Olen mies, jonka on todella vaikeaa sanoa ei. Nyt olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että meille olisi ehkä parasta, että unohtaisimme seurusteluajatukset. Sairauteni vuoksi en nimittäin voisi olla läsnä henkisesti, eikä sairauteni ole kehittynyt parempaan suuntaan vuosikymmeniin eikä siihen voi juuri vaikuttaa. Olisin siis todella suuri pettymys sinulle joka tapauksessa. Ja kannattaa muistaa, että rakkauden tunne kuitenkin yleensä katoaa 3-24 kuukaudessa, jos pariskunta muuttaa yhteen. Tämän ajanjakson jälkeen onnellisuuden taso palaa seurustelua edeltävälle tasolle. Sen sijaan myönteiset tunteet säilyvät kauiten (jopa läpi loppuelämän) niillä, jotka eivät muuta yhteen. Niinpä voisi saada sellaisen harhakäsityksen, että elämä jotenkin paranisi yhteen muuttamalla, mutta näin ei siis todellisuudessa kävisi. Tätä oli todella vaikeaa kertoa, mutta en voi muuttaa tosiasioita ja olosuhteita. Haluaisin lopuksi pyytää anteeksi aiheuttamaani mielipahaa, mutta näin olisi parasta meille kummallekin.
JK
JK
Vastaukset 7
Vanhimmat
😂😂😂😂😂😂😂
Jk jälkikirjoitus harashoo😆
No sehän on ollut selvää alusta asti
Mikä sairaus sinulla on?
Skitsofrenia. Se invalidisoi tunteet ja ajatukset pahasti.
Ei kadonnut minulta ainakaa rakkaus. Rakastamani ihminen kuoli mutta hän on aina sydämessäni ja sitä kautta elossa muistoissani. Meistä ei tullut paria, Väärä aika ja väärä paikka, väärä hetki jne.
Samoin kuin rakkaat läheiset ja rakkaat lemmikit, sailyvät sydämessäni ja muistossani. Voin katsella heitä valokuvista joista valokuvat minulla on. Ei rakkaus katoa kun toinen täältä lähtee.
Kaksi tervettä ihmistä, kuinka kumpikaan heistä voi olla varma miten kauan he saavat olla yhdessä? Onnettomuus voi viedä sen toisen terveen ennen kuin se toinen sairas vaihtaa hiippakuntaa.
Niin kauan kun on elämää on myös toivoa. Niin kauan voi myös vaalia ystävyyttä, rakastaa, pitää hauskaa jne.
Olla ihmiselle ihminen. Helpottaa toisen "matkaa". Pitää kädestä kiinni... etc.
Carpe Diem.
Tulevien tunteiden ennakointi on vaikeaa terveen paperit omaavillakin. Optimismi joka siihen katsotaan kuuluvaksi on itsepetostakin tavallaan. Se voi kuitenkin olla tuollaisessa toivon mennessään vievässä tilassakin vielä jäljellä se nautinnon kyky siinä välittömässä hetkessä jonkin miellyttävän äärellä. Että jos sellaista tuntuu olleen. Ja mitäpä elämä oikeastaan muuta on kuin perättäisiä hetkiä. Joista kasvaa se kokemus jostain niitä suuremmasta.