Jos koko kirjon kirjoittaisin niin kukaan ei varmasti jaksaisi lukea!
Mutta osa tarinaa alkoi jo vuosia sitten,viidestä lapsestani syntyi se viides hyvin sairaalloisena ja taistot elämään oli raskaat:ne voitettiin ja nyt on jo neljän vanha viipertäjä.kaksi vuotta oli todella raskasta ja pelkoa mukana.Tämän helpottaessa sortui vanhin lapsistani huumeisiin ja poliisia kävi kotona,yöt valvoin ja pelkäsin,etsin ja odotin ja hain ja vein hoitoihin(en muista edes montako kertaa)
maksoin sakkoja puolesta,hukutin itseni elämään narkomaanin äitinä ja elin vain sitä:kuitenkin tehden ja taas tehden hulluna töitä,ymmärrän nyt että pakenin.Aamuisin hoidin kodin ja muut lapset ja iltapäivällä/yöhön töissä.taukoamatta muutamanvuoden tein näin,työtunteja 250-270 tuntia keskivertoisesti kuukaudessa.
sitten sairastuin itse,kuume joka ei helpottanut"kierre joka ei helpottanut"astma ja sairaalaa,keuhkokuumeet,sydänltulehdukset ynm.sairaslomalla olen ollut jo puolivuotta jatkuvasti sairas siis.Sairaalassa käyntejä on kuukauden-kahdenvälein.
Kotona ei "tehoäiti tee ruokaa kuin hyvinä päivinä"
ei kävele ulkona ei haista kevättä enään.
Työ on menetetty kun sairaus joskus loppuu,mutta se ei ehkä niin pahakaan asia.
nyt käänsin selkänikin nyt taas kuivilla olevaan narkomaanilapseeni 19v.en jaksanut valehtelua ja lupaustenpettämistä.sanoin pahastikin.Minun voimat ei vain nyt riittäneet kun itse olen sairas.
Koska en liiku/voi liikkua ja käydä kylässä tms:on ne ystävätkin lakanneet.
Onhan minulla lapset ja mies joka nyt on eikä oikein osaa tai tiedä miten olisi!
masentaa!
tuntuu että luovutan ja en parane edes,en näe iloa elämässäni en onnenhetkiä tulevassakaan.nyt viimeksi sairaalassa piti kertoa olin niin päättänyt kertoa että itken vain yllättäin,valvon ja itken.ja voin alkaa vain itkeä autoa ajaessani.onko normaalia?no tietysti kuume ja sairaus vaikuttaa.
Mutta kun sairaalassa yritin kertoa tai aloittaa kertomaan niin lääkäri oli kiireinen.seuraavalle varoen yritin mutta hymyilin ja esitinkin pirteää.
en saannut kerrotuksi.
Vaan mitä nyt?tiedän että nyt on hälytyksenaika,tänään itkin vain itkemistäni tuntikaupalla ja vähän olin taas ilkeäkin läheisilleni.
sairaala on se jossa on paperini/hoitoni.ja erialan hoitavaa lääkäriä kolme minulla.
terveysasemalla ei ole minusta näitä tietoja.
Mistä ihmeestä saan apua?
saanko?
mitä apua?
kun en saa edes kerrotuksi tuskaani,ja kun se tuska on vain että nyt itse sairaana ollessa on alkanut koko neljänvuoden tapahtumat jylläämään ja nyt ei tämä äiti saa itkuja loppumaan eikä tuskaa ei kauhukuvia poliiseista kotonamme ja lapseni teoista.
kaikki tapahtuma on nyt edessäni olevaa elokuvaa.
ja tämä elokuva ei auta minua tästä sairaudesta nousemaan ja elämään.
Mutta osa tarinaa alkoi jo vuosia sitten,viidestä lapsestani syntyi se viides hyvin sairaalloisena ja taistot elämään oli raskaat:ne voitettiin ja nyt on jo neljän vanha viipertäjä.kaksi vuotta oli todella raskasta ja pelkoa mukana.Tämän helpottaessa sortui vanhin lapsistani huumeisiin ja poliisia kävi kotona,yöt valvoin ja pelkäsin,etsin ja odotin ja hain ja vein hoitoihin(en muista edes montako kertaa)
maksoin sakkoja puolesta,hukutin itseni elämään narkomaanin äitinä ja elin vain sitä:kuitenkin tehden ja taas tehden hulluna töitä,ymmärrän nyt että pakenin.Aamuisin hoidin kodin ja muut lapset ja iltapäivällä/yöhön töissä.taukoamatta muutamanvuoden tein näin,työtunteja 250-270 tuntia keskivertoisesti kuukaudessa.
sitten sairastuin itse,kuume joka ei helpottanut"kierre joka ei helpottanut"astma ja sairaalaa,keuhkokuumeet,sydänltulehdukset ynm.sairaslomalla olen ollut jo puolivuotta jatkuvasti sairas siis.Sairaalassa käyntejä on kuukauden-kahdenvälein.
Kotona ei "tehoäiti tee ruokaa kuin hyvinä päivinä"
ei kävele ulkona ei haista kevättä enään.
Työ on menetetty kun sairaus joskus loppuu,mutta se ei ehkä niin pahakaan asia.
nyt käänsin selkänikin nyt taas kuivilla olevaan narkomaanilapseeni 19v.en jaksanut valehtelua ja lupaustenpettämistä.sanoin pahastikin.Minun voimat ei vain nyt riittäneet kun itse olen sairas.
Koska en liiku/voi liikkua ja käydä kylässä tms:on ne ystävätkin lakanneet.
Onhan minulla lapset ja mies joka nyt on eikä oikein osaa tai tiedä miten olisi!
masentaa!
tuntuu että luovutan ja en parane edes,en näe iloa elämässäni en onnenhetkiä tulevassakaan.nyt viimeksi sairaalassa piti kertoa olin niin päättänyt kertoa että itken vain yllättäin,valvon ja itken.ja voin alkaa vain itkeä autoa ajaessani.onko normaalia?no tietysti kuume ja sairaus vaikuttaa.
Mutta kun sairaalassa yritin kertoa tai aloittaa kertomaan niin lääkäri oli kiireinen.seuraavalle varoen yritin mutta hymyilin ja esitinkin pirteää.
en saannut kerrotuksi.
Vaan mitä nyt?tiedän että nyt on hälytyksenaika,tänään itkin vain itkemistäni tuntikaupalla ja vähän olin taas ilkeäkin läheisilleni.
sairaala on se jossa on paperini/hoitoni.ja erialan hoitavaa lääkäriä kolme minulla.
terveysasemalla ei ole minusta näitä tietoja.
Mistä ihmeestä saan apua?
saanko?
mitä apua?
kun en saa edes kerrotuksi tuskaani,ja kun se tuska on vain että nyt itse sairaana ollessa on alkanut koko neljänvuoden tapahtumat jylläämään ja nyt ei tämä äiti saa itkuja loppumaan eikä tuskaa ei kauhukuvia poliiseista kotonamme ja lapseni teoista.
kaikki tapahtuma on nyt edessäni olevaa elokuvaa.
ja tämä elokuva ei auta minua tästä sairaudesta nousemaan ja elämään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tiedän tunteen. Sanoit haluavasi apua. Nyt on aika hakea sitä. Varaa aika vaikka yksityiselle psykiatrille ja kirjoita vaikka alas kaikki ne asiat mitkä haluat sanoa ääneen. Ääneen sanominen on kuin tunnustaisi ongelman olemassa olon, mutta tilannehan on se, että sinulla on taakka joka vaatii purkamista. Mikään ei ole niin huojentavaa kuin antaa ongelman ratkonta psykiatrin käsiin joka ohjaa jatkotoimiin.
Ja varmaan miehesikin on hieman kadoksissa koko hullunmyllyn jäljiltä. Ehkä asiasta puhuminen auttaisi?
Nyt on sinun aika pistää itsesi kuntoon. Keho kertoo kun kestokyvyn raja lähestyy. Minä koen rintakipuja aina kun tulee stressaava tilanne. Jos tilanne pitkittyy, alkaa kehon lämpötila nousemaan. Keho siis reagoi ja silloin täytyy myös itse reagoida. Ja aina ei tarvitse jaksaa, eikä pidäkkään. Itse kukin on ilkeä läheiselleen kiperässä tilanteessa, me kaikki olemme syylistyneet siihen. Älä siis koe siitä ylimääräistä taakkaa.
Maanantaina heti varaat ajan asiantuntijalle ja olet jo tehnyt sen suurimman askeleen. Tuntuu ehkä hassulta kertoa ventovieraalle ihmiselle, mutta psykiatrit ovat todellakin kuulleet jo kaiken ja et ole ensimmäinen äiti joka on tiukoilla. Lämmin halaus sinulle ja usko huomiseen. Siihen kannattaa luottaa, sillä ajalla ja hoidolla parantava vaikutus.
Toivoa.
Kaarina
sinulle. Apua saa esim. Irti huumeista ry n järjestämistä läheisryhmistä. kannattaa todella käydä lääkärillä ja mielestäni psykiatrilla käynti kannattaa. Saat heti asiantuntevaa tukea.
Olen lukenut vastauksenne ja ne toivat valoa ja lohtua synkkään mieleeni..
Tuntui niin hyvältä huomata että joku välitti.
Kirjoittelen huomenna lisää varmaankin.(aamun ja päivän ja illan odottelin jospa se yksi lapsikin muistaisi vaikka viestillä...ei muistanut.Mutta minä muistin ja pidin sydämmessäni sen kun hän kirjoitti kerran kirjeessä olen hälle tärkeä ja hän rakastaa minua*
olkoon se tänäänkin äitienpäivänä muistissani.