Taksitarkastajana ei ole helppoa

Sain diagnoosin "lievä kehitysvamma". 17-vuotiaana. Sitä oli edeltänyt oppimisvaikeustutkimukset, opetus pienryhmässä ja hankala nuoruus-aika. 13- vuotiaana karkailin kotoa, käytin alkoholia (ja kaikkea muuta).

Kun sain diagnoosin, niin se selittikin paljon käsittämättömästä, täysin epäloogisesta ja arvaamattomasta käytöksestä. Kaikkihan oli ennen diagnoosia laitettu laiskuuden ja ilkeyden piikkin.

Useissa kouluissa olen ollut, jotka on sitten jääneet kesken. Osan olen lopettanut itse, kun "ei kiinnosta" tai "ei jaksa". Osasta saanut potkut, koska puutteellisen ajantajun takia myöshästelen jatkuvasti. Koulussa ei tätä ole ymmärretty eikä ole siihen mitään apua saanut, vaan erotettiin suoraan.

Lisäksi rahankäyttö on täysin holtitonta. Rahan arvoa ei tajua ja aina luottaa, että kyllä äiti pelastaa, kun karhukirjeitä pikavipeistä alkaa tulemaan. Edunvalvojaa ei kuulemma voi asettaa, koska en ole TARPEEKSI KEHITYSVAMMAINEN. Äiti on laskuja maksellut jatkuvasti ja ostanut ruokaa kaappiin ja luottotiedot on säilynyt.

Sosiaalistyöntekijän apu on ollut pelkkä toimeentulotuki. Mitään kuntoutuksia tai muutakaan ei ole koskaa edes tarjottu. Eivätkö ne koske lievästä kehitysvammaisia ollenkaan?

Tavallisia työapaikkoja on kokeiltu, joissa ei onnistu, koska saa jo parista myöhästymisestä potkut. Ammattikouluja on aloitettu ja potkuthan sieltäkin on tullut.

Epäonnistuttuani sekä tavallisissa töissä että tavallisissa kouluissa tulee tilaisuus, taksitarkastajan työ! Hain siihen ja pääsin. Olin ainoa hakija ja haastattelijakin sanoi "et ole mikään kehari, koska erotat sinisen paidan punaisesta". Nyt olen asunut omassa asunnossa jo parisen vuotta "itsenäisenä" ja tarkastellut taksikuskien paitoja ja kenkiä. On todella vaikeaa katsoa molemmat samalla kerralla, jonka vuoksi pyysin tarvitsen pian kuntoutusta ja terapiaa.