Kun elämä koettelee

Koko ikäni olen ollut todella ylipainoinen,painoa oli 3v sitten 160 kiloa että aika tuhdissa kunnossa tuli oltua. Ystäviä on jonkun verran kuitenkin aina ollut, vaikka heitä harvemmin tulee nähtyäkään koska kaikilla on jo vaimo ja lapsia ja siitä syystä myöskin omat menonsa perheen parissa. Itse en ole edes ikinä seurustellut. Mikä on johtunut suurelta osin ylipainosta ja ujosta luonteesta.

Tuo 160kg vaakatulos sai minut muuttamaan elämän suuntaa ja nykyään painoa on 83kg. Pitutta 183cm että ihan täysin normaalipainossa mennään. Nyt sitten viimeisen vuoden aikana ajatellut että olisipa kiva löytää joku mukava nainen vierelle jakamaan elämän ilot ja surut. Karu totuus on paljastunut kuitenkin vuoden aikana, ei se paino ole mihinkään vaikuttanut. Ruma mies on ruma mies painoi se minkä verran tahansa. Tuohon kylkeen kun lyödään ujo ja introvertti luonne sekä kokemattomuus parisuhteista niin kyllähän tässä alkaa ymmärtää että yksin tämän elämän saa tallustaa. Ikää on kuitenkin jo melkein 40v. Aikamoisia punaisia lippuja nuo edellä mainitut asiat on monelle naiselle minkä toki ymmärtänkin enemmän kuin hyvin. Vaikka eipä voi kyllä sanoa että sitä tarjontaakaan olisi valtaisasti ollut.😃

Mutta itse otsikkoon, ylipainon aikana yksinäisyyden oli jo osannut hyväksyä. Kun painoa saanut alas sitä jotenkin toiveet paremmasta kasvoi kasvamistaan. Kunnes jälleen matto vedetään alta. Kai se on pakko hyväksyä totuus ja jatkaa elämää työnteon ja liikunnan parissa yksinään.

On silti mielettömän kova paikka hyväksyä yksinelo, sen jälkeen saada toivo ja usko takaisin että omakin aika koittaa vielä. Todella, todella vaikea alkaa hyväksymään asioita uudestaan