Ruokariippuvuus.
Olen pahasti koukussa makeisiin ja rasvaisiin ruokiin ja herkkuihin;
pizzaan, hampurilaisiin, ranskalaisiin ja lenkkimakkaraan, sipseihin, jäätelöön, suklaakekseihin, kinkku-juustocroissantteihin...
Kun saan otettua ensimmäisen puraisin jostakin näistä, niin oloni on jotakuinkin samanlainen kuin narkomaanin saadessa heroiiniruiskun verisuoneensa. Voisin kuvitella näin, vaikken käytä huumeita.
Se sanoinkuvaamattoman voimakas ja ihana mielihyvän tunne aivoissa, joka hyväilee koko mieltäni ja kehoani lämpimästi ja hellästi.
Saan edes tuossa lyhyessä hetkessä, yksin kotona herkutellessani unohtaa omat ikävät tunteeni ja ajatukseni. Eivät ne koskaan mihinkään katoa, vaan palaavat aina takaisin uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin tuo pieni hetki, jolloin kaikki se paska katoaa mielestäni. Tai ainakin uskottelen itselleni niin.
Olen myös ollut koukussa alkoholiin ja rahapeleihin, mutta herkuttelusta olen aina saanut parhaimman mielihyvän. Varmaan osittain siksi, että nykyään herkut ovat supermarketeissa hyvinkin halpaa, eikä se ota yhtä pahasti talouden päälle toisin kuin rahapelaaminen ja juopottelu. Myöskin sosiaaliset haitat ovat vähäisempiä, sillä voin herkutella yksin kotonani ja piilossa, kenenkään huomaamatta.
En kuitenkaan ole millään tavalla iloinen tästä riippuvuudestani, vaikka nautinkin niistä lyhyistä ja ohikiitävistä mielihyvän hetkistä. Verisuoneni tukkeutuvat, rasvaa kertyy vyötärölle ja jo ennestään tiukka talouteni kärsii tästä paheestani. En kuitenkaan tiedä, että kuinka tällaisesta voisi mitenkään päästä eroon.
Epäilen, että yritän herkuttelulla täyttää mieleni sisäistä tyhjiötä, johon kuuluu täyttymätöntä läheisyyden kaipuuta, surua ja yksinäisyyttä. Tätä tyhjiötä yritän täyttää herkuttelulla, ja haluan tukahduttaa noita raskaita ja ikäviä tunteita, joita minulla on.
Joskus nuorempana tuli paljon harrastettua kävelylenkkeilyä, mutta eipä sitä nykyään tule enää harrastettua, koska työpäivän jälkeen on vain niin väsynyt (tai ainakin uskottelee niin), ja jää pelkästään sohvalle makoilemaan ja katselemaan telkkaria nukkumaanmenoon asti. Välillä olen miettinyt, että kävelylenkkeily voisi olla ihan fiksu tapa saada endorfiinit liikkeelle aivoissani ja se voisi olla ihan hyvä tapa "meditoida" ja käsitellä omia tunteita.
Olen pahasti koukussa makeisiin ja rasvaisiin ruokiin ja herkkuihin;
pizzaan, hampurilaisiin, ranskalaisiin ja lenkkimakkaraan, sipseihin, jäätelöön, suklaakekseihin, kinkku-juustocroissantteihin...
Kun saan otettua ensimmäisen puraisin jostakin näistä, niin oloni on jotakuinkin samanlainen kuin narkomaanin saadessa heroiiniruiskun verisuoneensa. Voisin kuvitella näin, vaikken käytä huumeita.
Se sanoinkuvaamattoman voimakas ja ihana mielihyvän tunne aivoissa, joka hyväilee koko mieltäni ja kehoani lämpimästi ja hellästi.
Saan edes tuossa lyhyessä hetkessä, yksin kotona herkutellessani unohtaa omat ikävät tunteeni ja ajatukseni. Eivät ne koskaan mihinkään katoa, vaan palaavat aina takaisin uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin tuo pieni hetki, jolloin kaikki se paska katoaa mielestäni. Tai ainakin uskottelen itselleni niin.
Olen myös ollut koukussa alkoholiin ja rahapeleihin, mutta herkuttelusta olen aina saanut parhaimman mielihyvän. Varmaan osittain siksi, että nykyään herkut ovat supermarketeissa hyvinkin halpaa, eikä se ota yhtä pahasti talouden päälle toisin kuin rahapelaaminen ja juopottelu. Myöskin sosiaaliset haitat ovat vähäisempiä, sillä voin herkutella yksin kotonani ja piilossa, kenenkään huomaamatta.
En kuitenkaan ole millään tavalla iloinen tästä riippuvuudestani, vaikka nautinkin niistä lyhyistä ja ohikiitävistä mielihyvän hetkistä. Verisuoneni tukkeutuvat, rasvaa kertyy vyötärölle ja jo ennestään tiukka talouteni kärsii tästä paheestani. En kuitenkaan tiedä, että kuinka tällaisesta voisi mitenkään päästä eroon.
Epäilen, että yritän herkuttelulla täyttää mieleni sisäistä tyhjiötä, johon kuuluu täyttymätöntä läheisyyden kaipuuta, surua ja yksinäisyyttä. Tätä tyhjiötä yritän täyttää herkuttelulla, ja haluan tukahduttaa noita raskaita ja ikäviä tunteita, joita minulla on.
Joskus nuorempana tuli paljon harrastettua kävelylenkkeilyä, mutta eipä sitä nykyään tule enää harrastettua, koska työpäivän jälkeen on vain niin väsynyt (tai ainakin uskottelee niin), ja jää pelkästään sohvalle makoilemaan ja katselemaan telkkaria nukkumaanmenoon asti. Välillä olen miettinyt, että kävelylenkkeily voisi olla ihan fiksu tapa saada endorfiinit liikkeelle aivoissani ja se voisi olla ihan hyvä tapa "meditoida" ja käsitellä omia tunteita.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.