen äkillinen vaurio

munuaisten vajaatoiminta, vuoteenkastelu, munuaistiehyisiin liittyvä munuaistulehdus, ohimenevä munuaistiehyen toimintahäiriö

kuukautisten puuttuminen, monirakkulaiset munasarjat

hedelmättömyys miehillä. Miehen hedelmättömyys korjautuu yleensä hoidon lopettamisen jälkeen ja saattaa korjautua annoksen pienentämisen jälkeen. Älä lopeta hoitoa keskustelematta asiasta ensin lääkärin kanssa.

alilämpöisyys, jalkojen turvotus

biotiinin tai biotinidaasin puutos.

Äänestä
  • Itsemurhan välttöalue olkaa

    Äänestä

Ei valitettavasti ketään kiinnosta. Kunhan lääkefirma ja psykiatri saa isot rahat, se riittää. Vastuuta ei tarvii ottaa.

Äänestä

Mikä pitäisi seuraavaksi kiinnostaa ?

Äänestä

Et ole varmasti ainoa, joka on joutunut kokemaan samaa ja vastaavanlaista. Todella ikävää, että olet joutunut kokemaan alisteista pakkohoitoa ja epäasiallista kohtelua. Alalla olevat, etenkään hoitajat ja lääkärit eivät juurikaan ajattele ja pohdi potilailleen määräämiensä lääkkeiden sivu ja haittavaikutuksia. Puhumattakaan siitä, että edes kertoisivat potilailleen niistä.

Ongelmat ja haittavaikutukset myös pahenevat pidemmän ajan kuluessa. Etenkin kongnitiivisten kykyjen ja muistin heikkenemisen osalta.

Itsellänikin on käynyt ainakin pari kertaa infarkti. Ja kuolema on ollut lähellä.

Lopetin psyyke, eli neuroleptilääkkeiden käytön, monien eri haittavaikutusten takia.

Toivon, että löydät jostakin itsellesi tukea ja apua. Ja että jonakin päivänä löydät elämääsi valoa, iloa ja merkityksellisyyttä.

Lämmöllä: Samaa kokenut kanssakulkija

Äänestä
  • Kiitos sanoistasi ja olen todella pahoillani mitä olet joutunut kokemaan.

    Äänestä

Minä olen joutunut katselemaan ikäni sivusta, mitä yhdelle omaiselleni on tehty "kemiallisen lobotomian" merkeissä. Lääkkeet ovat tehneet hänestä aivotoiminnaltaan "kehitysvammaisen dementikon", joka ei kykene huolehtimaan itsestään.

Ainoat asiat, joista hän suoriutuu joten kuten normaalisti ovat kaupassakäynti, imurointi ja pyykinpesu (koska pesukoneen päälle on teipattu äidin kirjoittamat ohjeet). Mikään muu ei onnistu, ei edes ruoanlaitto tai hampaiden harjaus, koska motoriikkakin on ihan paskana. :(

Äänestä
  • Itse saattaisin hyvinkin olla kroonikkopotilas laitoksessa jos en olisi tehnyt eri tavalla mitä psykiatri suositteli. Aivot ei toimineet yllämainitsemissani lääkityksissä, en ollut kytköksissä tunne-elämääni ja olin zombie joka oli menettänyt osan itsestään. Elämänlaatuni tuollaisena olisi hyvin heikko. Helpotkin asiat tuntui vaikeilta. Elämä oli supistunut ja siitä oli kadonnut paljon asioita mitkä tuntui mahdollisilta tehdä. Päivät kului kärsiessä lääkkeiden pitoisuuksien heittelyn korostamista haitoista joiden kanssa oli vaikeaa olla. Pää oli sumea ja utuinen, painostavan raskas olo. Motoriikkaan liittyvistä haitoista sain ns.extrapyramidaalioireita missä tuntui kuin lääke olisi sotkenut hermostoani niin että tunsin epämiellyttäviä tuntemuksia raajoissa niin että oli pakonomainen tunne liikehtiä ja epämukava olo kehossa missä ei oikein tiennyt miten päin olla. Oma keho tuntui vieraalta ja jähmeältä. Turralta. Onneksi en saanut esim kasvojen pakkoliikkeitä ynnä muuta. Lopetusvaiheessa lääkkeitä sain vapinoita. Kävin läpi ihan melkoisia oloja koska psykiatrin mielestä lääkitystä piti vain nostaa ja nostaa enkä oikeastaan koskaan sietänyt isompaa annosta, mutta jouduin sitä pakotettuna syömään. Tuon laskisin kidutukseksi kokemuksena.

    Se ei eronnut kidutuksesta mitenkään.

    Lopulta en enää kestänyt sitä oloa mitä lääke tuo enää pillerinkään vertaa kun sain lääkkeidenkäytön omiin käsiini ja lopetin eniten ongelmia tuottavan lääkkeen suoraan seinää isosta annoksesta. Sekin oli kidutusta mutta niin oli jokainen epämukava olokin minkä sain lääkkeenoton jälkeenkin missä raajoissa oli epämukavan levoton olo. Siinä vaiheessa vieroitusta kävin ihan vääristyneitä oloja läpi, sanat ei riitä kuvailemaan tätä.

    Vuosikausia noin raskaalla lääkityksellä varmaan neurologisesti olisi hyvin haitallista. Itse onneksi tuosta lääkeyhdistelmästä irrottauduin nopeaa ja siihen loppui lääkekokeilut. Paras päätökseni elämässäni oli opetella ajattelemaan laatikon ulkopuolelta ja kyseenalaistaa.

    Aika osoitti että kyse oli todennäköisesti suurilta osin lääkehaitoista koska ne alkoi korjaantua. Moni lääkkeen haittavaikutus tuossa listassa mitä linkkasin voi olla merkittävä pahanolon lisääjä.

    Olen pahoillani mitä läheisellesi on käynyt.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Itse saattaisin hyvinkin olla kroonikkopotilas laitoksessa jos en olisi tehnyt eri tavalla mitä psykiatri suositteli. Aivot ei toimineet yllämainitsemissani lääkityksissä, en ollut kytköksissä tunne-elämääni ja olin zombie joka oli menettänyt osan itsestään. Elämänlaatuni tuollaisena olisi hyvin heikko. Helpotkin asiat tuntui vaikeilta. Elämä oli supistunut ja siitä oli kadonnut paljon asioita mitkä tuntui mahdollisilta tehdä. Päivät kului kärsiessä lääkkeiden pitoisuuksien heittelyn korostamista haitoista joiden kanssa oli vaikeaa olla. Pää oli sumea ja utuinen, painostavan raskas olo. Motoriikkaan liittyvistä haitoista sain ns.extrapyramidaalioireita missä tuntui kuin lääke olisi sotkenut hermostoani niin että tunsin epämiellyttäviä tuntemuksia raajoissa niin että oli pakonomainen tunne liikehtiä ja epämukava olo kehossa missä ei oikein tiennyt miten päin olla. Oma keho tuntui vieraalta ja jähmeältä. Turralta. Onneksi en saanut esim kasvojen pakkoliikkeitä ynnä muuta. Lopetusvaiheessa lääkkeitä sain vapinoita. Kävin läpi ihan melkoisia oloja koska psykiatrin mielestä lääkitystä piti vain nostaa ja nostaa enkä oikeastaan koskaan sietänyt isompaa annosta, mutta jouduin sitä pakotettuna syömään. Tuon laskisin kidutukseksi kokemuksena.

    Se ei eronnut kidutuksesta mitenkään.

    Lopulta en enää kestänyt sitä oloa mitä lääke tuo enää pillerinkään vertaa kun sain lääkkeidenkäytön omiin käsiini ja lopetin eniten ongelmia tuottavan lääkkeen suoraan seinää isosta annoksesta. Sekin oli kidutusta mutta niin oli jokainen epämukava olokin minkä sain lääkkeenoton jälkeenkin missä raajoissa oli epämukavan levoton olo. Siinä vaiheessa vieroitusta kävin ihan vääristyneitä oloja läpi, sanat ei riitä kuvailemaan tätä.

    Vuosikausia noin raskaalla lääkityksellä varmaan neurologisesti olisi hyvin haitallista. Itse onneksi tuosta lääkeyhdistelmästä irrottauduin nopeaa ja siihen loppui lääkekokeilut. Paras päätökseni elämässäni oli opetella ajattelemaan laatikon ulkopuolelta ja kyseenalaistaa.

    Aika osoitti että kyse oli todennäköisesti suurilta osin lääkehaitoista koska ne alkoi korjaantua. Moni lääkkeen haittavaikutus tuossa listassa mitä linkkasin voi olla merkittävä pahanolon lisääjä.

    Olen pahoillani mitä läheisellesi on käynyt.

    Tässä vaiheessa kannattaa kiittää kokemuksesta ja jatkaa elämää, joka on jo varmaankin parempaa kuin aiemmin ( lääkittynä ).

    Ei kannata jäädä murehtimaan menneitä, siitä ei ole kuin haittaa omalle mielenterveydelle, vaan keskittyä tähän aikaan, tähän hetkeen.

    Itsekin olen kokemusta omalle kohdalle lääkkeistä saanut parinkymmenen vuoden ajalta, enemmän kuin riittävästi, enkä tule toistamaan samoja virheitä.
    Eivät olleet mitenkään mukavia vuosia, ja kyllä, edelleen muistissa, mutta niidenkin muistojen kanssa pystyy elämään, kun ei jää, eikä ole jäänyt niihin kiinni.
    Omalla kohdalla ainakin ajatus juuri siitä, että nyt on kaikki paremmin, riittää siihen, että elämä tuntuu joltakin.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Tässä vaiheessa kannattaa kiittää kokemuksesta ja jatkaa elämää, joka on jo varmaankin parempaa kuin aiemmin ( lääkittynä ).

    Ei kannata jäädä murehtimaan menneitä, siitä ei ole kuin haittaa omalle mielenterveydelle, vaan keskittyä tähän aikaan, tähän hetkeen.

    Itsekin olen kokemusta omalle kohdalle lääkkeistä saanut parinkymmenen vuoden ajalta, enemmän kuin riittävästi, enkä tule toistamaan samoja virheitä.
    Eivät olleet mitenkään mukavia vuosia, ja kyllä, edelleen muistissa, mutta niidenkin muistojen kanssa pystyy elämään, kun ei jää, eikä ole jäänyt niihin kiinni.
    Omalla kohdalla ainakin ajatus juuri siitä, että nyt on kaikki paremmin, riittää siihen, että elämä tuntuu joltakin.

    Itse olen silti hyvin huolissani siitä, että entisten mt-ongelmista kärsineiden lopettaessa haitalliset ja vahingolliset neuroleptit ja masennuslääkkeet, niin samaan aikaan media omilla uutisjutuillaan, kolumneillaan ja artikkeleillaan, THL, lääketieteessä toimivat ym. kyllä pitävät huolen siitä, että uusia uhreja saadaan koukutettua uskomaan ja luottamaan, että "kyllä heitä autetaan" ja saadaan lääketeollisuuden tuottamille ja markkinoimille myrkyille uusia ostajia. Monikaan ei tiedä lääkkeiden sivu ja haittavaikutuksia ja mitä kyseiset lääkkeet aiheuttavat somaattiselle ja aivoterveydelle. Etenkin pitkäaikaisessa käytössä. Tapana kun on ollut luottaa auktoriteetteihin ja terveydenhuoltoon. Potilaille ei tehdä hoitoon, lääkkeisiin ja niiden vaikutukseen ja elämäntilanteeseen liittyviä kaikenkattavia ja kartoittavia kyselyjä, eli galluppeja. Mielipiteitä ei kysytä, ja kritiikkiä ei sallita. Samaa on havaittu myös tällä palstalla. Huomattu on, ettei siitä pidetä, jos vähänkään kyseenalaistaa psykiatriaa ja sen hoitokäytäntöjä. Tai kertoo omista kokemuksistaan. Kaikki kuitataan hoitovastaisuudeksi, tai sairaudentunnottomuudeksi. Liekö asialla alalla olevat, vai mikä lie taho? Jokatapauksessa erittäin asiatonta käytöstä hyökätä tänne kirjoittajia kohtaan.

    Itse en ole kyennyt unohtamaan saamaani huonoa ja epäasiallista kohtelua. Puhumattakaan siitä, että mitään todellista, kunnollista ja oikeata hoitoa, tukea ja ymmärtämystä ei koskaan minulle edes annettu ja tarjottu. Päällimmäiseksi ja varmaan lopulliseksikin tunteeksi jäi pettymys, myös koko tätä yhteiskuntaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja tuskin ilman syytä ja oikeutusta siihen.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Itse olen silti hyvin huolissani siitä, että entisten mt-ongelmista kärsineiden lopettaessa haitalliset ja vahingolliset neuroleptit ja masennuslääkkeet, niin samaan aikaan media omilla uutisjutuillaan, kolumneillaan ja artikkeleillaan, THL, lääketieteessä toimivat ym. kyllä pitävät huolen siitä, että uusia uhreja saadaan koukutettua uskomaan ja luottamaan, että "kyllä heitä autetaan" ja saadaan lääketeollisuuden tuottamille ja markkinoimille myrkyille uusia ostajia. Monikaan ei tiedä lääkkeiden sivu ja haittavaikutuksia ja mitä kyseiset lääkkeet aiheuttavat somaattiselle ja aivoterveydelle. Etenkin pitkäaikaisessa käytössä. Tapana kun on ollut luottaa auktoriteetteihin ja terveydenhuoltoon. Potilaille ei tehdä hoitoon, lääkkeisiin ja niiden vaikutukseen ja elämäntilanteeseen liittyviä kaikenkattavia ja kartoittavia kyselyjä, eli galluppeja. Mielipiteitä ei kysytä, ja kritiikkiä ei sallita. Samaa on havaittu myös tällä palstalla. Huomattu on, ettei siitä pidetä, jos vähänkään kyseenalaistaa psykiatriaa ja sen hoitokäytäntöjä. Tai kertoo omista kokemuksistaan. Kaikki kuitataan hoitovastaisuudeksi, tai sairaudentunnottomuudeksi. Liekö asialla alalla olevat, vai mikä lie taho? Jokatapauksessa erittäin asiatonta käytöstä hyökätä tänne kirjoittajia kohtaan.

    Itse en ole kyennyt unohtamaan saamaani huonoa ja epäasiallista kohtelua. Puhumattakaan siitä, että mitään todellista, kunnollista ja oikeata hoitoa, tukea ja ymmärtämystä ei koskaan minulle edes annettu ja tarjottu. Päällimmäiseksi ja varmaan lopulliseksikin tunteeksi jäi pettymys, myös koko tätä yhteiskuntaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja tuskin ilman syytä ja oikeutusta siihen.

    Ovatko psykiatriasta jääneet traumat sitten syy pettymykseen " koko tätä yhteiskuntaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan " ?
    Miten voi yleistää jonkin ikävältä tuntuneen kokemuksen kaikkien syyksi ?

    Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, jos tai kun on itsellä ollut vaikeaa, niin miten se voisi olla jonkun muun syy tai vika.
    Kun saa huonoa kohtelua, niin itsestä on kiinni, kuinka sellaisen kohtelun ottaa vastaan, miten siihen suhtautuu, ja välittääkö siitä ylipäänsä minkä verran.

    En voi tietenkään millään tavoin vähätellä tai mitenkään solvata kenenkään kokemuksia, mutta jokainen tuntee ja kokee ne omalla kohdallaan itse, ja ihmisestä riippuen eri tavoin.

    Päivänselvää on sekin, että jotkut ihan oikeasti ovat saaneet, ja saavat avun jostain lääkkeistä. Eikä sitäkään voi kyseenalaistaa, jos ihmisestä itsestään tuntuu, että niistä apua saa.

    Itse lääkitykset aikanaan läpikäyneenä, satun olemaan nykyään hyvinkin lääkevastainen, monista eri syistä ja seurauksista johtuen.
    Olen myös joskus tuttujeni kanssa keskustellut lääkkeistä, mutta jos joku niitä haluaa käyttää tai kokee ne itselleen hyväksi, niin enhän siihen mitään voi sanoa. Loppupeleissä kuitenkin aika henkilökohtainen asia.

    On tietysti hyvä, että ihmiset kirjoittelevat omista kokemuksistaan, ns. vertaiskeskustelua, näkee miten eri tavoin ihmiset asioihin suhtautuu, ja mitä niistä ajattelevat, miten ovat itse kokeneet.

    Kyseenalaistaminen on hyväksi aivan kaikissa asioissa, myös psykiatrian kohdalla. Mutta on hyvä antaa tilaa myös muiden mielipiteille. Kun kerran itse kertoo omat mielipiteet, niin täytyy ymmärtää, että niin on lupa tehdä muillakin.
    Eikä muiden mielipiteitä tarvitse mieltää hyökkäykseksi.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Tässä vaiheessa kannattaa kiittää kokemuksesta ja jatkaa elämää, joka on jo varmaankin parempaa kuin aiemmin ( lääkittynä ).

    Ei kannata jäädä murehtimaan menneitä, siitä ei ole kuin haittaa omalle mielenterveydelle, vaan keskittyä tähän aikaan, tähän hetkeen.

    Itsekin olen kokemusta omalle kohdalle lääkkeistä saanut parinkymmenen vuoden ajalta, enemmän kuin riittävästi, enkä tule toistamaan samoja virheitä.
    Eivät olleet mitenkään mukavia vuosia, ja kyllä, edelleen muistissa, mutta niidenkin muistojen kanssa pystyy elämään, kun ei jää, eikä ole jäänyt niihin kiinni.
    Omalla kohdalla ainakin ajatus juuri siitä, että nyt on kaikki paremmin, riittää siihen, että elämä tuntuu joltakin.

    Minä en pysty vain jättämään kokemusta taakseni vaan se muutti minua pysyvästi. Itsekin olen huolissani monien potilaiden puolesta jotka tietämättä astuvat vastaaviin ansoihin.
    Kokemus muutti pysyvästi sen, miten koen muut ihmiset, miten luotan muihin ihmisiin ja ennenkaikkea miten luotan lääketieteeseen ja psykiatriaan. Koin osastolla hyvin ahdistavia kokemuksia lääkepakottamisesta, moni varmaan voi arvatakin millaisia ne ovat, jotka järkyttivät minua syvästi. On aivan kertakaikkisen järkyttävä kokemus joutua lääkepakotuksen kohteeksi, menettää kontrolli lääkkeenkäytöstä ja samaan aikaan vielä kokea lääkehaittoja. Ja tietää että ei pysty vaikuttamaan lääkitykseensä. Tajusin mihin ansaan olin ajautunut. Ja vielä ongelmia tulkitaan tuossa tilassa vielä puhtaasti psyykenongelmien kautta ja lääkärit on sitä mieltä että lääkkeet on vain hyviä, ei niistä haittaa tule.

    Se oli kuin painajainen. Opettelin myötäilemään lääkäriä, sanomaan oikeita asioita. Tuntui kuin olisin koko osastokokemuksen aikana kadottanut osan itsestäni joka ei enää pitänyt puoliaan vaan alistui. Enää en alistu.

    Tällainen että ihmisiä pakotetaan syömään lääkkeitä kun he kokevat lääkehaittoja voi olla äärimmäisen vaarallista, esimerkkitarinoita miten potilaille on pahimmillaan käynyt kun heitä ei ole uskottu ja on altistettu pakottamistoimille:
    https://akathisiaalliance.org/for-clinicians/

    Se kohtelu mitä lääkehaittoja kokevana sai oli todella vähättelevää.
    Minä voisin olla tuollainen tarina.

    Suhtaudun skeptisesti nykyiseen malliin missä mielen ongelmia hoidetaan kuin muitakin sairauksia. Ja erityisen paljon suhtaudun skeptisesti tähän malliin kun se yhdistetään pakkohoitoon ja perusoikeuksien leikkaamiseen.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Minä en pysty vain jättämään kokemusta taakseni vaan se muutti minua pysyvästi. Itsekin olen huolissani monien potilaiden puolesta jotka tietämättä astuvat vastaaviin ansoihin.
    Kokemus muutti pysyvästi sen, miten koen muut ihmiset, miten luotan muihin ihmisiin ja ennenkaikkea miten luotan lääketieteeseen ja psykiatriaan. Koin osastolla hyvin ahdistavia kokemuksia lääkepakottamisesta, moni varmaan voi arvatakin millaisia ne ovat, jotka järkyttivät minua syvästi. On aivan kertakaikkisen järkyttävä kokemus joutua lääkepakotuksen kohteeksi, menettää kontrolli lääkkeenkäytöstä ja samaan aikaan vielä kokea lääkehaittoja. Ja tietää että ei pysty vaikuttamaan lääkitykseensä. Tajusin mihin ansaan olin ajautunut. Ja vielä ongelmia tulkitaan tuossa tilassa vielä puhtaasti psyykenongelmien kautta ja lääkärit on sitä mieltä että lääkkeet on vain hyviä, ei niistä haittaa tule.

    Se oli kuin painajainen. Opettelin myötäilemään lääkäriä, sanomaan oikeita asioita. Tuntui kuin olisin koko osastokokemuksen aikana kadottanut osan itsestäni joka ei enää pitänyt puoliaan vaan alistui. Enää en alistu.

    Tällainen että ihmisiä pakotetaan syömään lääkkeitä kun he kokevat lääkehaittoja voi olla äärimmäisen vaarallista, esimerkkitarinoita miten potilaille on pahimmillaan käynyt kun heitä ei ole uskottu ja on altistettu pakottamistoimille:
    https://akathisiaalliance.org/for-clinicians/

    Se kohtelu mitä lääkehaittoja kokevana sai oli todella vähättelevää.
    Minä voisin olla tuollainen tarina.

    Suhtaudun skeptisesti nykyiseen malliin missä mielen ongelmia hoidetaan kuin muitakin sairauksia. Ja erityisen paljon suhtaudun skeptisesti tähän malliin kun se yhdistetään pakkohoitoon ja perusoikeuksien leikkaamiseen.

    Minulla oli vähän samanlaisia, tai oikeastaan oli samanlaisia kokemuksia, kuin edellä kirjoittaneella. Pakkohoito ja pakkolääkityksineen, liikkumisvapauden menettämisineen, ja ennen kaikkea, ettei voinut mitenkään vaikuttaa omaan hoitoonsa liittyviin asioihin. Puhumattakaan siitä, että ei tullut kuunnelluksi, ymmärretyksi ja oireilun taustalla olevia syitä ja ongelmia ei koskaan selvitetty.

    Myös tuo, että oppi myötäilemään hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä piti opetella. Eli että oli kaikkeen suostuvainen ja myöntyväinen.

    Kohtelu oli mielivaltaista, alistavaa ja nöyryyttävää. Puhumattakaan siitä, että riistettiin ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Kohdeltiin, kuin alemman luokan kansalaista, nimiteltiin ja haukuttiin suoraan, avoimesti päin naamaa. Simputustakin tapahtui osastoilla. Kohtelu oli kaikenkaikkiaan kyykyttämistä ja ala-arvoista. Tästä kokemuksesta on jo 13 vuotta aikaa.

    Myöhemmin, jos olen koskaan joutunut terveydenhuollon kanssa tekemisiin, olen oppinut sanomaan oikeat asiat. Myötäilemään. Eli, että "joo, syön ja otan kiltisti lääkkeeni. Tai nostan annostusta." En tietenkään niin tee. Koska olen lopettanut lääkkeiden käytön pysyvästi. Enkä aio enää koskaan suostua ja alistua. Enkä myöskään unohda tai anna koskaan anteeksi kokemiani asioita. Eikä minun tarvitse omasta mielestäni niin tehdäkään. Psykiatria ja sen hoitokäytännöt eivät ole kovin kaukana natsismista. Ja ne loukkaavat ja rikkovat kaikkia ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä eettisiä sääntöjä ja pykäliä.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Minulla oli vähän samanlaisia, tai oikeastaan oli samanlaisia kokemuksia, kuin edellä kirjoittaneella. Pakkohoito ja pakkolääkityksineen, liikkumisvapauden menettämisineen, ja ennen kaikkea, ettei voinut mitenkään vaikuttaa omaan hoitoonsa liittyviin asioihin. Puhumattakaan siitä, että ei tullut kuunnelluksi, ymmärretyksi ja oireilun taustalla olevia syitä ja ongelmia ei koskaan selvitetty.

    Myös tuo, että oppi myötäilemään hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä piti opetella. Eli että oli kaikkeen suostuvainen ja myöntyväinen.

    Kohtelu oli mielivaltaista, alistavaa ja nöyryyttävää. Puhumattakaan siitä, että riistettiin ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Kohdeltiin, kuin alemman luokan kansalaista, nimiteltiin ja haukuttiin suoraan, avoimesti päin naamaa. Simputustakin tapahtui osastoilla. Kohtelu oli kaikenkaikkiaan kyykyttämistä ja ala-arvoista. Tästä kokemuksesta on jo 13 vuotta aikaa.

    Myöhemmin, jos olen koskaan joutunut terveydenhuollon kanssa tekemisiin, olen oppinut sanomaan oikeat asiat. Myötäilemään. Eli, että "joo, syön ja otan kiltisti lääkkeeni. Tai nostan annostusta." En tietenkään niin tee. Koska olen lopettanut lääkkeiden käytön pysyvästi. Enkä aio enää koskaan suostua ja alistua. Enkä myöskään unohda tai anna koskaan anteeksi kokemiani asioita. Eikä minun tarvitse omasta mielestäni niin tehdäkään. Psykiatria ja sen hoitokäytännöt eivät ole kovin kaukana natsismista. Ja ne loukkaavat ja rikkovat kaikkia ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä eettisiä sääntöjä ja pykäliä.

    Hyvin samanlaiset on minunkin kokemukseni.
    Itse en ole myötäillyt ja olen sanonut, etten enää lääkkeisiin koske.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Hyvin samanlaiset on minunkin kokemukseni.
    Itse en ole myötäillyt ja olen sanonut, etten enää lääkkeisiin koske.

    "päivänselvää on sekin, että jotkut ihan oikeasti ovat saaneet, ja saavat avun jostain lääkkeistä. Eikä sitäkään voi kyseenalaistaa, jos ihmisestä itsestään tuntuu, että niistä apua saa."

    Niin ja jotkut saavat haittaa ja heidän elämänsä voi mennä jopa pitkäksi aikoja pilalle lääkinnän seurauksena. Nämä ansaitsee yhtä lailla tarinansa kuulluksi. Näiden tarinat vaan jostain kumman syystä on monesti vähän pimennossa verrattuna "muttakun potilaat saa hyötyä ja lääkkeet pelastaa elämiä"-tarinoihin verrattuna. Ja niiden ketkä selviytyy erilaisilla keinoin kuin mitä Käypähoidossa lukee mitä käytetään esim pakkohoidossakin psykiatrien raamattuna jossa kaikkien potilaiden perimmäinen ongelma tuntuu olevan aivojen sorkinnan puute psyykenlääkkeillä ynnä muilla biologisilla hoidoilla ja monien lääkärien mielestä heidän aivonsa suorastaan tuhoutuvat muuten.

    Sitten myös on harmaansävyisiä kertomuksia jossa voi olla aluksi hyötyä mutta pitkällä tähtäimellä haittaa. Tai jotain hyötyä mutta paljon haittaakin joka voi oikeastaan myös heikentää toimintakykyä. Tai sitten lääkkeen hyödystä saa maksaa terveysongelmilla. Varmaan pitkässä lääkekäyttäjäjoukossa alkaa olla enemmän harmaan sävyn kokemuksia ja negatiivisia kokemuksia

    Niin ja jotkut sanoo saavansa ongelmiinsa hyötyä myös kannabiksesta, ayahuscasta, taikasienistä tai vaikkapa satunnaisesta alkoholinkäytöstä pään nollaukseen. ;)

    Tai vaikkapa ketamiinista tai psilosybiinista pieninä annoksina ;)

    Minulle se että joku kokee psyykenlääkkeistä hyötyä ja etenkin hehkuttaa sitä "kuherrusvaiheessaan" lääkkeensä kanssa ei kerro että kyseessä on joku erityisen tehokas ja etenkään pitkällä tähtäimellä turvallinen keino auttaa itseään.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    "päivänselvää on sekin, että jotkut ihan oikeasti ovat saaneet, ja saavat avun jostain lääkkeistä. Eikä sitäkään voi kyseenalaistaa, jos ihmisestä itsestään tuntuu, että niistä apua saa."

    Niin ja jotkut saavat haittaa ja heidän elämänsä voi mennä jopa pitkäksi aikoja pilalle lääkinnän seurauksena. Nämä ansaitsee yhtä lailla tarinansa kuulluksi. Näiden tarinat vaan jostain kumman syystä on monesti vähän pimennossa verrattuna "muttakun potilaat saa hyötyä ja lääkkeet pelastaa elämiä"-tarinoihin verrattuna. Ja niiden ketkä selviytyy erilaisilla keinoin kuin mitä Käypähoidossa lukee mitä käytetään esim pakkohoidossakin psykiatrien raamattuna jossa kaikkien potilaiden perimmäinen ongelma tuntuu olevan aivojen sorkinnan puute psyykenlääkkeillä ynnä muilla biologisilla hoidoilla ja monien lääkärien mielestä heidän aivonsa suorastaan tuhoutuvat muuten.

    Sitten myös on harmaansävyisiä kertomuksia jossa voi olla aluksi hyötyä mutta pitkällä tähtäimellä haittaa. Tai jotain hyötyä mutta paljon haittaakin joka voi oikeastaan myös heikentää toimintakykyä. Tai sitten lääkkeen hyödystä saa maksaa terveysongelmilla. Varmaan pitkässä lääkekäyttäjäjoukossa alkaa olla enemmän harmaan sävyn kokemuksia ja negatiivisia kokemuksia

    Niin ja jotkut sanoo saavansa ongelmiinsa hyötyä myös kannabiksesta, ayahuscasta, taikasienistä tai vaikkapa satunnaisesta alkoholinkäytöstä pään nollaukseen. ;)

    Tai vaikkapa ketamiinista tai psilosybiinista pieninä annoksina ;)

    Minulle se että joku kokee psyykenlääkkeistä hyötyä ja etenkin hehkuttaa sitä "kuherrusvaiheessaan" lääkkeensä kanssa ei kerro että kyseessä on joku erityisen tehokas ja etenkään pitkällä tähtäimellä turvallinen keino auttaa itseään.

    Minulle taas se, että olen selvinnyt vuosien lääkityksistä irti, vaikka niissä haittoja olikin, ja haittoja jäi lopuksi elämää, jopa fyysisiä, kertoo, että ei ollut erityisen tehokasta hoitoa nuo lääkitykset.

    Olen huomannut, että itselleni turvallisin keino auttaa itseäni pitkällä tähtäimellä on ollut se, että en jälkikäteen ajattele, mitä koin ja miksi, ja mikä on johtanut mihinkin ja minkä takia.
    Omalle psyykelleni on tehokkainta ja turvallisinta yrittää jatkaa elämää kaikesta koetusta huolimatta, olisin psyykkisesti huonossa kunnossa edelleen, jos jatkuvasti miettisin menneitä.

    Jokainen toki itse kokee ja ajattelee asioista ihan niinkuin haluaa, mutta pienenä vinkkinä voisin sanoa, että kannattaa yrittää jatkaa eteenpäin paremmin mielin, jos kerran oikeasti on asiat paremmin nyt kuin mitä oli ehkä joskus lääkehaittoja ym. aiheuttaneena aikana.
    Jos haittoja on jäänyt lääkitysten jälkeen ( kuten itsellänikin ), psyykeä ei auta se, että katkeroituu tapahtuneesta, pääsee helpommalla kun opettelee elämään tapahtuneiden asioiden kanssa, koska ne kuitenkin seuraavat aina mukana.

    En halua olla mitenkään yltiöpositiivinen, mutta tuo on yksi keino siihen, että pystyy voimaan ainakin vähän paremmin.
    En myöskään vähättele kenenkään kokemuksia, jokaisella on omansa ja jokainen tekee elämästään omanlaisensa ajatellen kokemuksistaan mitä haluaa.

    Ja on aivan totta, että näitä asioita pitäisi saada enemmän julkisuuteen.
    Olen nähnyt, kuinka lääkityt ihmiset elämänsä kokevat, mutta myös sen, mitä omaiset ajattelevat sivusta seuraamalla/seuranneena, kun läheisen elämä latistuu lääkitysten seurauksena.
    Se herättää monenlaisia ajatuksia ja mietteitä, pohdintoja jokaisen kohdalla.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Minulle taas se, että olen selvinnyt vuosien lääkityksistä irti, vaikka niissä haittoja olikin, ja haittoja jäi lopuksi elämää, jopa fyysisiä, kertoo, että ei ollut erityisen tehokasta hoitoa nuo lääkitykset.

    Olen huomannut, että itselleni turvallisin keino auttaa itseäni pitkällä tähtäimellä on ollut se, että en jälkikäteen ajattele, mitä koin ja miksi, ja mikä on johtanut mihinkin ja minkä takia.
    Omalle psyykelleni on tehokkainta ja turvallisinta yrittää jatkaa elämää kaikesta koetusta huolimatta, olisin psyykkisesti huonossa kunnossa edelleen, jos jatkuvasti miettisin menneitä.

    Jokainen toki itse kokee ja ajattelee asioista ihan niinkuin haluaa, mutta pienenä vinkkinä voisin sanoa, että kannattaa yrittää jatkaa eteenpäin paremmin mielin, jos kerran oikeasti on asiat paremmin nyt kuin mitä oli ehkä joskus lääkehaittoja ym. aiheuttaneena aikana.
    Jos haittoja on jäänyt lääkitysten jälkeen ( kuten itsellänikin ), psyykeä ei auta se, että katkeroituu tapahtuneesta, pääsee helpommalla kun opettelee elämään tapahtuneiden asioiden kanssa, koska ne kuitenkin seuraavat aina mukana.

    En halua olla mitenkään yltiöpositiivinen, mutta tuo on yksi keino siihen, että pystyy voimaan ainakin vähän paremmin.
    En myöskään vähättele kenenkään kokemuksia, jokaisella on omansa ja jokainen tekee elämästään omanlaisensa ajatellen kokemuksistaan mitä haluaa.

    Ja on aivan totta, että näitä asioita pitäisi saada enemmän julkisuuteen.
    Olen nähnyt, kuinka lääkityt ihmiset elämänsä kokevat, mutta myös sen, mitä omaiset ajattelevat sivusta seuraamalla/seuranneena, kun läheisen elämä latistuu lääkitysten seurauksena.
    Se herättää monenlaisia ajatuksia ja mietteitä, pohdintoja jokaisen kohdalla.

    Jokaisella on erilaiset selviytymismallit. Joudun käymään traumatyöskentelyä edelleen läpi kokemukseni jälkeen koska se jätti syvän särön perusturvallisuuden kokemukseen kun lääkehaitat järkyttivät koska ne oli niin piinaavia ja miten silloinkin ainoa ongelmani tuntui olevan lääkkeiden puute. Apua olen saanut mm keskusteluista toisten kanssa jotka on käyneet lääkehaittoja läpi tai kituneet vieroitusoireissa. Ihmisillä on päällepäin näkymätrömiä oireita mihin ei tule tukea mitkä voivat olla invalidisoivia, se on raskas taakka kantaa. Ajattelen itse kiitollisuusajattelun kautta missä ajattelen että yritän suunnata huomion asioihin mistä olen kiitollinen usein mutta annan luvan tuntea myös negatiivisia tunteita. Koen tuskan tunteeni menneisyydestäni ymmärrettävinä koska ne muutti perusturvallisuuden kokemusta niin paljon. Sanotaan että "traumat jää kehoon" muistijälkinä. Triggerit voi nostaa vanhoja asioita pintaan.

    Suuren osan elämästä olen monesti mennyt vain ajattelematta menneitä yrittäen väkisin ajatella myönteisesti, ei jäädä märehtimään. Puhuminen traumaattisista kokemuksista ei ole vellomista vaan voi olla niistä vapautumista, niiden kanssa elämään oppimista.Prosessointia

    Edelleen kokemuksen trauma vaikuttaa monin tavoin elämääni. Joskus aina otan sen pinnalle prosessointiin tai kun se putkahtaa pinnalle. Ei se tarkoita että kokoajan märehdin sitä 24/7. Kokemuksen kanssa diilaaminen on aaltomaista.

    Katkeruus toki ei kannata mutta kun sanon että en ole antanut anteeksi ei tarkoita että velloisin katkeruudessa. Miksi antaisin anteeksi ihmisille ketkä todennäköisesti jatkavat toimintaansa nykyäänkin, tuskin heidän ymmårryksensä on kovin paljon kasvanut. Anteeksi ei tarvi täysin antaa.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Hyvin samanlaiset on minunkin kokemukseni.
    Itse en ole myötäillyt ja olen sanonut, etten enää lääkkeisiin koske.

    Psykiatria ei ole yhteiskunnasta erillinen instituutionsa, se heijastelee yhteiskunnan arvomaailmaa. Eri aikoina erilaista käytöstä on pidetty sairaana, esim homous. Toki psykiatriassa tehdyt asiat myös valuu kansan tietoisuuteen, asenteisiin. Näkyy esim siinä kun kadunmiehetkin alkoi toistella kemiallista epätasapainovertausta kuinka moni kokee että heidän tunne-elämän ongelmansa on psykiatrian sairausluokituksen häiriöitä. Medikalisoitunut tapa ymmärtää mielen hyvinvpinti ja ongelmat siinä on psykiatrian aikaansaannosta.

    Ihmiset tykkää ajatella yksinkertaisesti, lääke hoitaa ongelman. Jos joku on sairas lääke hoitaa. Helppoa ja simppeliä. Lääke hyvä. Lääketiede hyvä. He ei ymmärrä asiaan liittyvää problematiikkaa esim pitkäaikaiskäytön suhteen tai lääkkeiden haitallisia puolia elämänlaatuun, toimintakykyyn tai tunne-elämään. Eikä kyllä tunnu ymmärtävän aina mt alan ammattilaisetkaan jolle pahimmillaan potilaat on niitä jotka ei vain tajua parastaan mikä on lääke, ovat vain luulotautisia haittojen suhteen, harhaisia. Sitä kuinka ihmisten pakottaminen syömään lääkkeitä tai lääkehaitat voi olla yksilölle traumaattinen elämää muuttava kokemus ei vain hyödyllinen. Ja esim tuhota luottamuksen hoitoon ja triggeröidä menneitä haavoja. Ja kuinka lääke voi heikentääkin vointia ja puhkaista vieroitusoireyhtymiä ja lääkehaittoja.

    Veikkaan että moni ei itse koskaan haluaisi joutua kokemaan vastaavaa hoitoa eli pakkohoito kuin mitä me jotkut olemme joutuneet kokemaan tai se on jo kokemuksena niin kaukainen että ei sitä tietenkään koe koska itse ei ole" hullu". Saattaisi olla aika avartava kokemus jos oikeasti kokisi sen kohdallaan, sen roolin .Ei psykiatrian ammattilaiset osaa asettua aina potilaan asemaan, ne on niitä ja he on eri kastia.

    . Kellä loppupeleissä kiinnostaa edes ajaa esim pakkohoitopotilaan oikeuksia?

    Muistan kerran kysyneeni joltain mt alan ammattilaiselta onko hän itse kokeillut lääkkeitä mitä hän jakaa. Hän vastasi että en tietenkään kun ei ole niitä tarvinnut. Psykiatriassa ihmiset jolla ei ole mitään käsitystä lääkkeiden neg vaikutuksista itseensä jakaa lääkkeitä.

    Kuulin monensorttisia perustelija hoitavalta taholta esim hoitajilta miksi mt ongelmia pitää hoitaa läääkkeitä "ne on kuin insuliini diabetekseen""masennus on kuin diabetes", lääkkeet korjaa kemiallista epätasapainoa, yksi mainitsi kuinka ennen skitsofreenikot joutui laitokseen loppuelämäkseen jopa kun ei ollut lääkkeitä ja kuinka psykoosi vahingoittaa aivoja. No minun kokemukseni oli kuinka lääkkeet tuntui häiritsevän aivojen toimintaa.

    Tällaisia uskomuksia mt hoitajilla ja lääkäreillä on hoitonsa tukena. He pakkohoitavat ihmisiä näillä uskomuksilla.

    Itse en suoranaisesti ole tuntenut kokemukseni pohjalta yhteiskuntavihaa mutta toisaalta välillä on mietityttänyt se kuinka johdateltavissa ihmiset ovat ja kuinka vähän moni ajattelee ns laatikon ulkopuolelta kyseenalaistamatta. Toki olen miettinyt kiinnostaako edes olla osa tällaista yhteiskuntaa jossa toimitaan epäeettisillä tavoin.

    Moni tulee kokemaan pettymyksen luotossaan psykiatriaan kun lääkkeistä voi seurata isojakin pitkäkestoisia ongelmia elämässä esim vieroituspulmat. Pitävät niitä jotka varoittavat sekavina horisijoina. Heille lääkäri on ylijumala vaikka tosiasiassa he ei tajua että heidän kaikkivaltiaalla lääkärillään ei ole tietoa välttämättä lääkkeen kaikista pitkäaikaisen käytön ongelmista ja haitoista.

    Äänestä

Miten koette nyt 20 vuotta myöhemmin ja lääkkeistä eroon päässeinä "sairautenne" alkuvaiheet. Olitteko itse pyytämässä apua? Minkälainen apu olisi näin jälkiviisaana ollut teille paras? Olisitteko olleet tällaiseen avuntarjoukseen tyytyväisiä sen hetkisellä tiedolla ja kokemuksilla? Vai onko tavallaan kärsimys ja koululääketieteeseen pettyminen karaissut ja siis parantanut teidät?

Äänestä
  • Omalta kohdaltani voin kertoa, etten edes tiedä, mitä alkuvaiheessa olen mistään ajatellut.
    Olin vasta parikymppinen, ja jo pahasti päihderiippuvainen.

    Päihteiden käytöstä seurasi, ettei elämällä ollut enää mitään merkitystä, ei tarkoitusta, tärkeintä oli saada itseni enemmän ja enemmän sekaisin, lähes keinolla millä hyvänsä.
    Päihdeongelmaan hain apua useampaan kertaan, ja katkoilla tuli oltuakin. Ilman minkäänlaista hyötyä siinä vaiheessa.
    Alkoi olla vaikeaa paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
    Siihen sain rauhoittavia lääkkeitä, joita ajan myötä vaihdeltiin.

    Jossain vaiheessa olin jo mennyt ihan psykoosiin, diagnoosina oli depressiivinen psykoosi. Osastohoito oli silloin ensimmäisen kerran.
    Silloin tuli muutkin lääkkeet kuvioihin. Jostain tuli aina jotakin haittaa, jota sitten lääkittiin taas seuraavalla lääkkeellä, jne.

    Alkoi tulla useammin ja useammin deliriumeja ja psykooseja.
    Olin jo siinä kunnossa, että en välittänyt mistään mitään, ja oikeastaan alistuin mihin vaan, hoitoon ja lääkityksiin, annoin ns. periksi.
    Jälkiviisaana ( jos nyt on tähän sopiva sana ) ajatellen se oli pahin virheeni, että annoin kokonaan periksi, en välittänyt mistään, myötäilin vain, silloin tuntui että siten pääsin ( muka ) helpommalla. Kai siitä syystä, ettei itse tarvinnut kantaa vastuuta mistään, edes omasta elämästä.

    Typeryyttäni oli myöskin tavallaan se, että hakeuduin kyllä avun piiriin, ja minua yritettiin auttaa, mutta en kuitenkaan ottanut apua vastaan. Tämänkin ymmärsin vasta vuosia myöhemmin.

    Minkälainen apu olisi ollut tarpeen ? Todella vaikeaa olisi tietää vastausta jälkikäteen. Alkuvaiheessa en edes osannut ajatella, minkälaista apua olisin halunnut, tarvinnut, eihän ollut silloin vielä lainkaan kokemusta.
    Siitä olisi ollut ehkä apua, ettei lääkkeitä olisi määrätty niin suuria määriä, lisänä saman aikaiseen päihteidenkäyttöön.
    Ei lainkaan hyviä yhdistelmiä, jälkikäteen ajateltuna. Alkuunhan sekin oli jotenkin hienoa, kun sai lääkkeitä " vahvistamaan " sekoilua päihteiden kanssa, oli mahdollista olla todella sekaisin.

    Jälkikäteen on tullut paljon mietittyä, minkälaista elämää kävin läpi.
    Kärsimys ei omasta mielestäni karaise, parempi sana tuohon on, että kärsimyskin opettaa.
    Pettynyt vai en, enpä osaa sitäkään sanoa, ehkä tavallaan ja toisaalta en.
    Jälkikäteen ajateltuna, taisin olla aika hankala hoidettava ( näin ajatellen, jos olisin voinut itseäni seurata ulkopuolisena siihen aikaan ).

    Parantunut vai en, sanoisin, että toipunut. Tuskin tästä ikinä täysin kuntoon rankkojen vuosien jälkeen tulenkaan.
    Kokemuksena rankkoja, mutta pakko sanoa, että opettavaisia vuosia olivat.

    Pahemminkin olisi voinut käydä, olen sentään edelleen hengissä, ja ymmärrän menneisyydestäni nyt enemmän kuin ikinä siinä vaiheessa tilanteiden ollessa päällä.
    Tärkeintä tällä hetkellä itselleni on, että myös pärjään menneisyyteni kanssa, en kanna sitä minkäänlaisena taakkana.

    Nämä ovatkin todella mielenkiintoisia pohdittavia juurikin näin jälkikäteen.

    Äänestä

  • Olin itse pyytämässä apua nuorena raskaasta elämäntilanteesta kumpuavaan alakuloon. Hain keskusteluapua. Olin tyhmä ja naiivi ja en suunnilleen edes tiennyt masennuslääkkeistä. Sain kumminkin masennuslääkkeitä aika pian. Muistan suhtautuneeni jo silloin skeptisesti että miten joku pilleri voi muka vaikuttaa masentuneisuuden kokemukseen. Vietin vuosia ajatellen että minussa on joku aivokemiallinen vika, sairaus miksi olen millainen olen. Tulkitsin itseäni psykiatrian antaman leiman kautta. Häiriöitynyt, vialliset aivokemiat.... Sittemmin nykyään tajuan olevani ihminen jolla on tunteita enkä juuri tulkitse enää itseäni masennusdiagnoosin kautta. Olen opetellut kohtaamaan tunteita, en pelkäämään niitä ja ajattele niitä sairautena. Elämä voi olla raskasta ja joskus se voi painaa alas. Joskus ei ole selviytymiskeinoja ja elämä koettelee yli jaksamisen. Kukaan ei ole luvannut, että elämän perustila on onni ja seesteisyys ja tasapaino. Ei, elämä voi olla ihan kertakaikkisen hirveää ja koetella ihmisen jaksamista. Elämään sisältyy kärsimys siinä missä elämään sisältyy onnen hetket.

    Ja en todellakaan ole tyytyväinen että nuorelle jonka aivot vielä on kehittymässä määrätään kyseisiä "lääkkeitä" tavalla miten minulle määrättiin. Aivan vääristeltyjä asioita niistä kerrottiin ja asioita jätettiin mainitsematta. Siitä alkoi pillerihuuruiset vuoteni jonka jäljet on edelleen kehossani ja mielessäni. Lopun elämääni kannan arpia koska en koskaan saa tietää millainen minusta olisi tullut jos aivojani ei olisi vuositolkulla kyllästetty lääkkeillä. Lääkärit puhui suoraan propagandaa lääkkeistä minulle kuin lääkeyhtiöiden suusta. Uusia mahtavia mullistavia pillereitä...

    Joiden teho on älyttömän lyhytkestoinen, ne koukuttavat, rampauttavat tunne-elämää, seksuaalisuutta, varmaan aivo- ja hermoston terveyttäkin pitkällä aikavälillä. Saavat tunne-elämän heittelehtimään lopetusvaiheessa vieroitusoireena. Eikä niitä käyttämällä tunne-elämäänkään ollut kytköstä.

    Millainen apu olisi ollut parasta? No varmaan sellainen apu että aivokemioitani ja hermostoani olisi sotkettu psykiatrian frankenlääkkeillä (hyvä ilmaisu näille!), kun elämä vasta aluillaan. Olisi kysytty mitä on tapahtunut sen sijaan että mikä minussa on vialla. Eikä opetettu lamaamaan itseä pillereillä antaen kuva kuin ne fiksaisi jotain aivokemioita kondikseen, hoitaisi muka jotain sairautta. Nuorena ei ollut ymmärrystä täysin siitä miten mielen hyvinvointia voi tukea, miten fyysinen itsestä huolenpito voi olla yhteydessä mielialaan, miten unta voi tukea, mitä on vireystilat. Miten erikeinoin ahdistusta voi hallita, miten on normaaliakin että ei ole iskussa jos on sattunut raskaita asioita. Kaikki oli hakusessa.
    Olisi voinut olla vertaistukea, toimintaa nuorille jotain tällaista. Olisin ollut todennäköisesti tyytyväinen apuun. Koin että moni ongelmani liittyi siihen kun jotkut ulkoiset asiat eivät elämässäni olleet kohdallaan (esim oli yksinäinen olo) ja koin että niiden muuttaminen olisi tuonut elämääni helpotusta.

    Kärsimys ei ole karaissut minua. Olen vain oppinut elämän luonteesta kaikenlaista, olen oppinut selviytymiskeinoja ja ymmärrykseni taso on korkeampi kuin nuorena. Ajatteluni laatikon ulkopuolelta on auttanut minua koska en ole siten saanut enempää harmia psykiatriasta. Olin niin tyhmä nuorena, nostin lääkärin jalustalle kyseenalaistamatta.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Olin itse pyytämässä apua nuorena raskaasta elämäntilanteesta kumpuavaan alakuloon. Hain keskusteluapua. Olin tyhmä ja naiivi ja en suunnilleen edes tiennyt masennuslääkkeistä. Sain kumminkin masennuslääkkeitä aika pian. Muistan suhtautuneeni jo silloin skeptisesti että miten joku pilleri voi muka vaikuttaa masentuneisuuden kokemukseen. Vietin vuosia ajatellen että minussa on joku aivokemiallinen vika, sairaus miksi olen millainen olen. Tulkitsin itseäni psykiatrian antaman leiman kautta. Häiriöitynyt, vialliset aivokemiat.... Sittemmin nykyään tajuan olevani ihminen jolla on tunteita enkä juuri tulkitse enää itseäni masennusdiagnoosin kautta. Olen opetellut kohtaamaan tunteita, en pelkäämään niitä ja ajattele niitä sairautena. Elämä voi olla raskasta ja joskus se voi painaa alas. Joskus ei ole selviytymiskeinoja ja elämä koettelee yli jaksamisen. Kukaan ei ole luvannut, että elämän perustila on onni ja seesteisyys ja tasapaino. Ei, elämä voi olla ihan kertakaikkisen hirveää ja koetella ihmisen jaksamista. Elämään sisältyy kärsimys siinä missä elämään sisältyy onnen hetket.

    Ja en todellakaan ole tyytyväinen että nuorelle jonka aivot vielä on kehittymässä määrätään kyseisiä "lääkkeitä" tavalla miten minulle määrättiin. Aivan vääristeltyjä asioita niistä kerrottiin ja asioita jätettiin mainitsematta. Siitä alkoi pillerihuuruiset vuoteni jonka jäljet on edelleen kehossani ja mielessäni. Lopun elämääni kannan arpia koska en koskaan saa tietää millainen minusta olisi tullut jos aivojani ei olisi vuositolkulla kyllästetty lääkkeillä. Lääkärit puhui suoraan propagandaa lääkkeistä minulle kuin lääkeyhtiöiden suusta. Uusia mahtavia mullistavia pillereitä...

    Joiden teho on älyttömän lyhytkestoinen, ne koukuttavat, rampauttavat tunne-elämää, seksuaalisuutta, varmaan aivo- ja hermoston terveyttäkin pitkällä aikavälillä. Saavat tunne-elämän heittelehtimään lopetusvaiheessa vieroitusoireena. Eikä niitä käyttämällä tunne-elämäänkään ollut kytköstä.

    Millainen apu olisi ollut parasta? No varmaan sellainen apu että aivokemioitani ja hermostoani olisi sotkettu psykiatrian frankenlääkkeillä (hyvä ilmaisu näille!), kun elämä vasta aluillaan. Olisi kysytty mitä on tapahtunut sen sijaan että mikä minussa on vialla. Eikä opetettu lamaamaan itseä pillereillä antaen kuva kuin ne fiksaisi jotain aivokemioita kondikseen, hoitaisi muka jotain sairautta. Nuorena ei ollut ymmärrystä täysin siitä miten mielen hyvinvointia voi tukea, miten fyysinen itsestä huolenpito voi olla yhteydessä mielialaan, miten unta voi tukea, mitä on vireystilat. Miten erikeinoin ahdistusta voi hallita, miten on normaaliakin että ei ole iskussa jos on sattunut raskaita asioita. Kaikki oli hakusessa.
    Olisi voinut olla vertaistukea, toimintaa nuorille jotain tällaista. Olisin ollut todennäköisesti tyytyväinen apuun. Koin että moni ongelmani liittyi siihen kun jotkut ulkoiset asiat eivät elämässäni olleet kohdallaan (esim oli yksinäinen olo) ja koin että niiden muuttaminen olisi tuonut elämääni helpotusta.

    Kärsimys ei ole karaissut minua. Olen vain oppinut elämän luonteesta kaikenlaista, olen oppinut selviytymiskeinoja ja ymmärrykseni taso on korkeampi kuin nuorena. Ajatteluni laatikon ulkopuolelta on auttanut minua koska en ole siten saanut enempää harmia psykiatriasta. Olin niin tyhmä nuorena, nostin lääkärin jalustalle kyseenalaistamatta.

    Tajusin jälkikäteen että aika jona psykiatrialle kävelin oli SSRI-lääkkeiden kulta-aikaa. Olin "Prozac-ajanjakson lapsi". Lääkeyhtiöt olivat masinoineet massiivisia kampanjoita masennuslääkkeistä joissa yritettiin lyödä läpi se ihmisten ja lääkärien mieleen, että masennus on kuin kemiallinen epätasapaino jota lääke korjaa,masennuslääkkeet ei ole riippuvuutta aiheuttavia, ja niissä on pikku "lopetusoireita" (joista potilaalle ei tarvi mainita, voi mainita että ne ei aiheuta riippuvuutta. SSRI-frankenlääkkeissä oli vielä patentteja ja niillä tehtiin käshiä. Lääkäri määräsi minulle tehokkaan uuden patenttilääkkeen jonka ero edeltäjäänsä oli marginaalinen mutta hinta oli isompi.

    Tutkimukseksi kaikessa lääkkeissä riittää vain suht lyhytaikainen pieni vakuutus tehosta ja näennäinen turvallisuus. (Who cares about elämänlaatu, pitkäaikaisen käytön ongelmat tai jos oikeastaan hoidetaan ihmisiä sairaammaksi, tai potilailta oikeasti kysyminen). SSRI ynnä muissa frankenlääkkeissä kokemukset haitoista on subjektiivisia ihmisen kokemuksia kun ihminen päällepäin voi näyttää ihan normaalilta joten ne voi aina kyseenalaistaa. Täydellinen ihmisen terveyden kakkominen, piilossa ja salaa. Todistustaakka jää potilaalle. Ja aina potilaan mielenterveyden piikkiin haitat voidaan laittaa.

    Tajusin myös jälkikäteen että psykiatrian hoidoissa toistuu kaava. Ensin muka pillerit (ja lobotomiat )mitkä lie on turvallisempia ja niin tehokkaita ja toimivia hoitoja kuin onkaan, voi että kun niitä hehkutetaan!. Sitten hupsistakeikkaa. Lääkkeet voikin aiheuttaa vieroitusoireita ja mitä lie muita pitkäaikaisia haittoja. Nämä tiedot valuu sitten vuosikymmeniä myöhemmin. Hiljalleen tulee uusi "turvallisempi" lääke. Samanlaisia piirteitä on ollut niin bentsoissa kuin masennuslääkkeissä. Ja neurolepteissä joiden puhkaiseman tardiivin dyskinesian vakavasti ottamiseen meni aikaa.

    Tajusin myös että olin kävellyt psykiatrille biologisen psykiatrian paradigman kulta-aikana, jona ihmisten mielen pulmien hoito on vahvasti medikalisoitunut. Yleensäkin aikana jolloin kvartaalikapitalismi jyllää ja voittoa tavoitellaan röyhkeästi, luonnostakin viisveisaten. Mitäpä siinä muutama ihmishenkikään kun nopsaa lääkkeet markkinoille vaan ja lääkkeillä tienaamaan! Kyllähän se nyt vaan kannattaa kokeilla veivata ihmisen välittäjäaineet uusiksi kun on niin hienoa uutta lääketiedettä että!

    En oikeastaan syytä itseäni miten olin niin hölmö että ilman kriittistä ajattelua aloin käyttämään vuosia lääkityksiä. Koska kyseisiä pillereitä on jaettu niin monille ihmisille, tutuillekin. Aika moni käy läpi alakulon ja masennuksen tai ahdistuksen tunteita joskus läpi ja nykymallin mielestä niitä kannattaa matalalla kynnyksellä lääkitä. Lääkintä on käsityksen mukaan tehokasta ja järkevää. Niitä myös tungetaan vaikka jos mihin muuhunkin.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Tajusin jälkikäteen että aika jona psykiatrialle kävelin oli SSRI-lääkkeiden kulta-aikaa. Olin "Prozac-ajanjakson lapsi". Lääkeyhtiöt olivat masinoineet massiivisia kampanjoita masennuslääkkeistä joissa yritettiin lyödä läpi se ihmisten ja lääkärien mieleen, että masennus on kuin kemiallinen epätasapaino jota lääke korjaa,masennuslääkkeet ei ole riippuvuutta aiheuttavia, ja niissä on pikku "lopetusoireita" (joista potilaalle ei tarvi mainita, voi mainita että ne ei aiheuta riippuvuutta. SSRI-frankenlääkkeissä oli vielä patentteja ja niillä tehtiin käshiä. Lääkäri määräsi minulle tehokkaan uuden patenttilääkkeen jonka ero edeltäjäänsä oli marginaalinen mutta hinta oli isompi.

    Tutkimukseksi kaikessa lääkkeissä riittää vain suht lyhytaikainen pieni vakuutus tehosta ja näennäinen turvallisuus. (Who cares about elämänlaatu, pitkäaikaisen käytön ongelmat tai jos oikeastaan hoidetaan ihmisiä sairaammaksi, tai potilailta oikeasti kysyminen). SSRI ynnä muissa frankenlääkkeissä kokemukset haitoista on subjektiivisia ihmisen kokemuksia kun ihminen päällepäin voi näyttää ihan normaalilta joten ne voi aina kyseenalaistaa. Täydellinen ihmisen terveyden kakkominen, piilossa ja salaa. Todistustaakka jää potilaalle. Ja aina potilaan mielenterveyden piikkiin haitat voidaan laittaa.

    Tajusin myös jälkikäteen että psykiatrian hoidoissa toistuu kaava. Ensin muka pillerit (ja lobotomiat )mitkä lie on turvallisempia ja niin tehokkaita ja toimivia hoitoja kuin onkaan, voi että kun niitä hehkutetaan!. Sitten hupsistakeikkaa. Lääkkeet voikin aiheuttaa vieroitusoireita ja mitä lie muita pitkäaikaisia haittoja. Nämä tiedot valuu sitten vuosikymmeniä myöhemmin. Hiljalleen tulee uusi "turvallisempi" lääke. Samanlaisia piirteitä on ollut niin bentsoissa kuin masennuslääkkeissä. Ja neurolepteissä joiden puhkaiseman tardiivin dyskinesian vakavasti ottamiseen meni aikaa.

    Tajusin myös että olin kävellyt psykiatrille biologisen psykiatrian paradigman kulta-aikana, jona ihmisten mielen pulmien hoito on vahvasti medikalisoitunut. Yleensäkin aikana jolloin kvartaalikapitalismi jyllää ja voittoa tavoitellaan röyhkeästi, luonnostakin viisveisaten. Mitäpä siinä muutama ihmishenkikään kun nopsaa lääkkeet markkinoille vaan ja lääkkeillä tienaamaan! Kyllähän se nyt vaan kannattaa kokeilla veivata ihmisen välittäjäaineet uusiksi kun on niin hienoa uutta lääketiedettä että!

    En oikeastaan syytä itseäni miten olin niin hölmö että ilman kriittistä ajattelua aloin käyttämään vuosia lääkityksiä. Koska kyseisiä pillereitä on jaettu niin monille ihmisille, tutuillekin. Aika moni käy läpi alakulon ja masennuksen tai ahdistuksen tunteita joskus läpi ja nykymallin mielestä niitä kannattaa matalalla kynnyksellä lääkitä. Lääkintä on käsityksen mukaan tehokasta ja järkevää. Niitä myös tungetaan vaikka jos mihin muuhunkin.

    Niin ja elämme ajanjaksoa jossa ihmiset puhuu tunne-elämän ongelmista yhä lisääntyvissä määrin psykiatrian sairausluokituksen lävitse. Nähden epänormaalia ja häiriöitynyttä asioissa missä sitä ei välttämättä ole. Nuoret etenkin on varmaan jo niin aivopesty tähän huttuun. Kaikki negatiivinen tunteminen ja kärsiminen muuttuu helposti jonkun häiriön ilmentymäksi.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Tajusin jälkikäteen että aika jona psykiatrialle kävelin oli SSRI-lääkkeiden kulta-aikaa. Olin "Prozac-ajanjakson lapsi". Lääkeyhtiöt olivat masinoineet massiivisia kampanjoita masennuslääkkeistä joissa yritettiin lyödä läpi se ihmisten ja lääkärien mieleen, että masennus on kuin kemiallinen epätasapaino jota lääke korjaa,masennuslääkkeet ei ole riippuvuutta aiheuttavia, ja niissä on pikku "lopetusoireita" (joista potilaalle ei tarvi mainita, voi mainita että ne ei aiheuta riippuvuutta. SSRI-frankenlääkkeissä oli vielä patentteja ja niillä tehtiin käshiä. Lääkäri määräsi minulle tehokkaan uuden patenttilääkkeen jonka ero edeltäjäänsä oli marginaalinen mutta hinta oli isompi.

    Tutkimukseksi kaikessa lääkkeissä riittää vain suht lyhytaikainen pieni vakuutus tehosta ja näennäinen turvallisuus. (Who cares about elämänlaatu, pitkäaikaisen käytön ongelmat tai jos oikeastaan hoidetaan ihmisiä sairaammaksi, tai potilailta oikeasti kysyminen). SSRI ynnä muissa frankenlääkkeissä kokemukset haitoista on subjektiivisia ihmisen kokemuksia kun ihminen päällepäin voi näyttää ihan normaalilta joten ne voi aina kyseenalaistaa. Täydellinen ihmisen terveyden kakkominen, piilossa ja salaa. Todistustaakka jää potilaalle. Ja aina potilaan mielenterveyden piikkiin haitat voidaan laittaa.

    Tajusin myös jälkikäteen että psykiatrian hoidoissa toistuu kaava. Ensin muka pillerit (ja lobotomiat )mitkä lie on turvallisempia ja niin tehokkaita ja toimivia hoitoja kuin onkaan, voi että kun niitä hehkutetaan!. Sitten hupsistakeikkaa. Lääkkeet voikin aiheuttaa vieroitusoireita ja mitä lie muita pitkäaikaisia haittoja. Nämä tiedot valuu sitten vuosikymmeniä myöhemmin. Hiljalleen tulee uusi "turvallisempi" lääke. Samanlaisia piirteitä on ollut niin bentsoissa kuin masennuslääkkeissä. Ja neurolepteissä joiden puhkaiseman tardiivin dyskinesian vakavasti ottamiseen meni aikaa.

    Tajusin myös että olin kävellyt psykiatrille biologisen psykiatrian paradigman kulta-aikana, jona ihmisten mielen pulmien hoito on vahvasti medikalisoitunut. Yleensäkin aikana jolloin kvartaalikapitalismi jyllää ja voittoa tavoitellaan röyhkeästi, luonnostakin viisveisaten. Mitäpä siinä muutama ihmishenkikään kun nopsaa lääkkeet markkinoille vaan ja lääkkeillä tienaamaan! Kyllähän se nyt vaan kannattaa kokeilla veivata ihmisen välittäjäaineet uusiksi kun on niin hienoa uutta lääketiedettä että!

    En oikeastaan syytä itseäni miten olin niin hölmö että ilman kriittistä ajattelua aloin käyttämään vuosia lääkityksiä. Koska kyseisiä pillereitä on jaettu niin monille ihmisille, tutuillekin. Aika moni käy läpi alakulon ja masennuksen tai ahdistuksen tunteita joskus läpi ja nykymallin mielestä niitä kannattaa matalalla kynnyksellä lääkitä. Lääkintä on käsityksen mukaan tehokasta ja järkevää. Niitä myös tungetaan vaikka jos mihin muuhunkin.

    Tuo oli tärkein kohta " en oikeastaan syytä itseäni ".

    Siksi tärkeä, koska aika monet mt-ongelmat juontavat ihmisen suhtautumisesta, käsityksestä omaan itseen/omasta itsestään.
    Ylipäänsä kaikki, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko, jne., ne koskevat ja koskettavat kaikki itsetuntoa.
    Kun itsetunto pääsee murentumaan, alkaa mieli painua alaspäin.
    Se olisi oikeastaan lähtökohta, että panostettaisiin siihen, että jokainen on ihan hyvä ihminen, ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on.

    Varmasti jokainen, oli mt-ongelmia, tai ei, on joskus kokenut syyllisyyttä itseään kohtaan, kuka mistäkin syystä. Eikä se ole mieltä ylentävä kokemus.
    Jotkut pääsevät tilanteesta yli helpommin, jotkut eivät.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Tuo oli tärkein kohta " en oikeastaan syytä itseäni ".

    Siksi tärkeä, koska aika monet mt-ongelmat juontavat ihmisen suhtautumisesta, käsityksestä omaan itseen/omasta itsestään.
    Ylipäänsä kaikki, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko, jne., ne koskevat ja koskettavat kaikki itsetuntoa.
    Kun itsetunto pääsee murentumaan, alkaa mieli painua alaspäin.
    Se olisi oikeastaan lähtökohta, että panostettaisiin siihen, että jokainen on ihan hyvä ihminen, ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on.

    Varmasti jokainen, oli mt-ongelmia, tai ei, on joskus kokenut syyllisyyttä itseään kohtaan, kuka mistäkin syystä. Eikä se ole mieltä ylentävä kokemus.
    Jotkut pääsevät tilanteesta yli helpommin, jotkut eivät.

    Olen syyttänyt itseäni siitä etten osannut ajatella kriittisesti lääkkeistä ja sain terveyteni pilalle niillä. Minulla on tuttuja jotka ajattelevat kriittisesti lääkkeistä ja siksi joko eivät ole syöneet niitä tai ovat syöneet vain lyhyen aikaa. Usein he on menneet terapiaan.

    Minä söin pitkän aikaa. Koen itseni naiiviksi jälkikäteen ajatellen kun en kyseenalaistanut. En juuri lukenut kritiikkiäkin. Luotin valkotakkiin, luotin låäketiwteen kehittyneisyyteen ja siihen että lääkkeet on turvallisia. Mimulla oli jtn raskaita elämänkokemuksia minkä pohjalta ajauduin tuohon tilanteeseen ja moni kuka olisi elänyt tismalleen samanlaisen elämän kuin minä olisi saattanut myöskin ajautua samaan tilanteeseen.

    Toisaalta kun miettii kuinka yleisesti noita määrätään nykyään, kuinka medikalisaatio on vallalla niin ei se ihme ole että jouduin tämän ajanjakson aikana tähän lääketuputukseen. Olen tajunnut kuinka kasvava medikalisaatio on yhä kasvava terveysriski ihmisille ja ihmisiä saatetaan ylihoitaa pitemmän päälle tehottomilla ja haitallisilla hoitokeinoilla joiden marginaalinen teho alussa saa määräämään niitä (ties vaikka lopulta sotkevat kehoa enemmän kuin hoitavat). Lääkebisnes on suuri bisnes. Lääkärit on koulutettu määräämään nappeja oireisiin.

    Kokonaisvaltainen terveyden tukeminen ei ole samanlaknen prioriteetti terveydenhuollossa. Nykyään näen mielen hyvinvoinnin kokonaisvaltaiaesti ja terveyden hoitamisen hyvin kokonaisvaltaisena prosessina jonka pikku palaset kaikki tulee hyvinvointia. Iso virta koostuu pienistä puroista. Pilleri ei hoida kokonaisvaltaisesti kehoa saaden asiat kehossa toimimaan optimaalisemmin (kuten monet terveyttä tukevat elämäntapakeinot voi tehdä) vaan se itseasiassa pääsääntöisesti häiritsee kehon homeostaasia ja luonnottomasti muuttaa kehon toimintaa mahdollisesti myös haitaten itsetuntemusprosessia, prosessointikykyä, tunne-elämää ja hyvinvointia. Haittavaikutukset on lääkkeen vaikutuksia siinä missä koetut hyödytkin. Ei mitenkään toissijaisia mahdollisiin hyötyihin nähden. Ei mieli voi eheytyä välttämättä jos blokkaa kykyään pahimmassa tapauksessa tuntea ja ajatella. Neurolepteissä en olisi kunnolla kyennyt koskaan mihinkään.

    En vastusta sitä että ihmiset syö pillereitä tai niitä tarjotaan, mutta kannatan valinnanvapautta, informoitua suostumusta (mitä moni ihminen ei lähellekään saa tai tee) etenkään psykiatriassa sekä biologisen psykiatrian pillerikeskeisestä paradigmasta siirtymistä kohti kokonaisvaltaisempaa ymmärtävämpää ihmisläheisempää tapaa (avoin dialogi on esimerkki siitä miten eri tavalla apua voidaan lähestyä).

    Nykyinen mt systeemi on minulle pahoinvoinnin paikka lannistavine leimoineen, pillerikeskeisine hoitosuosituksineen ja asenteineen, vaikka sieltä voisikin saada esim terapiaa. Se on rakentunut auttamaan ihmisiä väärin. Yksi syy on se että mielen ongelmia hoidetaan kuin fyysisiä sairauksia vaikka mieli on paljon monimutkaisempi filosofisiakin ulottuvuuksia sisältävä asia.

    Minut yritettiin väkisin tunkea laatikkoon mt-hoidossa jossa joku oli määritellyt minut oireideni pohjalta tiettyyn laatikkoon määritellen kuka olen. Vieläkin teen työtä oppiakseni kyseenalaistamaan aivopesuni. Ja joka päivä toistan itselleni, olen ihminen, en diagnoosi. Saan tuntea, tunteeni on kompasseja itseeni.

    Eikä mielen hyvinvöinti palaudu vain fyysisyyteen vaan moniin asioihin kuten taloudellinen turva, sosiaaliset suhteet, merkityksellisyyden kokemus jne. Ongelmia näissä ei hoida mikään pilleri.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Olen syyttänyt itseäni siitä etten osannut ajatella kriittisesti lääkkeistä ja sain terveyteni pilalle niillä. Minulla on tuttuja jotka ajattelevat kriittisesti lääkkeistä ja siksi joko eivät ole syöneet niitä tai ovat syöneet vain lyhyen aikaa. Usein he on menneet terapiaan.

    Minä söin pitkän aikaa. Koen itseni naiiviksi jälkikäteen ajatellen kun en kyseenalaistanut. En juuri lukenut kritiikkiäkin. Luotin valkotakkiin, luotin låäketiwteen kehittyneisyyteen ja siihen että lääkkeet on turvallisia. Mimulla oli jtn raskaita elämänkokemuksia minkä pohjalta ajauduin tuohon tilanteeseen ja moni kuka olisi elänyt tismalleen samanlaisen elämän kuin minä olisi saattanut myöskin ajautua samaan tilanteeseen.

    Toisaalta kun miettii kuinka yleisesti noita määrätään nykyään, kuinka medikalisaatio on vallalla niin ei se ihme ole että jouduin tämän ajanjakson aikana tähän lääketuputukseen. Olen tajunnut kuinka kasvava medikalisaatio on yhä kasvava terveysriski ihmisille ja ihmisiä saatetaan ylihoitaa pitemmän päälle tehottomilla ja haitallisilla hoitokeinoilla joiden marginaalinen teho alussa saa määräämään niitä (ties vaikka lopulta sotkevat kehoa enemmän kuin hoitavat). Lääkebisnes on suuri bisnes. Lääkärit on koulutettu määräämään nappeja oireisiin.

    Kokonaisvaltainen terveyden tukeminen ei ole samanlaknen prioriteetti terveydenhuollossa. Nykyään näen mielen hyvinvoinnin kokonaisvaltaiaesti ja terveyden hoitamisen hyvin kokonaisvaltaisena prosessina jonka pikku palaset kaikki tulee hyvinvointia. Iso virta koostuu pienistä puroista. Pilleri ei hoida kokonaisvaltaisesti kehoa saaden asiat kehossa toimimaan optimaalisemmin (kuten monet terveyttä tukevat elämäntapakeinot voi tehdä) vaan se itseasiassa pääsääntöisesti häiritsee kehon homeostaasia ja luonnottomasti muuttaa kehon toimintaa mahdollisesti myös haitaten itsetuntemusprosessia, prosessointikykyä, tunne-elämää ja hyvinvointia. Haittavaikutukset on lääkkeen vaikutuksia siinä missä koetut hyödytkin. Ei mitenkään toissijaisia mahdollisiin hyötyihin nähden. Ei mieli voi eheytyä välttämättä jos blokkaa kykyään pahimmassa tapauksessa tuntea ja ajatella. Neurolepteissä en olisi kunnolla kyennyt koskaan mihinkään.

    En vastusta sitä että ihmiset syö pillereitä tai niitä tarjotaan, mutta kannatan valinnanvapautta, informoitua suostumusta (mitä moni ihminen ei lähellekään saa tai tee) etenkään psykiatriassa sekä biologisen psykiatrian pillerikeskeisestä paradigmasta siirtymistä kohti kokonaisvaltaisempaa ymmärtävämpää ihmisläheisempää tapaa (avoin dialogi on esimerkki siitä miten eri tavalla apua voidaan lähestyä).

    Nykyinen mt systeemi on minulle pahoinvoinnin paikka lannistavine leimoineen, pillerikeskeisine hoitosuosituksineen ja asenteineen, vaikka sieltä voisikin saada esim terapiaa. Se on rakentunut auttamaan ihmisiä väärin. Yksi syy on se että mielen ongelmia hoidetaan kuin fyysisiä sairauksia vaikka mieli on paljon monimutkaisempi filosofisiakin ulottuvuuksia sisältävä asia.

    Minut yritettiin väkisin tunkea laatikkoon mt-hoidossa jossa joku oli määritellyt minut oireideni pohjalta tiettyyn laatikkoon määritellen kuka olen. Vieläkin teen työtä oppiakseni kyseenalaistamaan aivopesuni. Ja joka päivä toistan itselleni, olen ihminen, en diagnoosi. Saan tuntea, tunteeni on kompasseja itseeni.

    Eikä mielen hyvinvöinti palaudu vain fyysisyyteen vaan moniin asioihin kuten taloudellinen turva, sosiaaliset suhteet, merkityksellisyyden kokemus jne. Ongelmia näissä ei hoida mikään pilleri.

    En koe että tuo oli kirjoitukseni tärkein pointti vaikka tunnereaktioni otitkin esille. Kyllä siinä jos terveys alkaa horjua lääkkeiden tai muun asian vuoksi saattaa myös syyttää itseään jos on omilla toimin siihen vaikuttanut. Ja omilla toimillaan olisi voinut estää sitä. Se on ihan luonnollinen reaktio mielestäni.

    En tiedä onko huono itsekäsitys tai esim itsensä syyttäminen lähtökohtaisesti mitenkään jonkun mt-ongelman ulottuvuus kuten sanoitkin. Tästä päästään taas sen pohdintaan "mikä on normaalia ja mikä ei", mikä tuntuu olevan keskiössä psykiatriassaa.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    En koe että tuo oli kirjoitukseni tärkein pointti vaikka tunnereaktioni otitkin esille. Kyllä siinä jos terveys alkaa horjua lääkkeiden tai muun asian vuoksi saattaa myös syyttää itseään jos on omilla toimin siihen vaikuttanut. Ja omilla toimillaan olisi voinut estää sitä. Se on ihan luonnollinen reaktio mielestäni.

    En tiedä onko huono itsekäsitys tai esim itsensä syyttäminen lähtökohtaisesti mitenkään jonkun mt-ongelman ulottuvuus kuten sanoitkin. Tästä päästään taas sen pohdintaan "mikä on normaalia ja mikä ei", mikä tuntuu olevan keskiössä psykiatriassaa.

    On hyvä miettiä asiaa siltäkin näkökannalta, kun on ensin mennyt hakemaan apua mt-ongelmiinsa, oireisiinsa, niin siinä vaiheessa ei ole oikeastaan tiennyt yhtään mitään lääkkeistä, tai muistakaan hoidoista.

    Epätoivoissaan sitä on valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, kun jotakin hoitokeinoa kehutaan. Etukäteen ilman mitään tietoa, ei voi tietää mihin ryhtyy.

    Tästäkin syystä on tavallaan turhaa syytellä itseään, että miksi suostui lääkityksiin, eikä sen kummemmin estellyt.
    Jälkiviisaus on joskus hyväksi, mutta joskus myös pahaksi. Esim. juurikin tässä, jos syyttelee itseään, miksi on joskus lääkityksiin suostunut.
    Koska alkuvaiheessa ei ole voinut tietää, niin siinä ei ole itsellä mitään syytä, että on suostunut lääkkeitä kokeilemaan.

    Jos elää nykyään lääkkeetöntä elämää, joskus aiemmin lääkehaittoja ja vieroitusoireita kokeneena, niin nyt myöhemmin ainakin tietää miten lääkkeisiin suhtautuu.

    Avohoidossa lääkitys ei voi ikinä olla pakotettua, suljetulla ehkä eri asia, tai onkin.
    Pakkohoidon syynä ei voi olla pelkästään se, ettei suostu lääkkeitä käyttämään, se ei riitä perusteeksi.
    Tosin saatetaan selitellä, että voi tulla, jos vaikka mitä ongelmaa, jos ei syö lääkkeitä, ja sitten sillä verukkeella laittaa pakolla hoitoon. Vaikka sekään ei saisi riittää perusteeksi pakkohoitoon.

    Aika selkeä ajatus on, että jos ihminen pärjää elämässään, eikä kummemmin oireile, eikä ole vahingoksi itselleen tai muille, ei pitäisi pakottaa lääkkeisiin eikä pakkohoitoon.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    On hyvä miettiä asiaa siltäkin näkökannalta, kun on ensin mennyt hakemaan apua mt-ongelmiinsa, oireisiinsa, niin siinä vaiheessa ei ole oikeastaan tiennyt yhtään mitään lääkkeistä, tai muistakaan hoidoista.

    Epätoivoissaan sitä on valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, kun jotakin hoitokeinoa kehutaan. Etukäteen ilman mitään tietoa, ei voi tietää mihin ryhtyy.

    Tästäkin syystä on tavallaan turhaa syytellä itseään, että miksi suostui lääkityksiin, eikä sen kummemmin estellyt.
    Jälkiviisaus on joskus hyväksi, mutta joskus myös pahaksi. Esim. juurikin tässä, jos syyttelee itseään, miksi on joskus lääkityksiin suostunut.
    Koska alkuvaiheessa ei ole voinut tietää, niin siinä ei ole itsellä mitään syytä, että on suostunut lääkkeitä kokeilemaan.

    Jos elää nykyään lääkkeetöntä elämää, joskus aiemmin lääkehaittoja ja vieroitusoireita kokeneena, niin nyt myöhemmin ainakin tietää miten lääkkeisiin suhtautuu.

    Avohoidossa lääkitys ei voi ikinä olla pakotettua, suljetulla ehkä eri asia, tai onkin.
    Pakkohoidon syynä ei voi olla pelkästään se, ettei suostu lääkkeitä käyttämään, se ei riitä perusteeksi.
    Tosin saatetaan selitellä, että voi tulla, jos vaikka mitä ongelmaa, jos ei syö lääkkeitä, ja sitten sillä verukkeella laittaa pakolla hoitoon. Vaikka sekään ei saisi riittää perusteeksi pakkohoitoon.

    Aika selkeä ajatus on, että jos ihminen pärjää elämässään, eikä kummemmin oireile, eikä ole vahingoksi itselleen tai muille, ei pitäisi pakottaa lääkkeisiin eikä pakkohoitoon.

    Minä jouduin pakkotoimien kohteeksi vieroitusoireiden aikana pitkäaikaisesta lääkityksestä (ei neuroleptit) minä aikana minulle puhkesi oireena mm unettomuus johon söin lääkkeitä mitkä ei mulle sopineet ja pahensi oloa entisestään. Samaan aikaan stressiä.

    En tajunnut että hermostoni oli herkistyneessä tilassa vieroituksen aikana mitä olen jälkikäteen lukenut useilla ihmisillä vieroituksessa tapahtuneen. Ei ollut sitä tietopohjaa vieroituksesta kuin nykyään, ei ollut kyllä lääkärilläkään.

    Reagoin lääkkeisiin huonosti mm extrapyramidaalioireita saamalla. Epäilen että hätää näistä tulkittiin psykoosin kautta. Olin järkyttynyt syvästi haittavaikutuksista.

    Siitä ajauduin lääkekierteeseen kun yhden lääkkeen haittavaikutusta lääkittiin toisella. Nopea syöksykierre alaspäin. Se oli ainoa psykoottinen masennukseni mitä elämässäni olen kokenut. Ja veikkaan että toista en koe jos pysyn päätä sotkevista aineista mitä psyykenlääkkeet on erossa

    Ainoa keinoni selvitä oli asteittainen lääkepurku jolla uni pysyi tasapainossa. Selvisin hengissä netistä löytämilläni ohjeilla ja tuella

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Minä jouduin pakkotoimien kohteeksi vieroitusoireiden aikana pitkäaikaisesta lääkityksestä (ei neuroleptit) minä aikana minulle puhkesi oireena mm unettomuus johon söin lääkkeitä mitkä ei mulle sopineet ja pahensi oloa entisestään. Samaan aikaan stressiä.

    En tajunnut että hermostoni oli herkistyneessä tilassa vieroituksen aikana mitä olen jälkikäteen lukenut useilla ihmisillä vieroituksessa tapahtuneen. Ei ollut sitä tietopohjaa vieroituksesta kuin nykyään, ei ollut kyllä lääkärilläkään.

    Reagoin lääkkeisiin huonosti mm extrapyramidaalioireita saamalla. Epäilen että hätää näistä tulkittiin psykoosin kautta. Olin järkyttynyt syvästi haittavaikutuksista.

    Siitä ajauduin lääkekierteeseen kun yhden lääkkeen haittavaikutusta lääkittiin toisella. Nopea syöksykierre alaspäin. Se oli ainoa psykoottinen masennukseni mitä elämässäni olen kokenut. Ja veikkaan että toista en koe jos pysyn päätä sotkevista aineista mitä psyykenlääkkeet on erossa

    Ainoa keinoni selvitä oli asteittainen lääkepurku jolla uni pysyi tasapainossa. Selvisin hengissä netistä löytämilläni ohjeilla ja tuella

    Eräs lääkäri otti vakavammin extrapyramidaalioireeni sen jälkeen kun pääsin pakkohoidosta. Tästä alkoi toipumiseni. Ei kukaan voi olla tasapainossa lääkehaittoja kokevana.

    Kauhea niin opettavainen tie miksi ei kannata psyykenlääkkeisiin koskea.

    Äänestä

  • Näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin pakkohoidosta.

    Kyllä olin itse niin sanotust hakemassa apua. Minulla oli omat ongelmat, jotka valitettavasti hoitotahon pitkäaikaisen alisuoriutumisen ja vanhempieni (ja vähän muidenkin.) systemaattisen porjisoinnin ansiosta eskaloituivat tilanteeksi jota voisi kuvailla termillä “paskaa tuulettimessa”

    En voi väittää, että pakkohoito olisi ollut jotain kidutusta, vaikka se on jonkun subjektiivinen kokemus. Ehkä jopa päinvastoin. Vattuilin henkilökunnalle siihen malliin, että varmasti muistavat.

    Enkä sano, että jonkun toisen ihmisen elämä olisi helpompaa, mutta siihen aikaan pakkohoito oli hyvin pitkälle räätälöity psykoosisairaiden hoitoon. Väkisinkin sitä sitten tuli mieleen, että jos edes puolet siitä psykoosisairaiden hoidon tietotaidosta olisi ollut käytettävissä siihen omaan hoitooni, niin olisinko edes koskaan joutunut pakkohoitoon? Tuskin.

    Olenko pettynyt siitä lapsuudestani alkaneesta hoidon alisuoriutumisesta. Tietenkin.
    Onko huono hoito jättänyt joko suoraan tai välillisesti ongelmia mieleeni ja fysiikkaani. Kyllä on.
    Kadunko sitä, että olen hakenut joskus apua ongelmiini. En tietenkään.

    Minun omat ongelmat eivät ole kadonneet minnekkään, eivätkä ne katoakkaan pelkällä oireiden hoidolla. En myöskään saa kadotettua nuoruuttani takaisin.

    Mutta isoin muutos elämässäni oli, se kun lakkasin “kadehtimasta”. Ihmiset kyllä vaistosivat sen, ja elämäni oli vaikeaa. Kun tämä este oli poissa, hyvät puoleni pääsivät esille.

    Tämän ansiosta sanoisin, että elämässäni menee olosuhteisiin nähden hyvin.

    Äänestä

Minä taas en olisi mennyt kertaakaan sairaalan ovista sisälle ja luottanut lääketieteessä toimiviin niin sinisilmäisesti, jos olisin tiennyt, ettei siellä ollut tarkoituskaan auttaa, tai tukea.

Äänestä

Kiva kuulla näitä kertomuksia siitä kun on vaikeiden vuosien jälkeen alkanut löytyä enemmän ilon ja onnen päiviä.

Onko teillä kokemuksia psykoterapiasta? Onko siinä enemmän ideaa kuin psyykelääkkeissä? Vai miten voisi neuvoa ihmistä joka on vasta ajautumassa psykiatrisen hoidon harhateille?

Äänestä
  • Minä en ole koskaan ollut psykoterapiassa, mutta voin sanoa, että puhuminen jollekin, joka näistä asioista jotain ymmärtää, on hyvä vaihtoehto.

    Lääkkeet eivät poista niitä syitä, jotka saavat/ovat saaneet mielenterveyden horjumaan.
    Keskusteluapu, jos se on todella hyvää, auttaa ihmistä ymmärtämään itse moniin asioihin syitä ja seurauksia, ja oivaltamaan, minkälainen olisi itselle paras toimintatapa, ajattelutapa.

    Minä ole esim. lukenut paljon psykiatrian ja psykologian kirjallisuutta, ja saanut niistä hyötyä ajatellen itseäni.
    On tullut aivan uudenlainen, ja erilainen näkökulma moniin vaikeisiinkin asioihin, olen oppinut itsestäni sitä kautta paljon uutta, sekä oppinut ymmärtämään vanhaa.

    Olen käsittänyt, että jokin terapiamuotokin on kai sellainen, että saataisiin ihminen jotenkin itse ymmärtämään erilaisia asioita, pohtimaan omaa mielenmaisemaa.

    Jokainen on kuitenkin yksilö, yksi ja sama hoitokeino ei käy kaikille, vaan hoito tai terapia, tulisi räätälöidä ihmisen mukaan.

    Onhan se aina parempi, että pääsisi parempaan kuntoon vaikka ilman lääkityksiä, joskin ne ovat joskus ehkä akuuteimman vaiheen ainoa keino.
    Itse olen ihmetellyt, miksi lääkityksiä pitäisi syödä vuosikausia, usein väitetään, että jopa loppuelämän ajan ( pahimmat kroonistuneet sairaat kenties joutuvat ).

    Huono alkaa verrata muihin sairauksiin, mutta ajatellaan vaikka jotain tulehduksellista sairautta, siinä lääkkeitä käytetään vain sen aikaa, että tulehdus paranee.
    Tavallaan voisi ajatella, jos tai kun mielenterveysongelmat helpottavat, mikä on täysin mahdollista, niin pitäisi silloinkin saada tilaisuus elää ilman lääkkeitä.

    Toisaalta keskustelupalstat ovat aika kehno paikka kysellä neuvoa, kuinka toimia, jos omalle kohdalle tulee jokin tilanne päälle.
    Täältä saa lukea todella värikkäitä juttuja aivan laidasta laitaan, varmasti ihan totta jokaiselle asioita itse kokeneelle, mutta on hyvä käyttää myös omaa harkintaa, kuinka paljon mitäkin uskoo, tai ehkä jopa alkaa pelätä tapahtuvan omalle kohdalle.
    Asiassa kuin asiassa pelottelu ei ole koskaan hyväksi.

    Jos tuntuu siltä, että tarvitsisi apua, kannattaa ensin miettiä, minkälaista apua itse haluaisi, ja lähteä siitä eteenpäin.
    Avohoidon puolelle kun menee vielä suhteellisen järjissään, niin on siinä itselläkin sananvaltaa ja voi aivan hyvin esittää omia toiveitaan.
    Pakkohoito voi olla jo vähän eri juttu.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Minä en ole koskaan ollut psykoterapiassa, mutta voin sanoa, että puhuminen jollekin, joka näistä asioista jotain ymmärtää, on hyvä vaihtoehto.

    Lääkkeet eivät poista niitä syitä, jotka saavat/ovat saaneet mielenterveyden horjumaan.
    Keskusteluapu, jos se on todella hyvää, auttaa ihmistä ymmärtämään itse moniin asioihin syitä ja seurauksia, ja oivaltamaan, minkälainen olisi itselle paras toimintatapa, ajattelutapa.

    Minä ole esim. lukenut paljon psykiatrian ja psykologian kirjallisuutta, ja saanut niistä hyötyä ajatellen itseäni.
    On tullut aivan uudenlainen, ja erilainen näkökulma moniin vaikeisiinkin asioihin, olen oppinut itsestäni sitä kautta paljon uutta, sekä oppinut ymmärtämään vanhaa.

    Olen käsittänyt, että jokin terapiamuotokin on kai sellainen, että saataisiin ihminen jotenkin itse ymmärtämään erilaisia asioita, pohtimaan omaa mielenmaisemaa.

    Jokainen on kuitenkin yksilö, yksi ja sama hoitokeino ei käy kaikille, vaan hoito tai terapia, tulisi räätälöidä ihmisen mukaan.

    Onhan se aina parempi, että pääsisi parempaan kuntoon vaikka ilman lääkityksiä, joskin ne ovat joskus ehkä akuuteimman vaiheen ainoa keino.
    Itse olen ihmetellyt, miksi lääkityksiä pitäisi syödä vuosikausia, usein väitetään, että jopa loppuelämän ajan ( pahimmat kroonistuneet sairaat kenties joutuvat ).

    Huono alkaa verrata muihin sairauksiin, mutta ajatellaan vaikka jotain tulehduksellista sairautta, siinä lääkkeitä käytetään vain sen aikaa, että tulehdus paranee.
    Tavallaan voisi ajatella, jos tai kun mielenterveysongelmat helpottavat, mikä on täysin mahdollista, niin pitäisi silloinkin saada tilaisuus elää ilman lääkkeitä.

    Toisaalta keskustelupalstat ovat aika kehno paikka kysellä neuvoa, kuinka toimia, jos omalle kohdalle tulee jokin tilanne päälle.
    Täältä saa lukea todella värikkäitä juttuja aivan laidasta laitaan, varmasti ihan totta jokaiselle asioita itse kokeneelle, mutta on hyvä käyttää myös omaa harkintaa, kuinka paljon mitäkin uskoo, tai ehkä jopa alkaa pelätä tapahtuvan omalle kohdalle.
    Asiassa kuin asiassa pelottelu ei ole koskaan hyväksi.

    Jos tuntuu siltä, että tarvitsisi apua, kannattaa ensin miettiä, minkälaista apua itse haluaisi, ja lähteä siitä eteenpäin.
    Avohoidon puolelle kun menee vielä suhteellisen järjissään, niin on siinä itselläkin sananvaltaa ja voi aivan hyvin esittää omia toiveitaan.
    Pakkohoito voi olla jo vähän eri juttu.

    Sananvaltaa on periaatteessa, mutta sillä ei välttämättä avohoidossa tee yhtään mitään. Riippuu avun antajan taidoista ja motivaatiosta, miten hän haluaa ottaa huomioon työnsä kohteen. Osa ei kuuntele kuin puolella korvalla ja lähinnä kritisoi sitä, jos avun kohde ei toimikaan juuri niin kuin hän olettaa. Kun ihminen ei olekaan kone, jonne syötetään tietyt asiat ja saadaan antajan haluama lopputulos.

    Äänestä

  • Anonyymi kirjoitti:

    Sananvaltaa on periaatteessa, mutta sillä ei välttämättä avohoidossa tee yhtään mitään. Riippuu avun antajan taidoista ja motivaatiosta, miten hän haluaa ottaa huomioon työnsä kohteen. Osa ei kuuntele kuin puolella korvalla ja lähinnä kritisoi sitä, jos avun kohde ei toimikaan juuri niin kuin hän olettaa. Kun ihminen ei olekaan kone, jonne syötetään tietyt asiat ja saadaan antajan haluama lopputulos.

    Sananvalta on väärä sana kuvaamaan sitä, kun haluaa keskustella vaikeuksistaan.
    Ongelmista kun puhuu, ei tarvita vallankyttöä.

    Eivät kaikki terapeutit ja hoitajat, tai lääkärit, sovikaan kaikille, ja voi olla vaikeaa löytää juuri sopivaa, jonka kanssa on hyvä puhua.
    Joskus saattaa riittää kun puhuu jollekin tutulle, kaverille tai ystävälle, joka aidosti kuuntelee ja välittää. Eihän sen ole aina pakko olla ammatti-ihminen.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Anonyymi kirjoitti:

Tällaisille terveysriskeille lääkäri ja hänen käsipareinaan olevat hoitajat altistivat minua pakkohoidossa pakottaessaan syömään lääkkeitä:

epätavallisia liikkeitä (yleinen haittavaikutus, esiintyy enintään 1 käyttäjällä 10:sta) etenkin kasvojen tai kielen alueella
veritulppa (melko harvinainen haittavaikutus, esiintyy enintään 1 käyttäjällä 100:sta) erityisesti jalkojen laskimoissa (oireita ovat turvotus, kipu ja punoitus jaloissa). Se saattaa kulkeutua verisuonia pitkin keuhkoihin, joissa se aiheuttaa rintakipua ja hengitysvaikeuksia. Jos havaitset jotain näistä oireista, ota välittömästi yhteys lääkäriin
oireyhtymä, jonka oireita ovat kuume, tiheä hengitys, hikoilu, lihasjäykkyys ja uneliaisuus tai unisuus (saatavissa oleva tieto ei riitä yleisyyden arviointiin).
Hyvin yleisiä haittavaikutuksia (esiintyy yli 1 käyttäjällä 10:stä) ovat painon nousu, uneliaisuus ja veren prolaktiinipitoisuuksien suureneminen. Hoidon alkuvaiheessa joillakuilla voi esiintyä huimausta tai pyörrytystä (ja sydämen sykkeen hitautta) etenkin heidän noustessaan makuulta tai istuma-asennosta seisomaan. Tämä häviää yleensä itsestään, mutta jos näin ei tapahdu, kerro asiasta lääkärille.

Yleisiä haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 käyttäjällä 10:stä) ovat tiettyjen verisoluarvojen ja veren rasva-arvojen muutokset ja hoidon alkuvaiheessa myös maksaentsyymiarvojen ohimenevä suureneminen; veren ja virtsan sokeripitoisuuksien suureneminen; veren virtsahappo- ja kreatiinikinaasipitoisuuksien suureneminen; ruokahalun voimistuminen; huimaus; levottomuus; vapina; poikkeavat liikkeet (dyskinesia); ummetus; suun kuivuminen; ihottuma; voimattomuus; voimakas uupumus; nesteen kertyminen elimistöön ja siitä johtuva käsien, nilkkojen tai jalkaterien turvotus; kuume; nivelkipu; ja seksuaalisen toiminnan häiriöt kuten sukupuolisen halukkuuden heikkeneminen miehillä ja naisilla sekä erektiöhäiriö miehillä.

Melko harvinaisia haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 käyttäjällä 100:sta) ovat yliherkkyys (esim. suun ja nielun turvotus, kutina, ihottuma); diabeteksen puhkeaminen tai paheneminen, johon voi joskus liittyä ketoasidoosi (ns. happomyrkytys, ketoaineita veressä ja virtsassa) tai kooma; kouristuskohtaukset, yleensä potilailla, joilla on aiemmin ollut kouristuskohtauksia (epilepsia); lihasten jäykkyys ja spasmit (mukaan lukien silmänliikkeet); levottomat jalat -oireyhtymä; puhevaikeudet; änkytys; hidas sydämen syke; herkkyys auringonvalolle; nenäverenvuoto; vatsan pullotus; kuolaaminen; muistin huononeminen tai unohtelu; virtsankarkailu; virtsaamisvaikeudet; hiustenlähtö; kuukautisten puuttuminen tai harveneminen; sekä miesten ja naisten rintojen muutokset esim. poikkeava maidon eritys tai rintojen kasvu.

Harvinaisia haittavaikutuksia (esiintyy enintään 1 henkilöllä 1 000:sta) ovat ruumiinlämmön lasku; sydämen rytmihäiriöt; selittämätön äkkikuolema; haimatulehdus, jonka oireina ovat kova vatsakipu, kuume ja oksentelu; maksasairaus, johon liittyy ihon ja silmänvalkuaisten keltaisuutta; selittämättöminä kipuina ja särkyinä ilmenevä lihassairaus; ja pitkittynyt tai kivulias erektio

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu