Mistä aloittaisi... Neuvottomaksi tekee tämä elo.
Tiesin heti kohdatessamme, ettei hän ole sellainen, joka minut oivaltaa. Hän oli kuitenkin vastakohta aiemmalle, olin sekoillut riittävästi ja uskoin että nyt tämä turvallinen ja rauhallinen mies tasaa levottomuuttani. Varmasti näinkin. Kuitenkin jo suhteen alussa hän katseli hieman sivuun, se loukkasi vaikka ei (myöntänyt) mitään tapahtuneen. Minussa on pysyvä epäluottamus häntä kohtaan, olen melko varma että jotakin hän on tehnyt - tuntemus on, että sekä suhteen alussa että joitakin vuosia sitten.
Yli 10 vuoden jälkeen niin piirteet, joita hänessä arvostin, ärsyttävät. Ongelmamme on kommunikoinnissa, toinen temperamenttinen ja toinen flegmaattinen. Itse koetan sopeuttaa omaa tapaani reagoida ja toimia hänen luonteelleen sopivammaksi mutta en koe hänen tekevän samoin.
Olen tasaisesti, mutta reilujen väliaikojen ( 6kk) välein viime vuodet pyytänyt, suorastaan anellut, että mies PUHUISI. Kertoisi tunteistaan, toiveistaan. Kehuisi joskus, sanoisi jotain kaunista. Nämä pyynnöt pysyy mielessä vain hetken.
Seksin olen aina kokenut hyväksi, määrä vain ei kohtaa tarpeitani. Monenlaisia loogisia ja ymmärrettäviä syitä hänen halujensa hupenemisen taustalla on. Olen silti täysin uupunut toistamaan, että tarvitsen enemmän. En osaa lempeyttä, en ole koskettelija. Ja kun seksiä ei irtoa, niin ei minulta irtoa läheisyyttä, jota mies kaipaa. Itseään ruokkiva noidankehä siis. Olen pettänyt, en kertonut. Uskon hänen silti tietävän.
Tukahdun tähän. Miten punnitaan hyvää, mikä sen suhde on siihen rumaan, joka ei toimi. Ja jos kerran on miettinyt lähtevänsä, olisiko jo pitänyt lähteä.
Tiesin heti kohdatessamme, ettei hän ole sellainen, joka minut oivaltaa. Hän oli kuitenkin vastakohta aiemmalle, olin sekoillut riittävästi ja uskoin että nyt tämä turvallinen ja rauhallinen mies tasaa levottomuuttani. Varmasti näinkin. Kuitenkin jo suhteen alussa hän katseli hieman sivuun, se loukkasi vaikka ei (myöntänyt) mitään tapahtuneen. Minussa on pysyvä epäluottamus häntä kohtaan, olen melko varma että jotakin hän on tehnyt - tuntemus on, että sekä suhteen alussa että joitakin vuosia sitten.
Yli 10 vuoden jälkeen niin piirteet, joita hänessä arvostin, ärsyttävät. Ongelmamme on kommunikoinnissa, toinen temperamenttinen ja toinen flegmaattinen. Itse koetan sopeuttaa omaa tapaani reagoida ja toimia hänen luonteelleen sopivammaksi mutta en koe hänen tekevän samoin.
Olen tasaisesti, mutta reilujen väliaikojen ( 6kk) välein viime vuodet pyytänyt, suorastaan anellut, että mies PUHUISI. Kertoisi tunteistaan, toiveistaan. Kehuisi joskus, sanoisi jotain kaunista. Nämä pyynnöt pysyy mielessä vain hetken.
Seksin olen aina kokenut hyväksi, määrä vain ei kohtaa tarpeitani. Monenlaisia loogisia ja ymmärrettäviä syitä hänen halujensa hupenemisen taustalla on. Olen silti täysin uupunut toistamaan, että tarvitsen enemmän. En osaa lempeyttä, en ole koskettelija. Ja kun seksiä ei irtoa, niin ei minulta irtoa läheisyyttä, jota mies kaipaa. Itseään ruokkiva noidankehä siis. Olen pettänyt, en kertonut. Uskon hänen silti tietävän.
Tukahdun tähän. Miten punnitaan hyvää, mikä sen suhde on siihen rumaan, joka ei toimi. Ja jos kerran on miettinyt lähtevänsä, olisiko jo pitänyt lähteä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
on varmaan toinen kuuntelija hänellä...