Onko täällä naisia, jotka olisi seurustelleet itseään paljon nuoremman miehen kanssa? Voisiko suhde toimia? Mitä mahdollisia haasteita se ikäero voi tuoda tullessaan?
Myös mitä positiivisia asioita voi ikäero tuoda suhteeseen?
Sanotaan vaikka 5-10v nuorempi mies.
Toki miehetkin voi sanoa omaa mielipidettään, jos on kokemusta itseään vanhemmista naisista.
Myös mitä positiivisia asioita voi ikäero tuoda suhteeseen?
Sanotaan vaikka 5-10v nuorempi mies.
Toki miehetkin voi sanoa omaa mielipidettään, jos on kokemusta itseään vanhemmista naisista.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Ei toimi. Usein vanhemmat naiset on liian mustasukkaisia.
Kyllähän se tietysti mietityttää, että miksi se nuori mies vanhemman naisen haluaisi, jos ympärillä pyörii nuorempia kauniita naisia.
Sitä en osaa sanoa olisinko mustasukkainen, tai miten se minussa näkyisi.
Mutta epävarma olisin varmasti.
Miehillä kun tuntuu olevan monta naista kierroksessa samaan aikaan, niin se luottamus meinaa olla hukassa. (Ja tämä nyt siis omasta kokemuksesta, kun minä olen se joka on "vaihdettu" toiseen lennosta...)
Miksi ”nuorempi” ”kaunis” nainen olisi parempi kuin sinä?
Sitä täytyy kysyä mieheltä itseltään, minä en siihen tiedä vastausta.
Entä miksi nuoren olettaa automaattisesti olevan kaunis ja miksi se on niin oleellista?
Enhän minä sen miehen mieltymyksiä voi tietää.
Eivät nuorista silti läheskään kaikki ole erityisen kauniita. Itse esimerkiksi olin nuorena kaikkeamuuta kuin kaunis. :)
Mutta kyllä siellä nuorissakin niitä kauniita on. Ja minähän en itse osaa pitää itseäni kauniina. Olen vain ihan tavallisen näköinen, jos edes sitäkään. Että on kyllä vaikeuksia ymmärtää, että mihin se mies olisi minussa kiinnostunut, jos edes on. Jos minä vain kuvittelen kaiken, kun itse on ihastunut.
Mutta minulla oli sellainen tunne, että hän oli kiinnostunut minusta, jo ennenkuin minä edes tajusin olevani kiinnostunut hänestä.
Osa on, osa ei. Osa vanhemmistakin on kauniita ja osa ei. Jos itseään vertaa ja vertailee, niin aina niitä kauniimpia löytyy. Jopa maailman kaunein kokee jonkun olevan kauniimpi.
Voi myös miettiä kuinka oleellista se kauneus oikeasti on ja mitä kauneus on. Ja jos toinen kovasti kauneuden vietävissä, niin haluaisitko sä edes sellaista vaivoiksesi? Tulee mitä tulee, ei elämää voi elää etukäteen. :)
Tottahan tuo on. Ei vain jaksaisi enää pettyä. Mieluummin valitsee yksinäisyyden, kuin sen, että saa taas pettyä.
Toisaalta en usko hänen olevan sellainen. Jotenkin saanut sellaisen kuvan, että hän ei ole mikään k*pää... Mistäpä noista ikinä tietää, pitäisi uskaltaa vain rohkeasti kokeilla.
Se on riski, joka täytyy vaan ottaa (tai olla ottamatta). Miehen ikä ei takaa, etteikö voisi nuorempien perässä juosta. Rehellisesti sanoen taitaa se riski olla suurempi tuolla vanhempien ja kadonnutta nuoruuttaan tavottelevien kohdalla. Siellä niitä tuntuu eniten olevan.
Mustasukkaisuus ei ole iästä kaikki ainoastaan luonteesta
Niinhän se on. Kaikki suhteet ovat yhtä riskien ottoa.
Eihän tuo ole paljon nuorempi. Mä oletin että tarkotat jotain vähintään 15-20 vuotta nuorempaa. 5-10 vuotta ei näy missään eikä ikänä aiheuta mitään sen kummempia ihmeellisyyksiä.
Oma miehen on mua 8 vuotta nuorempi. Sitä ei huomaa normaali elämässä mitenkään.
Saanko kysyä, että minkä ikäisenä teidän suhde on alkanut/mitä ikäluokkaa olette nyt? Mietin onko siinä eroa jos on nuorempia/vanhempia.
Tässä nyt 20 - 30 väliltä kyse...
Sama. Kuvittelin, että tässä kysellään jostain 20:nen vuoden ikäerosta. -5 vuotta on täysin tavallinen ikäero ja -10 vuotta on vieläkin ihan tavallista. Ei tollainen ero tosiaan näy missään. Ei tollanen ikäero vielä aiheuta niin suuria eroja vaikka kokemusmaailmaan, että sen huomaisi.
Mun mies on 7 vuotta nuorempi ja sen huomaa vain, jos alkaa tarkotuksella kaivaa jotain juttuja tyyliin "missä olit, mitä teit, minkä ikäinen olit, kun xxx tapahtui?" Tavallisessa elämässä eroa ei huomaa.
Ihana saada tällaisia vastauksia, en tiedä miksi se ikäero minua niin mietityttää.
Mä olin 35 ja hän 27 vuotias ja ollaan oltu kohta kymmenen vuotta yhdessä. Me tavattiin töiden kautta ja oltiin tunnettu toisemme jo jonkin aikaa, ennen kun mentiin yhteen.
Meistä kumpikaan ei tiedostanut toisen ikää siinä alussa. Sitä ikäeroa ei tosiaan huomannut missään sellasessa, joka tulis ihan itestään esiin. Puhuttiin esim. samoista leffoista, jotka on joskus aikanaan tehneet vaikutuksen, mutta se käynyt ilmi minkä ikänen toinen on sillon ollut. Tietenkin silloin kun sen toisen iän tajusi niin siinä oli sellanen pieni ihmetys, kun toista oli pitänyt ihan saman ikäisenä, mutta ei se kauaa kestänyt. Se oli just se oma oletus, joka oli pielessä, joka sen aiheutti.
Minun mieheni oli myös 8 vuotta nuorempi ja hyvin sujui suhde , ei tullut iästä riippuvia ongelmia .
Kiitos, ehkä minä uskallan heittää tämän ikä pohdinnan romukoppaan.
Jotenkin ehkä se tässä vaikuttaa, kun ympärillä kaikilla on joko oman ikäinen, tai reilusti vanhempi mies, niin tuntuu ajatuksena hassulta, että itsellä nyt sitten onkin nuorempi kiikarissa.
Meilläkin se taitaa ehkä se 7v olla ikäeroa, jos nyt ihan varma hänen iästään olen.
Ihan normaalia miettiä. On siinä edelleen joku hassu kulttuurinen stigma, kun nainen on vanhempi. Toisinpäinhän tuollaista ikäeroa ei kukaan pohtisi.
Mun mies sanoi joskus silloin kun kysyin miksi hän muhun tykästyi, että niiden itsestäänselvien yhteisten juttujen lisäksi hänen teki vaikutuksen mun itsevarmuus. Se, että mä kuulemma olen vain ja "otan oman tilani" ilman, että olen mitenkään hyökkäävä tai kärkäs tai haasta turhaan. Tuossa osansa lienee ollut iällä tekemistä, sillä nuorempana mä olin hyvinkin epävarma itsestäni ja tavallaan arkakin. En ole enää miehessä roikkuva ja tarvitseva, vaan seison ihan omilla jaloillani, tasavertaisena.
Luulen että ne on vanhoja ennakkoluuloja jotka jotenkin häiritsee Sillä ennen vanhanajan piti miehen olla muutamaa vuotta vanhempi kun nainen , kukahan senkin tavan oli keksinyt että ikä määräisi kenen saa rakastua . Nauti elämästäsi hänen kanssa ilman estoja iän vuoksi . Jaos joku jotain sanoo negatiivisesti niin se on silkkaa kateutta , joten onnea sinun rakkaudellesi
Ja juu, tulihan siinä alussa kavereiden puolelta vähän kummastelua. Sekin oli ehkä erikoista, että en mä ole keneltäkään muulta kuullut yhtään poikkipuolista sanaa, mutta toisaalta kaverit on ne ainoat, jotka sen ikäeron faktisesti tietää. Muut eivät tiedä, eivätkä huomaa. Ulkopuoliset monesti jopa olettavat minua meistä nuoremmaksi, koska se olis ulkosen habituksen takia mahdollista (mä näytän ihan kakaralta edelleen) ja se automaattioletus on naisen olevan nuorempi.
Minä en ole itseasiassa edes kertonut ihastuksestani kenellekään, mutta siitä huolimatta olen saanut jo joiltain kavereilta kuulla asiasta. Eli kyllä se taitaa silti näkyä, vaikka sitä yrittää piilotella.
Mehän emme tämän miehen kanssa varsinaisesti tunne toisiamme, emme siis ole tekemisissä edes kaveri pohjalla.
Vaikea selittää, ilman että kertoisi kaiken täällä palstalla...
En mäkään asiasta mitään kertonut, ennen kun oltiin jo yhdessä. Mä tosin en ole sellanen,joka muutoinkaan "keskeneräisistä" asioista juuri jutustelisin. Sitten kun kerroin, niin sittenhän sitä kyllä ihmeteltiin monenlaista.
Vähän sama täällä. Haluaisi ensin itse tietää tulisiko siitä mitään, ennen muiden mielipiteitä.
Niissä toisten sanomisissa on vähän sekin puoli, että niitä opn vaikea täysin ohittaa, vaikka kuinka yrittäsi. Sellaiset kriittiset sanat voivat jäädä alitajuntaan kaikumaan ja jo itsessään aiheuttaa ongelmia.
No sepä juuri, kun olen nimenomaan tästä ikä asiasta saanut kuulla... Ja on toinenkin asia, mutta se jääköön pois palstalta.
Tuo pari vuotta on tullut/tulee edelleenkin tyttöjen/poikien murrosiäkäkehityksen eriaikaisuudesta, koska tytöt kehittyvät keskimäärin paria vuotta poikia aikaisemmin. Poikien joukossa on prosentti tai pari jotka kehittyvät jo poikkeuksellisesti varhain ollen ns. varhaiskypsiä.
"Ennen vanhaan" myös seurustelusuhteet saatettiin useinkin aloittaa jo verrattain varhaisessa iässä, ja tytöt/nuoret naiset arvostivat kun poika/mies olisi ollut vähintään sen pari vuotta tai jopa enemmänkin vanhempi, jotta poikien epäkypsyys ja kehityymättömyys ei olisi vaikuttanut häiritsevästi tai haitannut seurusteluaan. Tämä siirtyi sitten myös vanhempiinkin solmittaviin suhteisiin.
Lisäksi Suomessa miehet ovat 19-20-vuotiaina armeijassa, joka myös osaltaan tuo haasteen tuon ajan seurusteluun. "Opinnot ja ammatin saanti saattavat usein venyä" jne. Osa miehistä miehistyy kirjaimellisesti vasta armeijassa ollessaa, heidän murrosikänsä päättyessä 20 ikävuoteen. Heillä alkaa esim. tuolloin vasta mm. äänenmurros, lihaskasvu, parrankasvu, ja muun karvoituksen tulo. Moni näistä edm. nuorukaisista kasvaa venähtää vielä jopa pituuttakin useita senttejä armeijassa ollessaan.
Nyt ymmärrätte tuon vähintään pari vuotta!
Lisäys: ihmisaivot kehittyvät 26 ikävuoteen saakka.
Henkilökohtaisesti ei vierestä seurannut ikäero 15vuotta toimi niin kauan, kuin mies halusi lapsia... Molemmat hajosivat omalla tavallaan, mutta rakkaus on luopumista.... Itselleni vain n.20 vuotta vanhempi käy
Eli nainen oli vanhempi ja ei halunnut lapsia/ saanut enää lapsia?
Lapset ovat oikeastaan se ainoa asia, jossa tuokin ero voi näkyä. Se sillä oletuksella, että iät sattuvat just siihen käännekohtaan, jossa naisen hedelmällisyys laskee rajusti/loppuu. Se on sellainen asia, joka täytyy vain suoraan toiselta kysyä. Eiväthän kaikki nuoremmatkaan kykene lapsia saamaan. Eivätkä kaikki haluakaan lapsia.
Mä olen ite todennut, että tuolla reilu kymmenen vuotta nuoremmissa tuntuu olevan todella paljon sellaisia, jotka eivät halua lapsia. Varsinkin miehissä, mutta myös naisissa. Varmasti osin kohtuu kuplastani, mutta se on musta suorastaan silmiinpistävää miten paljon heitä on. Lapsia haluavat ovat raju vähemmistö, vaikka puhutaan sellaisista perinteisesti perheenperustamisikäisistä pariskunnistakin.
Minua tämä lapsi asia mietityttää tässä ehkä eniten. Itse haluan lapsia. Ja koska olen tässä se vanhempi osapuoli, niin sen suhteen tulee kiire jossain vaiheessa.
Entä jos hän ei halua lapsia, ainakaan vielä, tai koe olevansa valmis isäksi.
Minäkään en uskalla kovin kauaa jäädä odottelemaan, kun oikeasti se äidiksi tuleminen on itselleni niin suuri haave.
Eihän sitäkään tiedä, voinko edes saada lapsia, mutta ainakin haluan kaikkeni yrittää, että se olisi mahdollista.
Toi onkin se asia, jonka kuuluu mietityttää eniten. Sellanen "joko naisen biologinen kello hälyttää" ja "onko se sitten samantien vaatimassa lapsentekoa" on tossa kohtaa usein sen miehen pelot/kysymykset. Ne selviää vain puhumalla.
Niinhän se selviää. Ihmetyttää kyllä miksi se mies vanhempaa naista olisi edes katsellut, jos tuollaiset pelot päällimmäisenä. Tuosta syystä varmaan ne nuoremmat kiinnostaa enemmän.
Eivät kaikki noita pohdi. Niitä pohtivat ne, jotka niitä pohtivat, mutta nuo ovat niitä yleisiä pohtimisia. Ja mikään ei estä noita lapsipohdintoja, vaikka kiikarissa oleva nainen olisi 25.
Mutta tuokin osittain syy miksi miehet niitä nuorempia mieluummin ottaa, ei ole kiire tehdä lapsia ja monet nuoret naiset eivät edes halua. Ei siinä hetkessä, ehkä ei ikinä. Tai jos haluaa, niin vasta vanhana.
Eipä se oikeastaan noin ole. Kyllä kaikkea voi pohtia ja "pelätä", ilman että se todellisuudessa sitten kuitenkaan valintoihin vaikuttaa.
Ihmiset nyt pohtivat ja pelkäävät kaikenlaista hölmöä. Kun oikeasti tykkää niin tajuaa miten typeriä ne pohtimiset olikaan. Ja siis ihan samanlaista pohdintaa olen kuullut miesten suusta ihan yleiselläkin tasolla parisuhteesta. Parisuhde on huono juttu, koska sitten nainen kuitenkin pakottaa heti pakottaa heti lastentekoon ... IIK!!! Komista pohdintaa just ja just parikymppisen suusta.
Mä olen kuullut samaa hieman eri variaationa muutaman vanhemman miehen suusta. Nuori nainen olisi kiva, mutta se piru sitten kuitenkin haluaisi lapsia.
Juu, suo siellä ja vetelä täällä. Miehet luulevat ja pelkäävät naisten AINA haluavan lapsia. :D
Miksihän miehet ylipäätään pelkää lapsia...
Osasyy sille miksi edes ihastuin tähän kyseiseen nuorempaan mieheen, oli juuri se, miten ihanasti hän on lasten kanssa. Kai se herätti heti sen tunteen, että tuossa voisi olla ihana isä tuleville lapsille.
Mutta eipä tuota tiedä, jos hän ei omia edes halua.
Olisko se se vastuunkanto? Se sama asia monia naisiakin lapsissa pelottaa. Se, että "joutuu" kantamaan täyden vastuun toisen elämästä. Moni ei osaa kantaa täyttä vastuuta omastakaan elämästään.
Ja täytyy sanoa vielä se, että on ihan eri asia, jos lapsen saaminen ajatuksena pelottaa ja sitten se, jos ei halua lapsia. Lapsia voi ihan aidosti vaan olla haluamatta, ilman että siihen liittyy sen kummempaa pelkoa tai muuta vastaavaa.
Totta tuokin, kyllähän lapsista on todella iso vastuu. Ja tiedän myös tuon, että monet ei vain halua lapsia. Omaan kaveripiirin kuuluu paljon sellaisia, naisia, sekä miehiä.
Mutta oma halu tulla äidiksi on niin suuri, että vaikka kuinka toista rakastaisi, niin todennäköisesti niitä lapsia silti yrittäisin jollain tavalla saada. Joko yhdessä, tai erikseen.
Juu, ymmärrän tuon. Mulla itelläni ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, enkä oikeastaan edes hirveästi tykkää vauvoista. Mä ajattelin jo tosi pienenä, että mä haluan adoptoida lapsen ja se ajatus säily aikusuuteen saakka. Sitten yhdessä kohtaa se adoptoimisprosessin tolkuton raskaus ja byrokratia iski silmille. Oman biologisen lapsen yrittäminen oli monta kertaa helpompaa.
Mä erosin pitkästä parisuhteesta ja olin sit siinä tilanteessa, että etsinkö uutta parisuhdetta ja potentiaalista isää vai en. Siihen etsimiseen kun kuluu aikansa ja mun mielestä lasta ei voi alkaa vielä lyhyen yhdessä olon jälkeen yhdessä harkita ja kun se adoptointi yksinään on vielä vaikeampaa kuin parina. Mä päädyin tekemään lapsen yksinäni "itseellisenä äitinä". Lapsen saamisen jälkeen sitten törmäsin mieheeni ja mentiin yhteen ja hän ei halua omia lapsia, mutta minun lapseni ei ole mikään ongelma vaan mies kohtelee häntä ihan omanaan (mitä se nyt sitten ikinä tarkottaakaan). Hän on aikuinen lapselle, joka asustaa samassa taloudessa ja tekee pitkälti ihan samoja asioita lapsen kanssa kuin minäkin.
Mä koen, että meidän tilanteessa se, että mulla oli jo se lapsi, oli positiivinen juttu. Lapsi ei ollut enää asia, jota minä olisin pohtinut ja mielessäni pyörittänyt. Sun kohdallasi tilanne on tietysti siinä mielessä toisenlainen.
Lisään vielä, että mun mies on siinä(kin) mielessä hyvin samanlainen kuin minä, että hänkään ei hirveästi tykkää vauvoista. Hän tuli meidän elämään siinä kohtaa, kun mun lapsi oli kahden vanha ja he tutustuivat toisiinsa tosi hissuksiin. Raskausaika, vauva-aika ja se ihan pikkulapsivaihe oli ohi ja hän sai mun mukana ikäänkuin "täydellisen" ikäisen pikkupojan, jonka kanssa pystyi jo touhuamaan kaikenlaista ja joka halusi touhuta.
Joskus jälkeenpäin on puhuttu sitäkin, että jos mulla olis ollut ihan vauvaikäinen, niin se kynnys olis ehkä ollut hänelle liian suuri. Hänen käsityksensä lapsista ja elämästä lapsen kanssa oli sillon aikanaan tosi erilainen ja paljon negatiivisempi. Ei hän edelleenkään omaa biologista lasta kaipaa (ja hyvä niin, koska mä en halua toista). Me ollaan siinäkin mielessä samanlaisia, että koetaan henkisen perinnön jakamisen olevan oleellisempi juttu kuin perimän jatkaminen.
Hei saanko kysyä, että "teitkö" tämän lapsen hedelmöitys hoidoilla, vai jotenkin muuten?
Olen tutkinut tätä mahdollisuutta jo pitkään, ja meinannut jo mennä hoitoihin, mutta sitten menin ihastumaan ja tässä sitä taas mietitään. Otanko riskin ja tutustun mieheen ja "hukkaan" aikaani, jos hän ei halua lapsia. Vai menenkö sinne hoitoihin ja mietin sitten löydänkö siihen mukaan rakkautta vai en.
Kyllä, hedelmöityshoidoilla hän on saanut alkunsa. Olisihan sen muutoinkin voinut "hoitaa", mutta halusin olla varma, että kenelläkään ei tule koskaan olemaan mitään tarvetta riitauttaa asioita. Ei miehistäkään voi olla koskaan varma, etteivätkö ne isän tunteet jossain kohtaa herää.
Haluaisitko kertoa tästä prosessista tarkemmin? Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten kaikki on edennyt ja mitä pitäisi ottaa huomioon yms. En itse tunne ketään, joka olisi itsellisenä äitinä saanut lapsen.
Eikä se mitään halpaa puuhaa myöskään ole.
No mä en tiedä kuinka hyvä mä olen kertomaan mahdollisista hankaluuksista. Itselläni tärppäsi kerrasta ihan inseminaatiolla, eli kävi hyvä tuuri. Ihan tarkkaa hintaa en itse koskaan laskenut, mutta omalla kohdallani puhuttiin "vain" muutamasta tuhannesta. Ja mä olin henkisestikin jo ihan "valmis" siihen prosessiin. Mä en enää siinä kohtaa joutunut prosessoimaan mitään, varsinkin kun se plussa tuli niin nopeasti.
Siihen itse prosessiinhan kuuluu erilaisia arviokäyntejä ja psykologin konsultaatiota. Itselläni kun ei ollut mitään terveydellisiä ongelmia ja tärppäsi niin nopeasit, niin mulle ei ikinä jouduttu tekemään sen ihmeellisempiä lääketieteellisiä tutkimuksia - ihan perusgynekologinen tutkimus ja ulträänitutkimus. Mun raskaudestani on jo aikaa, joten mä en ole varma miten ne henkisen puolen keskustelut ja konsultaatiot ovat sittemmin muuttuneet. Luultavasti ovat, sillä yksinään lapsen saaminen ei ole enää niin harvinaista kuin silloin oli. Rehellisesti sanoen mä koin silloin hetkittäin olevani joku ihan kummajainen. Niiden keskustelujen lähestymiskulmat oli silloin minusta aika outoja. Neuvolassa muhun suhtauduttiin aina ihan normaalisti, tai ainakaan mä en kokenut siinä mitään outoa, mutta taas synnytyksen kohdalla koin joidenkin henkilöiden asenteet aika audoiksi (lähinnä kätilöiden). He esimerkiksi varasivat mulle multa itseltäni kysymättä tapaamisen sosiaalitädin kanssa, joka sitten tyrkkäsi mulle käteen nipun jotain tukihakemuksia. Mä olin vaan, että anteeksi vaan, mutta ei mun tuloillani mitään tukia saa. Ehkä tuo on muuttunut. :)
Kiitos, kun kerrot näin avoimesti.
Oletko kokenut miten muuten tämän yksin äidiksi ryhtymisen? Onko tukiverkko tarpeellinen, vai onko ns. helppo pärjätä yksin?
Itseäni vähän mietityttää tuo rahallinen puoli, kun en ole millään hyvä palkkaisella alalla. Kuitenkin vakituinen työ ja oma koti yms.
Mutta jos miettii, että olisiko hyvä olla isompi summa säästöjä jo valmiina? Onhan ne kaikki hankinnat yms. ihan omalla vastuulla.
Ei voinut saada. Minusta se onkin jopa nuinkurusta että itse ihailen 20 vuotta vanhempaa miestä ja kysymys on vain päätöksestä haluta vai ei.
Tämä minua pelottaa, että jos jostain syystä en voi saada lapsia. Tulen menemään siitä aika rikki. Ihanahan se olisi, jos joku siitä huolimatta siinä vierellä pysyisi. Mutta kyllä tuo tulisi isosti vaikuttamaan suhteeseenkin.
No mulle se päätös oli jo siinä kohtaa helppo. Kuten mä kerroin tossa yllä, niin olin jo ihan pienestä (alakouluikäisestä) aikonut aikuisena adoptoida. Mä taisin katsella jotain uutispätkiä jostain Romanian ja joidenkin Latinalaisen-Amerikan maiden orpokodeista ja siitä se tunne jäi jotenkin päälle. Lapsena niitä byrokraattisia prosesseja ei tajua, vaan ajattelee, että sen adoptiolapsen voi vaan hakea, jos on hyvä vanhempi. Ja siis jotenkin tuo yksinään biologisen lapsen saaminen oli mulle tavallaan vaan "suunnitelman muokkaamista". Kun ei niihin mun nuoruuteni ajatuksiin siitä adoptiolapsesta kuulunut se, että siinä olisi pakko olla mies mukana. Ajatuskuvio on varmasti tosi erilainen, jos on aina ajatellut, että lapsi ja mies kuuluvat olennaisesti yhteen.
Mulla on hyvä tukiverkko. Ehkä sekin osaltaan tekee sen, että ei mun tarvinut kauheasti pohtia. Ilmoitin vaan aikeistani ja kaikki olivat vain, että ai jaa ja okei ja pidetään peukkuja. Mun vanhemmat hoitavat tarvittaessa mielellään. He ovat hoitaneet kaikkia mun siskonikin lapsia (4). Sisko asuu suht lähellä ja hänellä tosiaan tuota kokemusta riittää. Siskon lapsista kaksi isointa oli tuossa kohtaa jo lähes täysi-ikäisiä ja hoisivat mielellään pikkupätkiä, jos oli tarpeen. Vaan siis rehellisesti, en mä kauheammin hoitoapua tarvinut. Pikemmin niin päin, että hoitajat itse pyysivät saada lasta hoitoon. Vaan kyllä se asia varmistaa kannattaa, että tarvittaessa tukiverkko on olemassa.
Pieni lapsi ei kauheasti tarvitse. Siihen pikkuvauvavaiheeseenkin saa kyllä kulutettua isoja määriä rahaa, mutta tosi harva asia on aidosti todella tarpeellinen. Suomessa on tosi paljon hyviä kirppareita ja niistä saa lähes uutena oikeastaan kaiken muun, paitsi ruoat, tutit ja vaipat. Tai siis itse en ainakaan alkaisi tutteja käytettyinä hankkimaan. Itselläni ei montaa satasta lapsen tavarahankintoihin koko pikkulapsiaikana mennyt ja silti tuntui, että tavaraa on liikaa. Sanoisin, että jos rahaa ei ole rajattomasti, niin ennemmin säästää siellä vauva- ja taaperoaikana ihan erilliselle tilille vaikka sitten niitä lapsilisiä. Isompi lapsi kyllä sitten kuluttaa enemmän.
Asuinpaikkakin vaikuttaa siihen mitä on pakko lapselle hankkia. Päivähoito maksaa, mutta pienillä tuloilla niihin saa helpotuksia. Harrastuksia, äiti-lapsikerhoja, muskareita jne. löytyy myös halpoja ja jopa ihan ilmaisia. Kannattaa tarkistaa seurakunnan tarjonta (ei vaadi kirkkoon kuulumista) ja kaupungeissa esim. Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjestää monenmoista. Itselläni oli vähän periaatteellinenkin kysymys, että kovin kalliita harrastuksia en alle kouluikäisen kanssa edes harkinnut. Mussa on pihin vikaa.
Joo minullakin kyllä tukiverkkoa on ympärillä. Avun pyytäminen on vain itselle haasteellista. Kiitos paljon vastauksista. Täytyy taas laittaa tämäkin asia kunnolla mietintään, voihan se tosiaan mieskin tulla asiaan mukaan myöhemminkin, vaikka lapsi olisi jo kuvioissa. Ja ilman olen tähänkin asti pärjännyt, niin sekään ei pakollinen ole.
En mäkään ole kovin hyvä pyytämään apua. :)
Eipä mitään. Ei näissä mulle suuria salaisuuksia ole. Kauaksihan tämä keskustelun alkuperäisestä aiheesta meni, mutta kiva jos oli apua.
Vähän meni ohi aiheen, mutta oli silti tärkeä ja hyödyllinen.
Miehenä sanoisin, et päällimmäisenä on saada kokemusta vanhemmasta naisesta. Ainakaan aluksi ei sitä ajattele suuremmin, mut jos homma toimii niin miksei jatkuvuuskin olisi mahdollista johonkin suurempaan. Hyöty/ hyväksikäyttö/peliä toiselle?
Työpaikka romanssi, jos luonteet sopivat hyvin yhteen, silloin yleensä jo tiedostetaan toinen paremmin kuin jossain lomaromanssissa. Kaikki on mahdollista, tuntemalla toinen ennakolta paremmin, antaa se paremmat lähtökohdat tulevaan. Luottamus toiseen?
Jaa, no kyllä ainakin meillä se "hyväksikäyttö" olis mennyt ihan toiseen suntaan, jos sellaista olis ollut. Kaikki miehet kun eivät ole pleijereitä ja naiset hissukoita.
Hyviä mietteitä tässäkin. Miksi nämä suhdekiemurat ovat niin haastavia.
Hektisyys ja luottamuksen puute kasvaa, kun toisen menneisyydestä löytyy asioita, jotka vähemmän toiselle mieleen. Toiset elää hetkessä ja toiset vähemmän, mut tällaisetkin voi kohdata toisensa ja lopulta epäonnistua. Ymmärrys toiseen, mahdollista vai mahdotonta?
On ihmisiä, joilla enemmän halua riidellä kuin sovitella asioita. Halu vai haluttomuus ymmärtää asioita jakaa ihmisiä. Paljon... voi tuntua toisissa tilanteissa vähemmältä (mahdollisuus onnistua). Usko toiseen, luottamus? Luonne-erot.