Suomen koalitiosota, rinnakkaissota vai erillissota?

Suomen koalitiosota, rinnakkaissota vai erillissota?

Kirjallisen liittosopimuksen puuttumisen vuoksi on yleisesti myönnetty, että Suomi ei toisessa maailmansodassa ollut Saksan varsinainen liittolainen, vaan ainoastaan löyhä yhteistyöosakas eli koalitiokumppani (saksan Waffengefärte, englannin co-belligrent, suomen aseveli).
Gerd R. Ueberschär on tehnyt asiasta erikoistutkimuksen, joka monilta puolilta todistelee tämän näkökohdan oikeutusta.135 Ensinnäkin Hitlerin Barbarossa-valmisteluista Suomea ei edes informoitu ennen kuin aivan viime tingassa (Salzburgissa 25.5. ja Berliinissä 26.5.1941), saati että suomalaisia olisi otettu valmisteluihin mukaan, kuten todellisessa liittolaistapauksessa olisi tapahtunut. Minkäänlaista yhteisesikuntaa ei liioin muodostettu koordinoimaan ajoissa Saksan ja Suomen toimenpiteitä, mikä olisi suuresti tehostanut niitä. Vaikka Mannerheim lähetti kenraali Talvelan syksyllä 1940 useita kertoja Berliiniin yhteyksiä solmimaan, Saksan korkeat esikunnat eivät ottaneet häntä vielä vastaan. Vasta Heinrichsin Berliinin-matkalla 31. tammikuuta 1941 Halder vihjaisi mahdollisuuksista, mitä seuraavana kesänä voisi sattua. Se vaikutti kyllä heti Suomen johtoryhmän suhtautumiseen, mutta kun kaikki käytännön yksityiskohdat yhteistyön mahdollisista muodoista puuttuivat, suunnitelmat pysyivät maittain ratkaisevasti erillisinä.
Vasta Helsingin sotilasneuvotteluissa 3-6.6. ja Kielin laivastoneuvotteluissa 6.6.1941 vedettiin joitakin yleispiirteisiä linjoja tulevalle sotilaalliselle koalitioyhteistyölle, mutta minkäänlaista saksalaisten toivomaa yhteissopimusta (Pakt) ei nytkään saatu aikaan. Poliittisesti Suomi oli aikoinaan torjunut liittymisen ns. kolmen vallan sopimukseen 27.9.1940, mutta yhtyi sentään epäröiden laajempaan Antikomintern-sopimukseen 25.11.1941. Harvoja korkeiden poliittisten tai sotilashenkilöiden käytännön vaatimia tapaamisia ei voida pitää osoituksina Saksan ja Suomen poliittisesta tai sotilaallisesta liitosta, toteaa Ueberschär.
Keväällä (18.4. ja 28.4.1941) Saksassa suunniteltiin, että Mannerheim saisi komentoonsa myös Saksan Suomessa olevat joukot - vastaavasti kuin marsalkka Antonescu Romaniassa - mutta koska tämä olisi vienyt siihen, että hän olisi joutunut ottamaan vastaan käskyjä Saksan korkeimmalta sotilasjohdolta, hän kieltäytyi päättäväisesti. Hänen kanssaan oli pakko neuvotella joka asiasta tasaveroisella tasolla. Laivaston tai ilmavoimien puolellakaan Suomi ei suostunut Saksan välittömään johtoon.
Ajatuksia Lapin saksalaisjoukkojen alistamisesta Mannerheimille liikkui Saksan sotilasjohdossa myöhemminkin (1941 lopussa ja 1942 alussa, jolloin AOK Lappland muodostettiin), ja kesäkuun lopussa 1944 siitä tehtiin jälleen julkinen tarjous Mannerheimille. Taas hän torjui sen.
Yhdysupseerit, saksalaisten puolelta kenraali Erfurth, joka saapui Suomeen vasta 15.6.1941, siis Suomen mobilisaation jo alettua, joutuivat hoitamaan sotilaallisia suhteita.
Ueberschär myöntää, että Hitlerille puhe Euroopan yhteisestä ristiretkestä bolsevismia vastaan oli pelkkää kaunistelevaa propagandaa, joka oli taktinen yritys maailman silmissä säilyttää jonkinlainen hyväksyntä.
Todellinen tausta oli maailmankatsomuksellinen ja rotuideologinen tuhoamissota sekä häikäilemätön ryöstösota, mikä jo ennen lähtöä tiedettiin, mutta josta piti julkisesti vaieta. - Näin ollen yhteistyöllä esimerkiksi Suomen kanssa ei ollut mitään ideologista yhteispohjaa. Suomen sota oli poliittinen normaalisota, mikä - lyhytaikaisista Suur-Suomi-ajatuksista huolimatta - näkyi esimerkiksi vallattujen alueiden kohtelussa.
Ueberschär selostaa oikein Suomen pyrkimyksiä jo varhain esittää sotansa omana ’’rinnakkaissotana” ja ’’erillissotana”. Koko asevelisuhdetta on hänen mukaansa pidettävä ’’löyhänä sotilaallisen yhteistyön muotona”, ei varsinaisena liittona. Tähän voi yhtyä. Sitä paitsi Suomen erillisrauha (välirauha) osoittaa, että liittoutuneidenkin puolella yleisesti myönnettiin sen käyneen erillissotaa.