Kirje menneisyyteen

Ristiriita elävän elämän ja tämän ikävöimisen välillä on todellisuus, mikä on totta ja mikä ei.

Tiedän sinun käyvän täällä välillä, se on totta. Se on ainoa yhteys, mikä välillämme on jäljellä. Se on ohut ja hutera. Tunne on sitä vahvempi.

Olen kirjoitellut vuosien aikana satoja viestejä tänne, osaan olet joskus vastannut.

Aikoinaan kirjoitin sinulle niin paljon suoraa ja ympäripyöreää, että opit ehkä jotenkin tuntemaan tyylini. Kehuit usein, että kirjoitan niin hyvin ja kauniisti. Kerran loukkasit mua niin pahoin, että revin ne typerät itseään toistavat kirjeeni. Sitten se suru meni ohi. Ja mitä jäi jäljelle? Elämätön, kokematon, jakamaton rakkaus.

Kirjoitin puhtaasti sydämestä. Täälläkin kirjoituksiani usein kehutaan. Se on laiha lohtu lohduttomalle.

Minulla on julkinen instatili, siivosin sitä vasta. Mietin etsitkö koskaan minua someistakaan. Faceni on suht salainen, välillä jätän jotain julkisiksi, en tiedä miksi vaikka tiedän.

Sanoit usein, ettet ymmärrä tekstejäni. Ajatukseni ja sydämeni olivat niin solmussa silloin.

Etkö ymmärtänyt sydäntänikään. Sinulla on paljon esteitä, mahdottomuuksia. Ehkä minullakin on, en vain tunnusta niitä, kun myönnän yhä sydämeni olevsn täynnä kaunista ja hyvää sinulle.

Muutoin elämä on arkea, kaunista ja rosoista. Makuuhuoneeni ikkunasta näkyy puita. Yksi aamu tuossa tontin ja metsän rajalla oli pyy, yksi ilta siinä ruoksili pupu. Oravat juoksevat hippasta, kauriit hävisivät kesäksi. Makuuhuone on liian pieni ja se usein ahdistaa minua.

Minä olen uskovainen ihminen. Se voisi olla sinulle suurin este. Voin kuvitella. Saatoin puhua sinulle siitä joskus, kerroit eronneesi kirkosta.

En tule tässä elämässä tämän rikkaammaksi, viisaammaksi toivon tulevani.

Armollisemmaksi.


Alan jälleen säästämään.