Tuo otsikko kertoo jo aika paljon. Haluan kuitenkin kertoa oman tarinani täällä mielenterveysongelmista ja häiriöistä. Minulla oli ollut pitkään vaikeita mielenterveysongelmia. Minua kiusattiin koulussa ja koin aina olevani jotenkin syrjitty ja erilainen. Oireilin henkisesti todella paljon, kun olin 14- vuotias, jonka takia jouduin perhekotiin. Olin todella antisosiaalinen. Vetäydyin todella voimakkaasti omaan huoneeseeni, en puhunut juuri kenellekään, tiuskin ja mulkoilin muille ihmisille ja riitelin jatkuvasti muiden ikäisten kanssa. Vihasin kaikkia ihmisiä ja ajattelin, että kaikki ihmiset vihaavat ja inhoavat mua. Elin omassa mielikuvitusmaailmassa ja ajattelin, että en ole tästä maailmasta. Kun menin kaupungille, luulin, että kaikki ihmiset vainoaa mua. Ehdin olla kahdessa eri perhekodissa, jonka jälkeen pääsin psykaitriselle osastolle. Olin siellä vuoden ja sain lääkkeet, mutta harha-ajatuksistani en vielä tuolloin päässyt eroon ja pidin niistä itsepintaisesti kiinni. Kävin tuon kaiken jälkeen vuosikausia kotikuntani mielenterveyspalvelu yksikössä ja päivätoiminnassa. Koin, että mua kiusattiin sielläkin. Pidin harhoistani ja mielikuvitusmaailmastani tiukasti edelleenkin kiinni, kunnes aloitin lukion toisella paikkakunnalla vuonna 2020. Muutin opiskelupaikkakunnalle ja tapasin siellä paljon hyviä ihmisiä, muita opiskelijoita, jotka kohtelivat minua kuin vertaistaan. Koin, että vasta lukiossa minut hyväksyttiin sellaisena kuin olen. Muut ikäiseni opiskelijat halusivat viettää mun kanssa aikaa ja ihan selvästi viihtyivät seurassani. En koskaan ollut kokenut mitään vastaavaa. Aloin hymyilemään ja tervehtimään kaikkia iloisesti ja sain vihdoin kokea kuuluvani ihmisiin. Opiskelen siellä edelleen ja yksi lempiaineistani on biologia ja filosofia. Biologian myötä sain tietää lisää ihmislajista ja filosofia sai minut tarkastelemaan kriittisesti omia ajatuksiani ja mielipiteitäni. Tuntui, että koko maailmankuvani ja kaikki se, mitä olin siihen asti ihmisistä ajatellut, ikään kuin revittiin irti pääni sisältä. Koko maailmankuvani kääntyi ympäri ja tein sen, mitä en koskaan olisi uskonut tekeväni; luovuin omasta mielikuvitusmaailmastani ja siitä ajatuksesta, että olen toisesta maailmasta. Luovuin kaikesta siitä ajattelusta, joka oli ollut minulla yli kymmenen vuotta. Kävin nyt jokin aika sitten psykiatrin vastaanotolla ja hän sanoi, että olen harvinaislaatuinen tapaus. Koska mulla oli todettu skitsoaffektiivinen mielialahäiriö osastolla, jossa olin ja mulla on lääkitys, psykiatri sanoi, että mulla on nyt viiden vuoden seuranta-aika, jolloin ei tehdä minkäänlaisia muutoksia lääkitykseen, koska sillä halutaan varmistaa, että olen oikeasti parantumassa mielisairaudesta. Ennen luulin, että en tarvitse ketään ihmistä voidakseni hyvin. Väärässä olin. Tänä päivänä olen kokonaan luopunut harhakuvitelmistani muita ihmisiä kohtaan ja jopa pidän ihmisistä. Nykyään kun menen kylille, olen ystävällinen ja lempeä ja hymyilen paljon. Olen oppinut kantapään kautta, että me kaikki tarvitsemme muita ihmisiä voidaksemme hyvin. Hyvien ihmisten avulla voi selvitä ihan mistä tahansa, kun antaa sille mahdollisuuden. Ja niille hyville ihmisille myös minä annan mahdollisuuden. Hyvien ihmisten ansiosta olen paljon vahvempi ja parempi ihminen sekä itselleni, että muille. Toivottavasti tämä selviytymistarina auttaa samassa tilanteessa olevia ihmisiä, jossa minäkin olen ollut.
Henkisesti hyvä olla
Anonyymi
385
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan upea ns. selviytymistarina.
Loppupeleissä ihminen kestää yllättävän paljon ikäviäkin asioita, vaikka pahimmassa vaiheessa ei siltä tunnu. Sillä hetkellä on toivoton olo.
Tekstistäsi näki ongelmia monilta suunnilta. Oikeastaan se, kun tuntuu, ettei kuulu porukkaan, tai kukaan ei hyväksy seuraan, tai tuntuu, että vihaa ihmisiä, johtuu pitkälti siitä, että itsellä ei ole hyvä olla, eikä oikein hyväksy itseään.
Kun itseään ei hyväksy, eikä itsestä tykkää, on tosi helppoa kuvitella, ettei kukaan muukaan silloin hyväksy.
Sinulle ilmeisesti teki muutto ja opiskelu hyvää, sellainen käänteentekevä asia.
Ja varmasti tuntuu hyvältä tämä " uusi elämä ". Uskon täysin, että ero entiseen on huomattavan iso.
On hyvä, että sait apua, oli motivaatiota ottaa sitä vastaan, mutta täytyy sanoa, että ennen kaikkea on vaatinut vahvuutta juuri itseltäsi, ja olet selvinnyt hyvin.
Toivottavasti osaat olla jatkossakin iloinen ja elämänmyönteinen.
Siihen on hyvä varautua, että vuosien varrella tulee aina jonkin verran ikävämpiä juttuja vastaan, mutta niistäkin on hyvinkin mahdollista selvitä.
Ja voi aina ajatella, että selvisi edelliselläkin kerralla. Se jo antaa vähän lisävoimia, jos niitä tarvitsee.
Parasta on se, jos tuntee tarvitsevansa apua, niin osaa ja uskaltaa pyytää. Se ei ole heikkoutta, vaan vahvuus.
Minulla on todettu myös skitsoaffektiivinen häiriö, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Elämäni oli silloin täysin sekaisin, olin itsekin sekaisin, päihteiden sekakäytöstä johtuen.
Sain apuja, ja ongelmani selvitettyä jo useampi vuosi sitten, ilman lääkkeitäkin pärjännyt jo monta vuotta.
Oireettomana olen ollut lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Minulle on joku ylilääkäri psykiatrian puolelta maininnut, että näistäkin sairauksista voi parantua, vaikka itse käytin silloin sanaa toipua.
Valitettavaa on ainoastaan se, että diagnooseista ei nähtävästi pääse eroon. Itse olen sitä yrittänyt, muutamia kertoja ottanut puheeksi, mutta ei.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja aurinkoista ja mukavaa loppukesää !
Minäkin selviän hautaan saakka tästä elämästä
Vau, hienoa että olet selvinnyt vaikeuksista. Läheiselläni myös samansuuntaista ongelmaa ja haluaa myös muuttaa toiseen kaupunkiin. Jospa se paraneminen lähtisi myös hänenkin kohdalla etenemään muuton myötä. Tämä antoi toivoa, kiitos:)