Onkohan kenelläkään ollut hirviömäisempää petoa äitinä kuin minulla? Lapsuuteni kului tapouhkauksia ja mieletöntä raivopäistä, eläimellistä rähinää kuunnellessa. Akka oli kännissä ja pillerihumalassa aamusta iltaan, hakkasi meitä lapsia, eikä pannut tikkua ristiin huolehtiakseen meistä koskaan millään tavoin. Syödäkseni sain vain koulussa. Kotona jääkaappi ammotti aina tyhjyyttään, paitsi kaljaa sieltä tietty löytyi. Se ihmishirviö ei välittänyt koulunkäynnistämme paskan vertaa. Se ei edes tiennyt millä luokalla koulussa olimme milloinkin. Sen suusta ei kuulunut ikinä ainoatakaan inhimillistä lausetta, ainoastaan mielipuolista rähinää. En muista koskaan puhuneeni sen kanssa tai vain istuneeni sen sylissä. Lapsuus meni yrittäessäni olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton, ettei se peto olisi kiinnittänyt minuun sairasta huomiotaan. Nyt se on vanha ja sairas ja saa tottavie sairastaa ihan keskenään. En ole ollut missään tekemisissä sen kanssa yli kymmeneen vuoteen, enkä tunne pienintäkään sääliä sitä ihmispetoa kohtaan. Tukehtukoon omaan pahuuteensa. Kaikesta huolimatta selvisin ehjin nahoin lapsuuteni helvetistä ja siitä saan kiittää ihan vain omaa vahvaa itseäni. En antanut sen painajaisten hirviön tuhota mielenterveyttäni. Toivotan hyvää äitienpäivää sekä itselleni, että muille helvetillisestä lapsuudesta ehjin nahoin selvinneille nykyisille äideille!
hirviö äitinä
selviytyjä
71277
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi ja tunsin että kovin samoin meillä ovat asiat lapsena olleet.
Meillä tosin tiedettiin millä luokalla olin mutta mikään menestys ei riittänyt.Aina piiskattiin lukemaan ja ahkeroimaan jopa siihen pisteeseen asti etten 4 luokan ja 6 luokan välillä saanut olla juuri yhtään iltaa ulkona saati sitten päässyt mihinkään kouludiskoihin tai muihin.Pakko oli situa sisällä ja lukea kunnes keski arvo oli 8,5 tai yli.
Kun kuudes luokka päättyi keskiarvoni oli vain 8,4 ja sapiskaahan siitä tuli.
ja minä itkin viikko tolkulla ,olinhan mitään saamaton tyhjäpää hylkiö.
Kun menin ylä-asteelle äiti alkoi vetämään viinaa joka viikonloppu.Sanoin mulle että rankka duuni vaatii rankat huvit ja pari kossua meni viikonlopussa.
Koitin olla vahva mutta lopulta sorruin .
Olin 14-vuotias kun yritin itsaria.
Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista ja lopulta 17-vuotiaana sain oman asunnon ja pääsin pois.
Ja koen olevani kaiken sen paskan yläpuolella.
Mä selvisin ja ihan itse ,yksin.
Omin voimin ja se tuntuu nyt tosi hyvältä.
Nyt mulla on omia lapsia ja aion kasvattaa ne pikkasen erimetodeilla kun mua kasvatettiin .
Tsemppiä kaikille muillekin joilla on hirviö äiti.
Äidilläni oli mielenterveyden ongelmia jo ennen kuin meitä lapsia oli ja hän fyysisesti pahoinpiteli isääni. Sitten kun me synnyimme hän alkoi tehdä samaa meillekin ja muistan lapsuudestani että jouduimme piiloutumaan esimerkiksi vessaan muun perheen kanssa kun äiti jahtasi veitsen kanssa. Hän myös yritti hukuttaa minua kun opettelin uimaan jne. Lähetän äidilleni vieläkin äitienpäiväonnittelut ja pidän häneen yhteyttä tiiviisti (soittelemme toisillemme kerran viikossa ja olen auttanut häntä hakemaan apua ongelmiinsa jne.), mutta toivoisin että hän voisi ottaa vastuun teoistaan ja pyytää anteeksi. Olen hänen kanssaan yrittänyt avoimesti jutella asioista ja isäni kanssa olenkin onnistunut (hän puolestaan oli taipuvainen masennukseen ja alkoholiin), mutta äidiltäni en saa mitään vastausta. Hän vain menee "jonnekin", silmissä katse häipyy jonnekin kauas pois eikä hän kuule sanaakaan. Ja kun kysyn häneltä että mitä hän ajatteli silloin kun hän teki niitä tekoja tai muistaako hän edes niitä hän vain sanoo ettei muista tuollaista ollenkaan ja että valehtelen. Joskus jopa epäilen itseäni, mutta onneksi myös isäni on ollut todistamassa osaa tapausta ja tuntee äidin niin hyvin että uskoo myös ne kerrat jolloin olin yksin äidin kanssa.
Lapsena häpesin äitienpäiväkorttejani enkä pitänyt koko päivästä muutenkaan, koska se tuntui niin valheelliselta. Muistan kirjoittaneeni kortteihini aina että "äiti on rakas, vaikka hän aina huutaakin" tms. ja kuvittelin että minä olin se paha ihminen joka oli kykenemätön rakastamaan omia vanhempiaan. Näin aikuistuessa olen kyennyt tajuamaan että sehän oli aivan toisinpäin. Omat vanhempani eivät kyenneet rakastamaan minua kuten heidän olisi kuulunut.
Sanonkin aina miehelleni, että sitten kun meillä on lapsia tiedän täsmälleen mitä en ainakaan halua tehdä, joten olen saanut ainakin hyvän elämänkoulun vanhemmiltani. :-) Enkä olisi tällainen kuin olen mikäli en olisi käynyt sitä kaikkea läpi. Mutta ei se tarkoita sitä, että ne asiat olivat aina positiivisia. Niiden kipeiden asioiden kanssa tulee vain kyetä jatkamaan elämää, vaikka se joskus tuntuu vaikealta. Ja mikäli en olisi kokenut niitä asioita.. Kuka tietää millainen minusta olisi tullut? Ehkäpä jopa tasapainoisempi ja vahvempi ihminen.
Vieläkin äitienpäivä on hieman surullinen päivä. Toisaalta pyrin ajattelemaan sitä päivää kun joskus olen itse äiti ja nauttimaan siitä ajatuksesta ja toisaalta suren sitä etten koskaan saanut kokea sellaista äidinrakkautta, kuten monet ystäväni tai mieheni. Toivottavasti joskus voin antaa jollekin lapselle niin paljon rakkautta, että oma tuskani unohtuu. Sillä rakastaminenhan on kauneinta mitä äiti voi lapselleen tehdä.
Kirjoittelin tuolla alempana samasta aiheesta, eli siitä, kun itselle sattui huono äiti. Minulla ei vielä ole lapsia.
Minun äitini myös kieltää kaiken. Suoranaisesti emme ole asiasta puhuneet, koska hän on sitä mieltä, että ainoa aggressiivinen hullu perheessä olen minä. "Minulla ei koskaan mene tuolla tavalla hermot". Kuulostaako tutulta?
Mieletöntä syyllistämistä ja arvostelua. Ja meillä ei kanssa koskaan mikään riittänyt. Piti aina laulaa joka hiton kissanristiäisissä ja kerran sain selkääni, kun pelkoitkukurkussa ei laulu sujunutkaan. Myös virheistä läksyissä, sekä liian hitaasti paikalle saapumisesta sain remmiä silloin, kun äiti oli sillä päällä. Todistus oli mullakin yli 8.5.
Sitten kun paikalla oli tämä "toinen" äiti, niin kaikki oli paremmin, kuin hyvin. Siksi en voi vain vihata äitiä, enkä voi nyt katkaista häneen välejä, koska jos poistaisin tämän omasta niskastani hänen niskoilleen, niin hänen mielensä saattaisi murtua. Annan asioiden mielummin olla ja yritän itse ratkaista oman mieleni ristiriidat.
Onneksi minulla on ihana mies, joka on auttanut minua toipumaan. Hyvää puolisoa toivoo kaikille, mutta erityisesti niille, joiden ensimmäinen koti oli huono. Minun ei tarvitse enää ikinä kuulostella kotiin tulijan mielialaa, vaan voin olla varma siitä, että on rauhallista. Lisäksi aina kotiin tullessa on vastassa lämmin syli. Mieheni tietää historiani ja meillä riidelläänkin hyvin vähän, koska hän tietää minun kestävän äänen korottamista huonosti.
Lisäksi tämä syli on ehdoton. Ei tarvitse menestyä tai olla paras. Riittää, kun olen oma itseni.
kateellinen... Mulla on ollut hyvä äiti ja on yhä hyvä suhde kumpaankin vanhempaani. Mutta syliä, mihin voisin nykyisin mennä ja missä mut ehdotta hyväksyttäis, ei ole.
Tai onpas sentään: oman lapsen hali! =)
Sinulla on ollut todella rankkaa, onneksi olet päättäväinen ja vaikutat vahvalta.
Valitettavasti todistan itsekin lähes päivittäin kuinka huonosti naapurini kohtelee lapsiaan - ja hän on selvin päin!
Hän huutaa ja räyhää pihalla omille ja muillekin alueella asuville lapsille.
Välillä hän tukistaa lapsiaan rajusti muiden lasten nähden, välillä he leikkivät tuntikausia yksin ulkona.
He leikkivät kylmässä ilman kunnollisia päällysvaatteita eikä hän katso lastensa perään vaikka alueella on liikennettä.
Vähän väliä lapsia viedään lääkäriin ja syitä voimme vain arvailla.
Olen kertonut varovasti asiasta hänen miehelleen joka ei ole tehnyt mitään.
Juuri nyt minua hirvittää kun tämä äiti on menossa lastensa kanssa leikkipuistoon, joten pysyn itse omien lasteni kanssa kaukana tästä "hirviöstä".
En tiedä, pitäisikö meidän muiden alueen kotiäitien ottaa asiaksemme ja kirjoittaa kirje viranomaisille?
heipsan,
itse olen muutama vuosi sitten tehnyt naapuristamme ilmoituksen lastensuojeluviranomaisille - tämä äiti jätti poikansa ( silloin 4-vuotias ) yksin leikkimään pihalle, lähti itse kaupungille ja sanoi pojalle, että mene naapuriin kuselle jos tulee hätä! Poika saattoi olla tunteja yksin ja vielä esim. klo. 22 iltaisin pakkasessa leikkimässä. Äiti huusi ja kiroili pojalle kuin turkkilainen, jos tämä vaikka kaatui polkupyörällä ( "etkö vit** saa**** osaa edes fillarilla ajaa, kusi*** tenava..) Juttelin joskus pojan kanssa ja hän ei esimerkiksi tietänyt mitään lastenlauluja, satuja tai hedelmien nimiä!! Leikki vain OsamaBinLadenia..
Soitin siis viranomaisille ja he kävivät säännöllisesti tarkastamassa lapsen kotiolot! Enää en tiedä, mitä lapselle kuuluu kun tuosta on jo aikaa, mutta ehkäpä se sai äidin miettimään tekemisiään & tekemättä jättämisiään ainakin hetkeksi!
Soita siis sinäkin tästä pihapiirin äidistä. Soiton voi tehdä nimettömänä.
Itse yritin äidinkin kanssa jutella ennen soittoa, mutta hän oli niin välinpitämätön, että en päässyt puusta pitkään. Tenava oli kuulema typerä erehdys...
Minun mielestä se on jopa velvollisuus. Minun äiti jätti minut yksin kotiin, kun olin alle 3-vuotias. Saattoi myös jättää yksin parvekkeelle nukkumaan vaunuihin (5kerros) ja lähteä kaupungille.
Nykyään kun lukee lehdistä, kuinka helposti lapselta saa hengen pois, kun ravistelee niin oikein ihmetyttää, että minulla on vielä kaikki aivokudokset oikeilla paikoillaan. Äitin suosikkiote, kun olin pieni oli yhden käden ote leuan alta, jolloin kipu tuntui sekä suussa, että sitten henki salpautui.
Jos näille lapsille tapahtuu jotain peruuttamatonta, on äiti luonnollisesti suurin syypää, mutta pieni moraalinen pistos tulee varmasti myös sivusta seuranneille. Koskaan ei tiedä, kun sattuu huono säkä ja pahoinpitely menee liian pitkälle.