Palstaa lukiessani olen jäänyt useamman kerran pohtimaan parisuhteiden kipupisteitä ja niiden käsittelyä. En nyt tarkoita jotain yksittäisiä asioita, sillä nehän vaihtelevat suhteesta toiseen. Tarkoitan sitä yleistä prosessia, kun jokin asia parisuhteessa hiertää ja miten sitä tulisi lähestyä ja miten niitä ratkotaan. Koska olemme sinkkupalstalla ja valtaosa Suomen sinkuista on joskus ollut parisuhteessa, niin täällä lienee viljalti kokemusta myös niistä ristiriitatilanteista, joita ei ole lopulta voinut ratkoa.
Noin yleisesti ottaenhan parisuhteissa vaikuttaa olevan kahdentyyppisiä kiistakapuloita. On niitä, jotka ärsyttävät, osa paljonkin, mutta joiden kanssa luultavasti kykenee elämään. Nuo ärsyttävätkin tekijät voivat tietenkin kasvaa liian suuriksi, jos ne toistuvat liian usein (eikä ärsyynnys ehdi siinä välissä riittävästi lientymään) tai niitä ärsytystekijöitä alkaa kasaantumaan liian monta. Sitten on niitä asioita, joita ei voi sietää ja joiden olemassaolo on esimerkiksi täysin oman persoonan, periaatteiden tai muiden vastaavien vastaista. Tässä jälkimmäisessä voi usein todeta, että on tullut valittua vääränlainen kumppani, vaikka voi noita juttuja tietysti jälkikäteenkin ilmaantua, kun ihminen muuttuu.
Vaan miten noita asioita tulisi teidän mielestänne käsitellä? Kuinka noita ongelmia tulisi teistä ratkoa? Se on selvä, että parisuhteessa on pakko löytyä joustoa ja kompromisseihin on molempien pakko kyetä. Kumpikaan ei voi saada kaikessa ja kaikkea tahtomaansa lävitse. Vaan mikä määrä vitutusta, pahaa mieltä ja ehkä jopa ihan pahoinvointia pitäisi kestää ja sietää?
-möhköfantti-
Parisuhteen ristiriidat ja niiden ratkominen
88
159
Vastaukset
- Anonyymi
Sitten omia ajatuksiani ...
Itse olen itsestäni huomannut, että mulla on lopulta varsin korkea resilienssi noiden hetkittäin ärsyynnyskynnyksen ylittävien asioiden kanssa (vaikka olen joskus itse toisin luullut). Mä siedän niitä hyvin pitkälle, vaikka sanonkin asioista varsin matalalla kynnyksellä (tai ehkä juuri siksi). Ehkä se pelkkä sanominenkin toimii minulle varoventtiilinä ja ärsytys ei pääse kasaantumaan räjähdyspisteeseen. Myönnetään, että aina en ole tällainen ollut, vaan mun on pitänyt ihan aktiivisesti opettaa itseni sanomaan heti, kun jokin aidosti häiritsee. No onneksi en kuitenkaan ole pienestä häirintyvää sorttia, eli ihan jatkuvasti ei tule kaikesta huomauteltua. Toisinaan huomaan kyllä edelleen itsessäni sen helmasyntini, että voisin sanoa aiemminkin ja homma pysyisi paremmin ruodussa.
Oikeastaan ainoa tilanne missä nuo ärsyttävät asiat kuomittaisivat minua (ja parisuhdetta) liikaa on se, jos asialle ei asiallisesta pyynnöstä huolimatta yritettäisi tehdä jotakin. Omissa parisuhteissani tuollaista ei onneksi ole kovin usein tapahtunut. Sanon kovin usein, sillä on noitakin tilanteita ollut, mutta jälkeenpäin olen tosiaan jäljittänyt sen juurisyyn itseeni. Ongelmani on ollut sanomisen puute varhaisessa vaiheessa. Jos nyt heitetään vaikka klassinen esimerkki lattialla olevista likaisista sukista tai pöydälle unohtuneista likaisista astioista. Nuorempana, kun minussa oli vielä sitä hiljaista marttyrinasennetta ja uhriutujaa, saatoin kiukkuani niellen ja hammasta purren kerätä ne sukat ja astiat, kunnes sitten jonain päivänä kimpaannuksissani (ja yleensä jostakin muustakin asiasta veettuuntuneena) oksensin kokonaisuudessaan ulos sen miten mua niin veetuttaa AINA kerätä paskoja toisen jäljessä. Juu, ei ollut rakentavaa ei ja myönnän sen auliisti ja itsehän mä sen toisen olin opettanut siihen, että siivouspartio kulkee perässä ja kerää ne "paskat". Nykyään sanon oikeastaan jopa täysin huomaamattani (ja näin ollen ihan täysin veetuuntumatta), että veisitkö liikaiset astiat koneeseen kiitos tai likaiset sukat pyykkikoriin kiitos ja se toimii. Lapsen saaminen ja lapsen kasvattaminen on kasvattanut minusta paljon paremman ilmaisemaan tuon asian. Miten te hoidatte tuollaiset ärsytystä nostattavat asiat?
Vaan sitten päästään tuohon oikeasti ongelmalliseen tilanteeseen ja asiaan, eli noihin vakaviin ristiriitatilanteisiin. Miten toimia, kun jokin asia on sellainen, ettet yksinkertaisesti voi sitä hyväksyä? Jos vaikka jokin asia on sellainen, että mä voin tän nyt tämän kerran jättää huomiotta (kun toinen ei ehkä koko asiaa tiennyt), mutta mä en tule tätä jatkossa toiste katselemaan ja painamaan villaisella. Miten toimia asiassa, joka ihan aidosti on deal breaker, mutta jonka voi olla valmis kerran antamaan anteeksi? Kuinka toimia niin, että toinen tajuaa miten vakavasta asiasta on kyse? Kuinka toimia niin, ettei toinen kuvittele saaneensa anteeksi kerran ja tulevansa saamaan anteeksi toistekin? Uhkavaatimuksia ei saisi esittää, mutta mikä lopulta on uhkavaatimus? Töissähän on ihan normaalia, että tuollaisessa tilanteessa saa varoituksen ja seuraava vastaava rikkomus tuo potkut. Onko vaikkapa vakava varoitus parisuhteessa uhkavaatimus? Itse en kokisi sitä parisuhteessakaan uhkavaatimukseksi, mutta kokisitteko te?
Itse olen kerran elämässäni ollut tuollaisessa deal breaker tilanteessa. Silloin mä annoin asian parikin kertaa anteeksi, mutta kuvittelin tekeväni kantani selväksi. Kuitenkin sillä kolmannella kerralla, kun ilmoitin vetäväni rajan nyt ehdottomasti siihen ja homman olevan ohitse, toinen osapuoli oli vilpittömästi yllättynyt ja jopa hieman järkyttynyt. Hän ei ollut tajunnut sen olevan oikeasti minulle niin vakava asia ja "ero tuli yllätyksenä".
-mf-- Anonyymi
Ne kaksi edellistä kertaa eivät olleet tarpeeksi voimallisesti ilmaistuja.
Veikkaan että tuo vilpittömästi yllättynyt ihminen oli ns. luupää -tyyppinen ihminen. Liian kevyesti sanottuna mikään ei mene kalloon.
-keinovaginamies- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Ne kaksi edellistä kertaa eivät olleet tarpeeksi voimallisesti ilmaistuja.
Veikkaan että tuo vilpittömästi yllättynyt ihminen oli ns. luupää -tyyppinen ihminen. Liian kevyesti sanottuna mikään ei mene kalloon.
-keinovaginamies-Voi hyvin olla. En tosin tiedä miten sen olisin vahvemmin ilmaissut, paitsi sitten ehkä antamalla kirjallisen viimeisen varoituksen. :P
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Voi hyvin olla. En tosin tiedä miten sen olisin vahvemmin ilmaissut, paitsi sitten ehkä antamalla kirjallisen viimeisen varoituksen. :P
-mf-Näin jälkikäteen mä kuvittelen kyseessä olleen vain hyvin erilaiset maailmankuvat. Jos joku asia ei itselle ole niin haudanvakava niin voi ihan aidosti olla vaikea tajuta sen toiselle olevan. Sitä voi ihan vilpittömästi ajatella toisen liiottelevan sen asian vakavuutta ja ettei voi olla tosissaan sen asian kanssa. En tiedä.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Voi hyvin olla. En tosin tiedä miten sen olisin vahvemmin ilmaissut, paitsi sitten ehkä antamalla kirjallisen viimeisen varoituksen. :P
-mf-Jos ihminen on muuten hillitty, mutta tosi tarpeen vaatiessa huutaa pää punaisena tippa linssissä, niin kyllä se ainakin tähän puupäähän uppoaa.
Ongelmahan on näiden dramatisoijien kanssa. Kun kaikki on aina niin dramaattista, niin mitään ei ota tosissaan.
-keinovaginamies- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Jos ihminen on muuten hillitty, mutta tosi tarpeen vaatiessa huutaa pää punaisena tippa linssissä, niin kyllä se ainakin tähän puupäähän uppoaa.
Ongelmahan on näiden dramatisoijien kanssa. Kun kaikki on aina niin dramaattista, niin mitään ei ota tosissaan.
-keinovaginamies-Entä jos ihminen on muutoinkin keskitien kulkija? Silloin se tulkinta ei ehkä aina ole niin helppoa. Kun voi olla hillitty ja hallittu ja toisinaan taas sitten ei, niin paljonko on vähän ja paljonko on paljon? Ääripäästä toiseen on tietenkin helppo tulkita.
-mf-
- Anonyymi
Suhteen jatko riippuu siitä, miten itse suhtautuu ja miten toinen suhtautuu ikäviin asioihin: tapahtuuko niiden suhteen muutosta vai pysyykö kaikki ennallaan ikuisesti.
Kun rakkaus on mukana kuviossa, muutosta tapahtuu. Oli sitten kyse pienemmästä tai isommasta asiasta. Rakastava henkilö ei siedä katsoa sitä, että toiseen sattuu. Jos toisen kipu (tai edes ärsytys) ei aiheuta minkäänlaista reaktiota, rakkauden läsnäolo on kyseenalaista.
🦄- Anonyymi
Eikö jokaisella meistä kuitenkin ole ne opitut mallimme? Eikö tietty malli vaikka nyt rakkauteen opita pitkälti jo lapsuudessa? Entä jos siellä lapsuudessa ei ole ikinä opetettu vaikka muutoksen tarpeellisuutta niin kertooko muutoksen puute silloinkin rakkauden puutteesta? Ei kai rakkaus automaattisesti tuo mukanaan vaikkapa empatiakykyä tai parempaa taitoa tulkita toisen kivun määrää?
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Eikö jokaisella meistä kuitenkin ole ne opitut mallimme? Eikö tietty malli vaikka nyt rakkauteen opita pitkälti jo lapsuudessa? Entä jos siellä lapsuudessa ei ole ikinä opetettu vaikka muutoksen tarpeellisuutta niin kertooko muutoksen puute silloinkin rakkauden puutteesta? Ei kai rakkaus automaattisesti tuo mukanaan vaikkapa empatiakykyä tai parempaa taitoa tulkita toisen kivun määrää?
-mf-Jos mä jonkun asian olen elämäni varrella oppinut niin se, että ihmiset ovat keskenään hyvin erilaisia. On hyvin naiivia/tyhmää/ajattelematonta ajatella, että jos minä näen ja koen ja tulkitsen tämän asian näin, niin se olisi yleisesti kaikkien ihmisten tapa näkeä, kokea ja tulkita. Toisinaan sellaisetkin ihmiset, jotka kuvittelee tuntevansa, pääsevät aivan totaalisesti yllättämään sillä miten täysin erilailla he asiat näkevät.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Jos mä jonkun asian olen elämäni varrella oppinut niin se, että ihmiset ovat keskenään hyvin erilaisia. On hyvin naiivia/tyhmää/ajattelematonta ajatella, että jos minä näen ja koen ja tulkitsen tämän asian näin, niin se olisi yleisesti kaikkien ihmisten tapa näkeä, kokea ja tulkita. Toisinaan sellaisetkin ihmiset, jotka kuvittelee tuntevansa, pääsevät aivan totaalisesti yllättämään sillä miten täysin erilailla he asiat näkevät.
-mf-Erittäin hyvin sanottu.
Mutta tällainen viisaus tulee yleensä vain elettyjen vuosien kautta.
-keinovaginamies- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Eikö jokaisella meistä kuitenkin ole ne opitut mallimme? Eikö tietty malli vaikka nyt rakkauteen opita pitkälti jo lapsuudessa? Entä jos siellä lapsuudessa ei ole ikinä opetettu vaikka muutoksen tarpeellisuutta niin kertooko muutoksen puute silloinkin rakkauden puutteesta? Ei kai rakkaus automaattisesti tuo mukanaan vaikkapa empatiakykyä tai parempaa taitoa tulkita toisen kivun määrää?
-mf-"Entä jos siellä lapsuudessa ei ole ikinä opetettu vaikka muutoksen tarpeellisuutta niin kertooko muutoksen puute silloinkin rakkauden puutteesta? Ei kai rakkaus automaattisesti tuo mukanaan vaikkapa empatiakykyä tai parempaa taitoa tulkita toisen kivun määrää?"
Kivun määrän tulkitseminen on kommunikaatiotaitoon liittyvä asia, jossa vastuu on kivun kokijalla. Kivun aiheuttajan reaktio määrää tietysti sen, pystyykö kokija kehittämään taitojaan vai ei.
Lapsuus on hyvä lähtökohta ja sieltä kannattaa ottaa opiksi toimivat jutut. Muut kannattaa miettiä uusiksi ja tehdä eri tavoin.
Muutoksen puute kertoo rakkauden puutteesta, koska tämä ei mielestäni ole empatia-asia ollenkaan vaan järkiperäinen fakta: jos kaksi ihmistä (tai useampi) asettuu elämään vierekkäin, muutoksen tarve molemmilla on väistämätöntä. Muussa tapauksessa valta on jakautunut epätasaisesti eikä silloin ole kyse rakkaudesta. Minun mittapuullani ainakaan.
🦄 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Jos mä jonkun asian olen elämäni varrella oppinut niin se, että ihmiset ovat keskenään hyvin erilaisia. On hyvin naiivia/tyhmää/ajattelematonta ajatella, että jos minä näen ja koen ja tulkitsen tämän asian näin, niin se olisi yleisesti kaikkien ihmisten tapa näkeä, kokea ja tulkita. Toisinaan sellaisetkin ihmiset, jotka kuvittelee tuntevansa, pääsevät aivan totaalisesti yllättämään sillä miten täysin erilailla he asiat näkevät.
-mf-Tuon vuoksi on tärkeää, että jokainen saa valita kumppaninsa.
🦄 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tuon vuoksi on tärkeää, että jokainen saa valita kumppaninsa.
🦄Kyllä, mutta vaikka saa valita niin ongelmmilta on usein vaikea täysin välttyä. Onnea heille, jotka siihen kykenevät.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Kyllä, mutta vaikka saa valita niin ongelmmilta on usein vaikea täysin välttyä. Onnea heille, jotka siihen kykenevät.
-mf-Tarkoitin sitä, että metatason ongelmat ovat vakavia, eivät erimielisyydet. Vallan epätasainen jakautuminen tai muu syntymä(perhe)urpous on metatason ongelma, koska se ei ratkea sillä, että jokin yksittäinen ongelma ratkaistaan.
Sen sijaan jos valta jakautuu tasaisesti ja molemmat osaavat puhua enemmän kuin "juu" tai "ei", on helpompi selvittää yksittäiset ongelmat.
🦄 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tarkoitin sitä, että metatason ongelmat ovat vakavia, eivät erimielisyydet. Vallan epätasainen jakautuminen tai muu syntymä(perhe)urpous on metatason ongelma, koska se ei ratkea sillä, että jokin yksittäinen ongelma ratkaistaan.
Sen sijaan jos valta jakautuu tasaisesti ja molemmat osaavat puhua enemmän kuin "juu" tai "ei", on helpompi selvittää yksittäiset ongelmat.
🦄Sehän kaiketi riippuu yksilöistä, että kuinka suuri se ongelma on. Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kykenevät sopautumaan ja ymmärtämään tuollaisia "häntä ei ole kotona opetettu ..." tyyppisiä onglemia. Itse ne noihin ihmisiin kuulu, mutta tunnen muutaman.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Sehän kaiketi riippuu yksilöistä, että kuinka suuri se ongelma on. Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kykenevät sopautumaan ja ymmärtämään tuollaisia "häntä ei ole kotona opetettu ..." tyyppisiä onglemia. Itse ne noihin ihmisiin kuulu, mutta tunnen muutaman.
-mf-Jotkut pystyvät ylittämään kotikasvatuksensa haasteet, toiset eivät pysty.
Ihailen omaa äitiäni. Hän todisti lapsena ikävää käytöstä (mm. huutamista) omien vanhempiensa kesken. Äitini päätti, ettei hänen kodissaan koskaan koroteta ääntä. Ei korotettu, ja siellä minun oli oikein hyvä kasvaa.
Minua ei opetettu kotona fyysisiin hellyydenosoituksiin, mutta pidän sellaisista. Olen aina pitänyt kiinni siitä, että halausten (ja parisuhteessa myös suukotusten) täytyy olla osa päivittäistä elämää. En siis voisi olla yhdessä kenenkään kanssa, joka ei sellaisesta pitäisi.
En kannata myöskään sitä, että pientäkään ärsyyntymistä pidetään sisällä sen pelossa, että siitä sanominen vaikuttaisi toiseen negatiivisesti. Kannatan asiallista keskustelua epäkohtien ratkaisemisesta mielellään silloin, kun ne ovat vielä pieniä.
Mielestäni kotikasvatusta voi siis käyttää myös ponnahduslautana. Eihän ihminen ole robotti, joka mekaanisesti toistaa kotonaan näkemiään asioita.
Hyvät asiat kotikasvatuksesta on helppo kopioida omaan elämään.
Hankalimpia ovat ne jutut, joiden ei edes ymmärrä olevan peräisin omasta kasvatuksesta, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia asioita. Mutta kyllä ne yleensä tulevat myöhemmässä vaiheessa elämää jotain kautta vastaan, jotta ne näkee itsessään ja joutuu miettimään, miten niihin kannattaisi suhtautua.
🦄 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Jotkut pystyvät ylittämään kotikasvatuksensa haasteet, toiset eivät pysty.
Ihailen omaa äitiäni. Hän todisti lapsena ikävää käytöstä (mm. huutamista) omien vanhempiensa kesken. Äitini päätti, ettei hänen kodissaan koskaan koroteta ääntä. Ei korotettu, ja siellä minun oli oikein hyvä kasvaa.
Minua ei opetettu kotona fyysisiin hellyydenosoituksiin, mutta pidän sellaisista. Olen aina pitänyt kiinni siitä, että halausten (ja parisuhteessa myös suukotusten) täytyy olla osa päivittäistä elämää. En siis voisi olla yhdessä kenenkään kanssa, joka ei sellaisesta pitäisi.
En kannata myöskään sitä, että pientäkään ärsyyntymistä pidetään sisällä sen pelossa, että siitä sanominen vaikuttaisi toiseen negatiivisesti. Kannatan asiallista keskustelua epäkohtien ratkaisemisesta mielellään silloin, kun ne ovat vielä pieniä.
Mielestäni kotikasvatusta voi siis käyttää myös ponnahduslautana. Eihän ihminen ole robotti, joka mekaanisesti toistaa kotonaan näkemiään asioita.
Hyvät asiat kotikasvatuksesta on helppo kopioida omaan elämään.
Hankalimpia ovat ne jutut, joiden ei edes ymmärrä olevan peräisin omasta kasvatuksesta, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia asioita. Mutta kyllä ne yleensä tulevat myöhemmässä vaiheessa elämää jotain kautta vastaan, jotta ne näkee itsessään ja joutuu miettimään, miten niihin kannattaisi suhtautua.
🦄Tietysti kaikkea voi aina opetella. Jotkin asiat tulevat myös ihan luonnostaan. Toiset ihmiset esimerkiksi ovat luonnostaan halaavia ja pussaavia ja toiset eivät, vaikka kotona olisi noita harjoitettukin. Toisaalta taas vaikkapa konfliktitilanteita on vaikea harjoitella muuten kuin päätymällä konflikteihin. Jotkut improvisaatiokurssit, joissa käsiteltäisiin kaikenlaisia tunteita ja niiden ilmaisemista olisivat varmasti monelle (ainakin suomalaiselle) hyödyksi. Tosin harva sellaisille taitaisi mennä.Lapsille nykyään opetetaan jo varhaiskasvatuksesta alkaen erinomaisesti tunnetaitoja, mutta itse olen huomanut ettei sielläkään niin kauheasti pohdita tunteiden käsittelemistä. Lähinnä tuntuu olevan kyse omien ja muiden tunteiden tunnistamisesta, joka on kyllä myös hyödyllinen taito.
Itse en varsinaisesti pidä huutamistakaan itsessään ongelmallisena. Huutamiselle ja äänensä korottamiselle on myös aikansa ja paikkansa ja sekin taito on ihan hyvä osata. Silloin ei tietenkään ole hyvä, jos huuto on jatkuvaa tai ainoa kommunikaation muoto. Omassa kodissani kyllä aina joskus ääntä korotettiin ja jos olen rehellinen niin mun kanssani ei äänensä korottamista varova vanhempi olisi pärjännyt. Munkin äidissäni oli vähän tuota "vikaa" ja hän olis mun kanssani usein helisemässä. Sitten isäni tuli paikalle ja vähän konahti ja rauhoitti tilanteen. Itse koen, että onneksi olen tullut enemmän isääni. ja sehän on tärkeintä, että on itse tyytyväinen siihen omaan oloonsa.
Mäkin joskus kuvittelin, että ihmiset oppisivat vuosien saatossa asioita itsestään. Elämä on kuitenkin opettanut senkin, että uskomattoman moni vain taaplaa polkuaan eteenpäin uhraamatta ikinä juurikaan ajatuksia sille miksi toimii kuten toimii. Musta se on täysin käsittämätöntä, mutta sellaisiakin ihmisiä on maailma pullollaan.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tietysti kaikkea voi aina opetella. Jotkin asiat tulevat myös ihan luonnostaan. Toiset ihmiset esimerkiksi ovat luonnostaan halaavia ja pussaavia ja toiset eivät, vaikka kotona olisi noita harjoitettukin. Toisaalta taas vaikkapa konfliktitilanteita on vaikea harjoitella muuten kuin päätymällä konflikteihin. Jotkut improvisaatiokurssit, joissa käsiteltäisiin kaikenlaisia tunteita ja niiden ilmaisemista olisivat varmasti monelle (ainakin suomalaiselle) hyödyksi. Tosin harva sellaisille taitaisi mennä.Lapsille nykyään opetetaan jo varhaiskasvatuksesta alkaen erinomaisesti tunnetaitoja, mutta itse olen huomanut ettei sielläkään niin kauheasti pohdita tunteiden käsittelemistä. Lähinnä tuntuu olevan kyse omien ja muiden tunteiden tunnistamisesta, joka on kyllä myös hyödyllinen taito.
Itse en varsinaisesti pidä huutamistakaan itsessään ongelmallisena. Huutamiselle ja äänensä korottamiselle on myös aikansa ja paikkansa ja sekin taito on ihan hyvä osata. Silloin ei tietenkään ole hyvä, jos huuto on jatkuvaa tai ainoa kommunikaation muoto. Omassa kodissani kyllä aina joskus ääntä korotettiin ja jos olen rehellinen niin mun kanssani ei äänensä korottamista varova vanhempi olisi pärjännyt. Munkin äidissäni oli vähän tuota "vikaa" ja hän olis mun kanssani usein helisemässä. Sitten isäni tuli paikalle ja vähän konahti ja rauhoitti tilanteen. Itse koen, että onneksi olen tullut enemmän isääni. ja sehän on tärkeintä, että on itse tyytyväinen siihen omaan oloonsa.
Mäkin joskus kuvittelin, että ihmiset oppisivat vuosien saatossa asioita itsestään. Elämä on kuitenkin opettanut senkin, että uskomattoman moni vain taaplaa polkuaan eteenpäin uhraamatta ikinä juurikaan ajatuksia sille miksi toimii kuten toimii. Musta se on täysin käsittämätöntä, mutta sellaisiakin ihmisiä on maailma pullollaan.
-mf-"Lapsille nykyään opetetaan jo varhaiskasvatuksesta alkaen erinomaisesti tunnetaitoja, mutta itse olen huomanut ettei sielläkään niin kauheasti pohdita tunteiden käsittelemistä. Lähinnä tuntuu olevan kyse omien ja muiden tunteiden tunnistamisesta, joka on kyllä myös hyödyllinen taito."
Tämä on iso ongelma. Puuttuvat taidot tunteiden käsittelyssä koskettavat sekä lapsia että aikuisia. Toinen ongelma ovat persoonallisuuserot. Itse kokisin täysin tyhjänpäiväisenä (jopa ärsyttävänä) kaikki sellaiset tunteiden käsittelyn keinot, joissa välineinä käytettäisiin oikeaan aivopuoliskoon liittyviä aktiviteettejä. Vain raaka analyysi ja syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen toimii minulla. Moni muu on tässä suhteessa aivan erilainen. Tunteiden käsittelyssä pitäisi siis ottaa ihmisten väliset erot huomioon. Onko erojen huomioiminen mahdollista esimerkiksi lasten kanssa työskentelevien keskuudessa? Jos ei, osa ihmisistä kokee väistämättä tunteiden "käsittelyn" joko hyödyttömänä tai suorastaan vahingollisena itselleen.
"Elämä on kuitenkin opettanut senkin, että uskomattoman moni vain taaplaa polkuaan eteenpäin uhraamatta ikinä juurikaan ajatuksia sille miksi toimii kuten toimii. Musta se on täysin käsittämätöntä, mutta sellaisiakin ihmisiä on maailma pullollaan."
Tämä on asianomistajaongelma. Naulojen päällä istuminen sattuu lähinnä vain istujan omaan peppuun.
🦄 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
"Lapsille nykyään opetetaan jo varhaiskasvatuksesta alkaen erinomaisesti tunnetaitoja, mutta itse olen huomanut ettei sielläkään niin kauheasti pohdita tunteiden käsittelemistä. Lähinnä tuntuu olevan kyse omien ja muiden tunteiden tunnistamisesta, joka on kyllä myös hyödyllinen taito."
Tämä on iso ongelma. Puuttuvat taidot tunteiden käsittelyssä koskettavat sekä lapsia että aikuisia. Toinen ongelma ovat persoonallisuuserot. Itse kokisin täysin tyhjänpäiväisenä (jopa ärsyttävänä) kaikki sellaiset tunteiden käsittelyn keinot, joissa välineinä käytettäisiin oikeaan aivopuoliskoon liittyviä aktiviteettejä. Vain raaka analyysi ja syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen toimii minulla. Moni muu on tässä suhteessa aivan erilainen. Tunteiden käsittelyssä pitäisi siis ottaa ihmisten väliset erot huomioon. Onko erojen huomioiminen mahdollista esimerkiksi lasten kanssa työskentelevien keskuudessa? Jos ei, osa ihmisistä kokee väistämättä tunteiden "käsittelyn" joko hyödyttömänä tai suorastaan vahingollisena itselleen.
"Elämä on kuitenkin opettanut senkin, että uskomattoman moni vain taaplaa polkuaan eteenpäin uhraamatta ikinä juurikaan ajatuksia sille miksi toimii kuten toimii. Musta se on täysin käsittämätöntä, mutta sellaisiakin ihmisiä on maailma pullollaan."
Tämä on asianomistajaongelma. Naulojen päällä istuminen sattuu lähinnä vain istujan omaan peppuun.
🦄Mulla on nykyisestä varhaiskasvatuksesta kokemusta vain vanhempana. Siinä olen kyllä huomannut ihan selkeästi sen ongelman, että eroja ei kauhean hyvin oteta huomioon, mutta mahdollisissa ongelmatilanteissa multa kyllä on kysytty, sanomisiani on kuunneltu ja ongelmat ovat ratkenneet. Sitten oltaisiin varmaan aika pulassa, jos vanhempi ei tuntisi omaa lastaan ja kykenisi niitä neuvoja antamaan. Toissakin on varmasi eroja eri paikoissa.
-mf-
No sellainen nuoruuden parisuhdehan syntyy aika luonnollisesti, siinä nuori pariskunta rakentaa suhdetta ja elämäänsä sen ympärille. Ne menee kuin käsikädessä ja voivat kaikki muokkaantua toistensa kanssa. Siis kaksi ihmisen elämää ja parisuhde...ja perhe on hyvä perustaa tuon kolmikannan päälle.
No sitten tälläinen eronnut ja karannut.... tuo edellä mennyt on jo nähty. Ei se enää mene noin. Pöytää ei voi puhdistaa. Elämät on jo rakentuneet ja suhde pitäisi rakentaa sen mukaan elastiseksi, miten kummankin elämät on...eikö vaan?
No kompromissit on vaikea sulattaa noin vaan ja siihen tarvitsee aikaa. Mutta mikä sitä aikaa voi antaa? Usko ja halu siihen yhteyteen. Sekä liki 100%;n avoimuus. Minusta.
Usein me ihmiset vaan ollaan malttamattomia. Ja itsensä hyväksymisen tunne tulee jokaiselle vähän erilaisista asioista. Usein kai tälläiset "uudissuhteet" kariutuukin siihen, että itse ei koeta hyväksyntää, tai vst. Enää se toinen ihminen siinä vierellä ei muokkaakaan sitä omaa elämäänsä tuosta vaan, kuten se nuorempi pari tekee...se elämä kun on jo valmis...- Anonyymi
Ok. En ole koskaan tuollaista "nuoruuden parisuhdetta" kokenut. Minulla meni eri tavalla. Vaan varmasti se monilla menevät noinkin.
-mf- Anonyymi kirjoitti:
Ok. En ole koskaan tuollaista "nuoruuden parisuhdetta" kokenut. Minulla meni eri tavalla. Vaan varmasti se monilla menevät noinkin.
-mf-No välttämättä ei tarvitsekaan kokea, mutta elämä se rakentuu ilman parisuhdettakin, eikä sitä enää keski-iässä tuosta vaan muokata parisuhteen mukaan.
- Anonyymi
Disseisback kirjoitti:
No välttämättä ei tarvitsekaan kokea, mutta elämä se rakentuu ilman parisuhdettakin, eikä sitä enää keski-iässä tuosta vaan muokata parisuhteen mukaan.
Me ihmiset ajatellaan niin eri tavoin. Mun olisi periaatteessa nykyään henkisesti paljon helpompi irrottautua kaikesta ja vaan hypätä tuntemattomaan, kuin nuorempana. Tietysti taloudelliset realiteetit tekee sen, että se olisi ihan faktisestikin mulle nyt helpompaa kuin joskus aiemmin.
Nuorempana mulle oli paljon tärkeämpi se, että mennään sen tietyn "unelman" ja ajatuksen mukaan. Nyt se unelma ja ajatus on kuitenkin ehtinyt jo elämän varrella niin moneen kertaan muuttua, että tokkopa sen niin väliä, jos se muuttuisi taas.
-mf- Anonyymi kirjoitti:
Me ihmiset ajatellaan niin eri tavoin. Mun olisi periaatteessa nykyään henkisesti paljon helpompi irrottautua kaikesta ja vaan hypätä tuntemattomaan, kuin nuorempana. Tietysti taloudelliset realiteetit tekee sen, että se olisi ihan faktisestikin mulle nyt helpompaa kuin joskus aiemmin.
Nuorempana mulle oli paljon tärkeämpi se, että mennään sen tietyn "unelman" ja ajatuksen mukaan. Nyt se unelma ja ajatus on kuitenkin ehtinyt jo elämän varrella niin moneen kertaan muuttua, että tokkopa sen niin väliä, jos se muuttuisi taas.
-mf-No mä oon törmännyt naisiin, jotka elävät "aika sitoutumatonta" elämää, mutta aika samoin tavoin ihminen suhtautuu siihen, että pitäisi mukautua yhteiseen parisuhde-elämään, olipa se nyt sitten mitä vaan.
No mun kohdalla se voi olla sitten myös sitä, että mun elämä on monella tavoin sidottu nyt tähän paikkaan esimerkiksi. Se homma ei menisi ainakaan mun kanssa sitten tasan...🤔Disseisback kirjoitti:
No mä oon törmännyt naisiin, jotka elävät "aika sitoutumatonta" elämää, mutta aika samoin tavoin ihminen suhtautuu siihen, että pitäisi mukautua yhteiseen parisuhde-elämään, olipa se nyt sitten mitä vaan.
No mun kohdalla se voi olla sitten myös sitä, että mun elämä on monella tavoin sidottu nyt tähän paikkaan esimerkiksi. Se homma ei menisi ainakaan mun kanssa sitten tasan...🤔Sehän se monesti on, kun on tuttavapiirit, työ, sukulaisia, harrasteet, koti mitkä helposti sitoo tiettyyn paikkaan, niin ei ole aina helppo aloittaa alusta kaikessa. Asiat sitoo tiettyyn paikkaan.
Itelläkin on mahkuja lähteä, vaikka Timbuktuun, jos tämä mun perhe, mies ja lapset lähtee mukaan. Mutta jos mies ei lähde, en voi enkä viitsi viedä lapsia hänen ulottumattomiin. Joten pitäs jäädä itsekin ainakin lähettyville asumaan.- Anonyymi
Disseisback kirjoitti:
No mä oon törmännyt naisiin, jotka elävät "aika sitoutumatonta" elämää, mutta aika samoin tavoin ihminen suhtautuu siihen, että pitäisi mukautua yhteiseen parisuhde-elämään, olipa se nyt sitten mitä vaan.
No mun kohdalla se voi olla sitten myös sitä, että mun elämä on monella tavoin sidottu nyt tähän paikkaan esimerkiksi. Se homma ei menisi ainakaan mun kanssa sitten tasan...🤔Mitä sitoutumaton elämä nyt sitten mahtaa tarkoittaa? Itse olen sitoutunut niihin asioihin, joihin nyt olen päättänyt sitoutua. Valtaosaa sitoumuksista voin kuitenkin niin halutessani muuttaa. Työtä voi vaihtaa, talon voi myydä, ne oikeasti tärkeät ystävät ovat pysyneet läpi elämän, vaikka on tullut asuttua ihan eri maissakin jne. Ainoat muuttumattomat sitoumukset ovat muksu ja elukat, mutta tämän paletin voi tarpeen vaatiessa muuttaa minne vaan. Oman kokemukseni mukaan "viisivuotissuunnitelmia" ja "kymmenvuotissuunnitelmia" on enemmän noilla nuoremmilla ihmisillä. Itselläkin oli joskus, mutta kuten sanottu niin elämä on opettanut joustamaan suunnitelmista.
Mä en rehellisesti sanoen ole oikein koskaan tajunnut mitä mukautumista parisuhde-elämässä on. Se joko toimii tai sitten ei toimi. Jos siihen tarvitsee kovin mukautua, niin silloin se ei lähtökohtaisesti toimi.
Niin no minä en ole paikkoihin kiintyvä yksilö. Tämä nykyinen asunto on ensimmäinen sitten lapsuudenkotini, joka tuntuu kodilta. Loput ovat olleet vain kämppiä, joissa asutaan paremman puutteessa.
-mf- - Anonyymi
Niinpä. Ei sitä enää vanhempana, yksin olemiseen tottuneena jaksa sopeutua uuden ihmisen tapoihin ja tottumuksiin. Pari kertaa yritin suhteilua, mutta totesin että kyllästyn tosi nopeasti muiden tapoihin ja siihen loppui haaveilu parisuhteesta. Kun ei enää tunnu tulevan rakastumisen tunteitakaan ketään kohtaan.
Anonyymi kirjoitti:
Mitä sitoutumaton elämä nyt sitten mahtaa tarkoittaa? Itse olen sitoutunut niihin asioihin, joihin nyt olen päättänyt sitoutua. Valtaosaa sitoumuksista voin kuitenkin niin halutessani muuttaa. Työtä voi vaihtaa, talon voi myydä, ne oikeasti tärkeät ystävät ovat pysyneet läpi elämän, vaikka on tullut asuttua ihan eri maissakin jne. Ainoat muuttumattomat sitoumukset ovat muksu ja elukat, mutta tämän paletin voi tarpeen vaatiessa muuttaa minne vaan. Oman kokemukseni mukaan "viisivuotissuunnitelmia" ja "kymmenvuotissuunnitelmia" on enemmän noilla nuoremmilla ihmisillä. Itselläkin oli joskus, mutta kuten sanottu niin elämä on opettanut joustamaan suunnitelmista.
Mä en rehellisesti sanoen ole oikein koskaan tajunnut mitä mukautumista parisuhde-elämässä on. Se joko toimii tai sitten ei toimi. Jos siihen tarvitsee kovin mukautua, niin silloin se ei lähtökohtaisesti toimi.
Niin no minä en ole paikkoihin kiintyvä yksilö. Tämä nykyinen asunto on ensimmäinen sitten lapsuudenkotini, joka tuntuu kodilta. Loput ovat olleet vain kämppiä, joissa asutaan paremman puutteessa.
-mf-Joo. Siis sulla on hyvä asenne, ehkä poikkeuksellinenkin. Oon huomannut. 😊
Anonyymi kirjoitti:
Niinpä. Ei sitä enää vanhempana, yksin olemiseen tottuneena jaksa sopeutua uuden ihmisen tapoihin ja tottumuksiin. Pari kertaa yritin suhteilua, mutta totesin että kyllästyn tosi nopeasti muiden tapoihin ja siihen loppui haaveilu parisuhteesta. Kun ei enää tunnu tulevan rakastumisen tunteitakaan ketään kohtaan.
Jep. Ehkä se perinteinen parisuhdemalli ei sovi enää jo pitkässä parisuhteissa eläneille...
Siihen pitää keksiä yhdessä jotain muuta tilalle. 😊PALSTANVALTAAJA kirjoitti:
Sehän se monesti on, kun on tuttavapiirit, työ, sukulaisia, harrasteet, koti mitkä helposti sitoo tiettyyn paikkaan, niin ei ole aina helppo aloittaa alusta kaikessa. Asiat sitoo tiettyyn paikkaan.
Itelläkin on mahkuja lähteä, vaikka Timbuktuun, jos tämä mun perhe, mies ja lapset lähtee mukaan. Mutta jos mies ei lähde, en voi enkä viitsi viedä lapsia hänen ulottumattomiin. Joten pitäs jäädä itsekin ainakin lähettyville asumaan.No mulla on tää talo ja sit vielä maapaikka, jotka huutaa mun läsnäoloa. Sitten on sosiaaliset piirit täällä, joissa olen kuin kala vedessä.
Vaikka tää mesta ei niin hirveen hääppönen olekaan, niin kyllä mä oon jo tänne juureni niin syvään juntannut, että tokko lähden täältä kuin jalat edellä vasta. 😆- Anonyymi
Disseisback kirjoitti:
No mulla on tää talo ja sit vielä maapaikka, jotka huutaa mun läsnäoloa. Sitten on sosiaaliset piirit täällä, joissa olen kuin kala vedessä.
Vaikka tää mesta ei niin hirveen hääppönen olekaan, niin kyllä mä oon jo tänne juureni niin syvään juntannut, että tokko lähden täältä kuin jalat edellä vasta. 😆Niin, juuretkin ovat varmasti mukavat olemassa. Itselläni ei oikein sellaisia ole. Tai no, tavallaan on ja tavallaan ei.
Mulla on yksi paikka jäljellä lapsuudenpiiristäni. Yksi "rantatontti" tai oikeastaan kokonainen niemenkärki Lapissa, erämaajärven rannalla. Tai se mitään erämaata ole, kun tie on melkein perille saakka, mutta ei siellä muita juuri näy muualla kuin välillä vene järvenselällä. Vaan ei siellä yhtään rakennusta ole ja tuskin tulen sinne ikinä mitään rakentamaankaan. Mä voi eräillä, sen mitä siellä kuljen kerran kesässä. Onhan se omanlaisensa tunne, "kuin tulisi kotiin". Kun istahtaa siihen lapsuudesta tutun kiven päälle ja olo on täysin ZEN.
-mf- Anonyymi kirjoitti:
Niin, juuretkin ovat varmasti mukavat olemassa. Itselläni ei oikein sellaisia ole. Tai no, tavallaan on ja tavallaan ei.
Mulla on yksi paikka jäljellä lapsuudenpiiristäni. Yksi "rantatontti" tai oikeastaan kokonainen niemenkärki Lapissa, erämaajärven rannalla. Tai se mitään erämaata ole, kun tie on melkein perille saakka, mutta ei siellä muita juuri näy muualla kuin välillä vene järvenselällä. Vaan ei siellä yhtään rakennusta ole ja tuskin tulen sinne ikinä mitään rakentamaankaan. Mä voi eräillä, sen mitä siellä kuljen kerran kesässä. Onhan se omanlaisensa tunne, "kuin tulisi kotiin". Kun istahtaa siihen lapsuudesta tutun kiven päälle ja olo on täysin ZEN.
-mf-No mulla se on toi maapaikka. Vanha maalaistalo pihapiirineen. Metsä ymäpärillä ja peltoja.
Mutta tää elämä tässäkin on jotain vastaavaa. Taloon oon jumissa, koska nyt ne ei mee edes kaupaksi täällä. Mutta tää pikkucity kuitenkin on jotenkin mun juuret. Joskus aikoinaan kävin eteläsuomessa koittamassa siipiäni, mutta kyllä se oli ahdistava mesta. Ei oikein kunnon vesistöä. Kaikilla hirvee kiire. Kaikki puhui vaan rahasta ja siitä mitä sillä saa. Kauhee kilpailu kaikesta, eikä monikaan hymyillyt, jos sitten ei ensin ollut v.ttuillut ja sille hymyillyt....
Sisko taas ei osaa täällä enää olla...sen pitää päästä isompaan kaupunkiin ja haluaa kulttuurihommia, sekä kahviloita jne. Ja sellainen on fine....
En mäkään ehkä ihan huitsinnevadaan muuttais, että pitää ostaa kahden viikon eväät kerralla ja kun kahvimaito loppuu, sitä ei ole tai ajat 100km sitä hakemaan jostain. :oD
- Anonyymi
Meillä se menee jotenkin luontaisesti niin, että muoria vituttaa ja minä kestän sen vitutuksen :)
No, huumori on huumoria, mutta luulen että juuri se on se tekijä joka tarvitaan ensimmäiseen kappaleeseen päästäkseen :)
-keinovaginamies-- Anonyymi
Etten nyt vaikuttaisi liian julmalta, niin on lisättävä että nuo molemmat kappaleet toimivat molempiin suuntiin.
Jotenkin sellainen reilu elämisen meininki tuntuu monelta sinkulta puuttuvan. Kaiken kanssa ollaan niin tosissaan ja kaikkea analysoidaan niin maan perinpohjaisesti.
-keinovaginamies- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Etten nyt vaikuttaisi liian julmalta, niin on lisättävä että nuo molemmat kappaleet toimivat molempiin suuntiin.
Jotenkin sellainen reilu elämisen meininki tuntuu monelta sinkulta puuttuvan. Kaiken kanssa ollaan niin tosissaan ja kaikkea analysoidaan niin maan perinpohjaisesti.
-keinovaginamies-Epätoivoa ja huonoa itseluottamusta? Sosiaalista riippuvuutta josta koitetaan päästä eroon haukkumalla muita..?
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Etten nyt vaikuttaisi liian julmalta, niin on lisättävä että nuo molemmat kappaleet toimivat molempiin suuntiin.
Jotenkin sellainen reilu elämisen meininki tuntuu monelta sinkulta puuttuvan. Kaiken kanssa ollaan niin tosissaan ja kaikkea analysoidaan niin maan perinpohjaisesti.
-keinovaginamies-Tismalleen, elämä puolessavälissä ja matka näyttäis silti kestävän ikuisesti sinne jonnekin perille. Sanonpa taas vaan kerran että liika järjestelmällisyys/analysointi tappaa huvin. Hyppään mieluummin pää edellä pimeään kaivoon kuin annan elämäni kaikessa ikävyydessään määrittyä jonkin ratkaisemattoman kaavan mukaan tai toimia edes vaihtoehtona.
Toimin pitkälti samoin kuten sinä, sanon ajoissa ja pyrin sanomaan asiallisesti ja perustelemaan rakentavasti miksi tästä nyt sanon ja tätä toivon muuttuvaksi. Hyvin usein kuitenkin käy niin, että puhuttu unohtuu pian ja vanha kaava alkaa toistumaan, jolloin lopulta sanonkin sitten jo ärhäkämmin.
Että on taidettu jo aiemmin puhua ja sopia tästä, mutta taas ollaan lähtöpisteessä, miksi?
Lapset perustelee, mies sanoo mäkämäkä.
Lapsia on helpompi kouluttaa, kun miestä uusille tavoille, joten joo on hyvä sopia jotkut asiat jo suhteen alkumetreillä ja sanoa, että näistä sitten seuraa sanktio, jos aletaan ryttyillä. 😆
Ylipäänsä mun tapani ratkoa ristiriitoja on puhua, perustella, kuunnella vastineet ja lopulta sopia.
Pystyn antaa paljon anteeksi, ehkä liikaakin mennen omaan piikkiini, mutta sellanen mä oon.- Anonyymi
Lapsia on helpompi kouluttaa, sillä lapsia on helpompi sanktioida. Tai noin minä sen yksinkertaistan. Kun lapset kasvavat niin sanktioiminen vaikeutuu. Siksi pitää tehdä nuorena pohjatyö hyvin. :P
-mf-
- Anonyymi
Ei niitä voi käsitellä ennenkuin ottaa puheeksi. Mikä sinun omassa suhteessasi sitten hiertää?
- Anonyymi
Itse aiheet eivät ole kovinkaan olennaisia, vaan se miten niitä käsitellään. Loppujen lopuksi aika harvassa asiassa perusteluilla on niin kauheasti väliä, silloin kun on kyse siitä miltä jokin tuntuu. Toisen tunnetta ei ole mahdollista perustella olemattomiin tai olevaksi. Vaikka jokaisella on itse vastuu omista tunteistaa, niin vastuuta on myös hänellä, joka tietoisesti päättää jokin tunteen aiheuttaa. Tuntethan yleisesti muutoikin ovat ristiiriitatilanteissa se kaikkein vaikein nakki. Loogisinkin ihminen toimii pohjimmiltaan aina tunteella, vaikka ei sitä suostuisikaan myöntämään.
-mf-
Kuten sanoit niin minkä kanssa voi elää niin sen kanssa voi elää.
Toiseksi se vääränlaisuus. Se on varmaan hyvin helppoa olla vääränlainen. Siksi en ymmärrä miksi ihmiset näkevät niin paljon vaivaa peittääkseen olevansa vääränlainen, kun avoimesti vääränlaisena välttyy monelta ongelmalta. Ja sitten jos jonkun mielestä ei ole väärän- vaan oikeanlainen niin sitten vaan voi jatkaa mikä on paljon helpompaa kuin muuttuminen.- Anonyymi
Kyllä. Mäkään en ymmärrä sitä miksi esittää muuta kuin on. Oman elämänsähän siinä vain vaikeammaksi tekee.
Tietysti tajuan, että ihastuneena voin kiertyä vaikka solmuun toisen vuoksi, mutta kannattaako se? Ja valtaosin ne ihastumiset eivät kuitenkaan aivan puskista tule ja järjenkäytölle on hetkin aikaa, ennen kun järjen valo hetkeksi sammuu.
Tästäpä pääsenkin siihen mitä meinasin jo tuonne aiemmin lisätä ... Yksi noihin ristiriitatilanteisiin olennaisesti liittyvä (ja minusta kummallinen asia) on entisen kumppanin haukkuminen ja moittiminen. Mä en vaan kykene ymmärtämään tuollaista, enkä tajuamaan miten sellaiseen tilanteeseen voi päätyä. Maailmalla on paljonkin tilanteita, joissa kumppaniaan ei ole saanut itse valita, mutta Suomessa se kai on aika harvinaista.
Omissakin parissa entisessä parisuhteessani on tapahtunut monenmoista. Sellaisiakin asioita, jotka mä koen hyvinkin törkeäksi käytökseksi. Silti mä en keksi yhtään ainoaa sellaista tilannetta, jossa en katsoisi itse olleeni myötävaikuttamassa siihen tilanteeseen. En mä voi syyttää mistään vain sitä toista osapuolta, enkä edes oikein keksi sellaista tilannetta, jossa voisin niin tehdä. Vaikka mulla ei ole mitään tarvetta olla parin eksäni kanssa missään tekemisissä ja poistuisin paikalta, jos joskus samaan tilaan osuisin, niin en mä silti tunne katkeruutta, syytä tai hauku heitä mistään. Ne asiat olivat mitä olivat ja menivät miten menivät, eikä kumpikaan ollut niissä täysin syytön.
-mf-
- Anonyymi
"Kumpikaan ei voi saada kaikessa ja kaikkea tahtomaansa lävitse. Vaan mikä määrä vitutusta, pahaa mieltä ja ehkä jopa ihan pahoinvointia pitäisi kestää ja sietää?" "Kipupisteitä.."
Jos parisuhteessa on tuollaista, niin en suosittele jatkamaan.
Johtuu varmaan siitä, että on tullut mentyä suhteeseen täysin väärin perustein eikä siksi, että oikeasti tykkää toisesta. Jännitteitä ja riitaa tulee varmasti jos toinen on täysin väärä ihminen jonka kanssa joutuu väkisin elämään yhdessä.
Tai sitten on vaan itse sitä tyyppiä jonka kannattaa pysyä sinkkuna kun kaikki toisessa ihmisessä lopulta vaan v. Tuttaa. Tai on muuten niin epäkypsä, ettei pysty läheiseen ihmissuhteeseen ilman jatkuvaa minä-draamaa.
Kukaan ei ole täydellinen, mutta ei ole tervettä, jos suhde on tuollainen sisällöltään.- Anonyymi
Jokainen joka on joskus ollut parisuhteessa tietää sen, että vitutukselta, pahalta mieleltä ja pahoinvoinniltakaan ei voi täysin välttyä. Ei niiltä voi täysin välttyä oikeastaan misään läheisemmässä ihmissuhteessa. Kysymys kuuluukin, paljonko on liikaa?
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Jokainen joka on joskus ollut parisuhteessa tietää sen, että vitutukselta, pahalta mieleltä ja pahoinvoinniltakaan ei voi täysin välttyä. Ei niiltä voi täysin välttyä oikeastaan misään läheisemmässä ihmissuhteessa. Kysymys kuuluukin, paljonko on liikaa?
-mf-Minun mielestä raja kulkee nimenomaan siinä, että jos toinen herättää noin voimakkaita tuntemuksia, että niitä voi tuollaisilla sanoilla kuvata kuten vitutus ja pahoinvointi. Itse huomaan tuollaiset vibat toisessa jo kättelyssä ja siihen jää eli en ala suhteeseen ihan kenen kanssa vaan. Jos hälytyskellot soivat, niin on syytä jättää sikseen.
Joskus toinen voi mokata, että tulee paha mieli, mutta jos se oaha mieli tulee vähän joka asiasta tai toinen herättää sitä jatkuvasti, niin kuten kirjoitin, suhde ei toimi yhtään tai on itse kehittymätön.
En ole itse joutunut mitenkään suhteessa rajoittamaan omien toiveiden täyttymistä ja olen myös tukenut kumppaneita saamaan ja tekemään itselle mieluisia asioita yksin ja yhdessä kumppanin kanssa.
Joten onni riippunee myös siitä, onko omat ja toisen tekemiset sen laatuisia, että tuottavat pahaa oloa, esim peliriippuvuus, päihdeongelmat, narsismi, väkivalta jne ja myös siitä miten kahlitsevasti itse suhtautuu toisen omiin juttuihin ja toiveisiin.
Eli kysymys kulminoituu vahvasti siihen millaisten ihmisten suhde on kyseessä. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Minun mielestä raja kulkee nimenomaan siinä, että jos toinen herättää noin voimakkaita tuntemuksia, että niitä voi tuollaisilla sanoilla kuvata kuten vitutus ja pahoinvointi. Itse huomaan tuollaiset vibat toisessa jo kättelyssä ja siihen jää eli en ala suhteeseen ihan kenen kanssa vaan. Jos hälytyskellot soivat, niin on syytä jättää sikseen.
Joskus toinen voi mokata, että tulee paha mieli, mutta jos se oaha mieli tulee vähän joka asiasta tai toinen herättää sitä jatkuvasti, niin kuten kirjoitin, suhde ei toimi yhtään tai on itse kehittymätön.
En ole itse joutunut mitenkään suhteessa rajoittamaan omien toiveiden täyttymistä ja olen myös tukenut kumppaneita saamaan ja tekemään itselle mieluisia asioita yksin ja yhdessä kumppanin kanssa.
Joten onni riippunee myös siitä, onko omat ja toisen tekemiset sen laatuisia, että tuottavat pahaa oloa, esim peliriippuvuus, päihdeongelmat, narsismi, väkivalta jne ja myös siitä miten kahlitsevasti itse suhtautuu toisen omiin juttuihin ja toiveisiin.
Eli kysymys kulminoituu vahvasti siihen millaisten ihmisten suhde on kyseessä.Sinulle nuo voivat olla voimakkaita tuntemuksia. Me ihmiset olemme niin kovin erilaisia. Itselleni nuo taas eivät ole mitään sen kummoisempaa, jolleivät ole pysyvämpi olotila. Tunteet nyt tulevat ja menevät.
-mf-
Itselle ei annettu lapsena mallia miten parisuhteessa riidellään ja miten riidat sovitaan. Jos vanhemmilla oli erimielisyyksiä niin ne hoidettiin pois ilman lapsien läsnäoloa. Oli itselle jopa järkytys kun ensimmäinen riita tuli eikä ollut mitään ajatusta miten toimia. Ei siinä muuta kuin kyynelkanavat auki ja toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten pyydeltiin anteeksi, nainen sitä että oli korottanut ääntä ja minä sitä että itkin.
Sellaisen ongelman tuo toi että ei uskallettu riidellä kun pelättiin enemmän minun reaktioita kuin asiaa. Ajan mittaan on tuosta pääsi kyllä pois mutta en kyllä suosittele tuota tapaa.
Paljon tietysti riippuu suhteen luonteesta mikä on asia josta kannattaa ruveta napisemaan. Yhteisessä asunnossa tiskit altassa tai keittiön ikkunoissa muita kuin Vallilan verhoja saattaa nostaa esiin vakavan keskustelun mutta asuttaessa erillään niin kukin asuu kuten haluaa. Itse olen miettinyt rajan siihen että jos jokin asia häiritsee nukkumista niin silloin asia pitää nostaa esille.
Itselle ehkä toimivin tapa riidellä olisi s-postiviestittely. Siinä pystyy ongelman jotenkin selkeämmin tuomaan esille ja siihen voi laittaa myös ratkaisuehdotuksen. Samoin toinen voi miettiä siihen myös ajan kanssa vastineen. Jos ongelma tuntuu vaikealta ratkoa niin vakavasti kannattaa hakea näkemystä myös ulkopuolisilta. Sitä tahtoo nähdä asiat vain aika kapeasta vinkkelistä.
Jos nyt kasvokkain on tarvetta riidellä niin itsellä on yksi muistisääntö. "Mikään riita ei ole niin paha ettet itse voi sitä vielä pahentaa". Käytännössä
- en korota ääntä
- en puhu päälle
- jos toinen haluaa puhua päälle odotan vuoroa
- puhun rauhallisesti kuin selkokielisissä uutisissa
- riita pitää päättyä pusuun- Anonyymi
Muuten aivan mainiossa tekstissäsi pistää silmään yksi asia:
"Sitten pyydeltiin anteeksi, nainen sitä että oli korottanut ääntä ja minä sitä että itkin."
Miksi itkemistä täytyisi pyytää anteeksi, jos se on aitoa itkua eikä manipulatiivista kyynelehdintää?
Itkuhan ei yleensä ole samoissa määrin ylipäätään viestintää kuin äänen korotus, vaan enemmänkin omien tunteiden purkautumista, eikä laisinkaan samalla tavalla epäkunnioittavaa viestintää kuin äänen korotus.
Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksesi.
🦄 - Anonyymi
Kummallisia sääntöjä. Viilipytyillä toimii?
- Sheena - Anonyymi
Samaa mietin kun yllä jo aiemmin, että miksi itkemistä pitäisi pyytää anteeksi? Täysin asiatonta minusta, että itkemistä pitäisi pyytää anteeksi. Teatteri ja esittäminen on tietysti eri asia, mutta en taas ole oikeastaan koskaan kuullut kenenkään niitä anteeksi pyytävän, vaikka olisivat täysin ilmeisiäkin.
Kirjoittaminen toimii kyllä, jos ei ole akuutista asiasta kysymys. Olen itsekin mielummin joitain asioita kirjoittanut, kuin sanonut kasvotusten. Tekstissä on sekin hyvä puoli, että sen voi sielä lukaista uudemman kerran läpi, ennen kun sen luovuttaa luettavaksi. Sähköposti tosin on itselleni täysin vieras ajatus tuossa kohtaa, mutta se on aika triviaalia. Itse kirjoittelisin ennemmin jollain viestipalvelulla tai sitten perinteinen paperilappu. tiedän muuten yhden pariskunnan, jolla on olemassa ihan oma vihko tällaista viestittelyä varten. Varmaan toimii joillekin ihmisille oikein hyvin.
Ihmisten temperamentit ovat jännä juttu. Me ollaan kaikki niin erilaisia. noilla ohjeilla mun kanssani sais sitä riitaa luultavasti pahennettua. :)
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Samaa mietin kun yllä jo aiemmin, että miksi itkemistä pitäisi pyytää anteeksi? Täysin asiatonta minusta, että itkemistä pitäisi pyytää anteeksi. Teatteri ja esittäminen on tietysti eri asia, mutta en taas ole oikeastaan koskaan kuullut kenenkään niitä anteeksi pyytävän, vaikka olisivat täysin ilmeisiäkin.
Kirjoittaminen toimii kyllä, jos ei ole akuutista asiasta kysymys. Olen itsekin mielummin joitain asioita kirjoittanut, kuin sanonut kasvotusten. Tekstissä on sekin hyvä puoli, että sen voi sielä lukaista uudemman kerran läpi, ennen kun sen luovuttaa luettavaksi. Sähköposti tosin on itselleni täysin vieras ajatus tuossa kohtaa, mutta se on aika triviaalia. Itse kirjoittelisin ennemmin jollain viestipalvelulla tai sitten perinteinen paperilappu. tiedän muuten yhden pariskunnan, jolla on olemassa ihan oma vihko tällaista viestittelyä varten. Varmaan toimii joillekin ihmisille oikein hyvin.
Ihmisten temperamentit ovat jännä juttu. Me ollaan kaikki niin erilaisia. noilla ohjeilla mun kanssani sais sitä riitaa luultavasti pahennettua. :)
-mf-Paitsi tuo pusu on täydellinen ohje. minusta. Joku muu ehkä ei tykkää siitäkään, esimerkiksi eksäni.
-mf- Anonyymi kirjoitti:
Muuten aivan mainiossa tekstissäsi pistää silmään yksi asia:
"Sitten pyydeltiin anteeksi, nainen sitä että oli korottanut ääntä ja minä sitä että itkin."
Miksi itkemistä täytyisi pyytää anteeksi, jos se on aitoa itkua eikä manipulatiivista kyynelehdintää?
Itkuhan ei yleensä ole samoissa määrin ylipäätään viestintää kuin äänen korotus, vaan enemmänkin omien tunteiden purkautumista, eikä laisinkaan samalla tavalla epäkunnioittavaa viestintää kuin äänen korotus.
Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksesi.
🦄Varmaan tuo anteeksipyyntö oli seurausta myös siitä että pelästyin tuota omaa reaktiota. Aikana jolloin tarhasta asti opetettiin ettei pojat itke vaan ensin katsotaan ettei kukaan nähnyt, kerätään rippeet ja jatketaan eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut tuo tuntui heikkouden osoitukselta.
Toinen asia on että tuo reaktio tai toimintatapa on sellainen että parisuhteessa jää asioita selvittämättä kun toinen jo etukäteen pelkää toisen reaktiota. Sama kuin pihtaamisessa tai mykkäkoulussa.Anonyymi kirjoitti:
Kummallisia sääntöjä. Viilipytyillä toimii?
- SheenaAinakin itselle on toiminut niiden naisten kanssa joita on tapaillut niin kauan että ollaan jopa ehditty riitenemään.
Sellainen tilanne jossa kaksi ihmistä puhuu toistensa päälle korotetulla äänellä edistää kyllä riidan tunnetta ja draamaa mutta ratkaisu asiaan vaan pitkittyy. Kuuntelemisen ja vuoropuhelun kautta riitatilanteetkin asettuu eikä minun miehisyys siitä kärsi jos odottelen vuoroani rauhassa. Nuorena olisin pyrkinyt vain nopeasti tilanteesta pois mutta aika pian selvisi ettei ne kipupisteet sieltä sillä tavalla poistu.
Toinen hyvä puoli tuossa on että siinä ehtii puhuessa samalla harkita sanoja ettei tule sanoneeksi sellaista mitä myöhemmin katuu.
Kolmas hyvä puoli on että samalla voi mielessään jo hahmotella jotakin ratkaisuehdotusta asiaan.- Anonyymi
M184 kirjoitti:
Varmaan tuo anteeksipyyntö oli seurausta myös siitä että pelästyin tuota omaa reaktiota. Aikana jolloin tarhasta asti opetettiin ettei pojat itke vaan ensin katsotaan ettei kukaan nähnyt, kerätään rippeet ja jatketaan eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut tuo tuntui heikkouden osoitukselta.
Toinen asia on että tuo reaktio tai toimintatapa on sellainen että parisuhteessa jää asioita selvittämättä kun toinen jo etukäteen pelkää toisen reaktiota. Sama kuin pihtaamisessa tai mykkäkoulussa.Nyt on pakko kysyä, että miksi kukaan pelkäisi toisen itkua? En ymmärrä tuon logiikkaa lainkaan. Jos joku oikeasti ajattelee noin niin se on melko vääristynyt ajattelutapa, kaikella kohteliaisuudella. Itko on reaktion, joka toisilla tulee herkemmin ja toisillä vähemmän herkästi. Itkemistä ei tulisi koskaan joutua varomaan siksi, että toinen "pelkää" sitä. Silloin itketään kun itkettää ja se on täysin luonnollista.
-mf- Anonyymi kirjoitti:
Nyt on pakko kysyä, että miksi kukaan pelkäisi toisen itkua? En ymmärrä tuon logiikkaa lainkaan. Jos joku oikeasti ajattelee noin niin se on melko vääristynyt ajattelutapa, kaikella kohteliaisuudella. Itko on reaktion, joka toisilla tulee herkemmin ja toisillä vähemmän herkästi. Itkemistä ei tulisi koskaan joutua varomaan siksi, että toinen "pelkää" sitä. Silloin itketään kun itkettää ja se on täysin luonnollista.
-mf-Tuohon kysymykseen ei minulla ole antaa kattavaa vastausta.
Omassa tapauksessani epäilys oli että toisella oli "opittuna" malli miten riidellään parisuhteessa. Huudetaan toisten päälle, ehkä ovet paukkuvat ja jos perheessä joku itkee niin se ei ole mies. Tämä on nähty kotona tai aiemmissa suhteissa.
Jos tällä käsikirjoituksella lähtee liikkeelle ja odottaa että esiripun noustessa vastaan tulee mies joka huutaa, kiistää ehkä jopa noituu ja alkaa taistelu kuka määrää kaapin paikan tässä asiassa niin muutos käsikirjoitukseen yllättää.
Mitä tehdä kun näyttämöllä onkin itkevä mies; jatkanko samaan malliin, huudanko kovempaa vai mitä, Saattaa siinä myös toinen hätääntyä.
Lisäksi itku on moni-ilmeinen reaktio. se saattaa ilmetä vihan purkauksena, suruna, ilona, empatian toiveena, kivun ilmaisuna tai ihan vaan roskana silmässä. Sen takia ainakin itse koen sen hyvin vahvana reaktiona. Jotenkin olisi selkeämpää jos toinen vaan riidassa huutaisi.
Pieni sivuhyppy jos sallitaan niin olen minä joskus miettinyt sitä onko kyse itselläni pelkästään luonteesta vai onko mukana jo tunne-elämän pelkoja kuten hylkäämisen tai kelpaamattomuuden tunteista.- Anonyymi
M184 kirjoitti:
Tuohon kysymykseen ei minulla ole antaa kattavaa vastausta.
Omassa tapauksessani epäilys oli että toisella oli "opittuna" malli miten riidellään parisuhteessa. Huudetaan toisten päälle, ehkä ovet paukkuvat ja jos perheessä joku itkee niin se ei ole mies. Tämä on nähty kotona tai aiemmissa suhteissa.
Jos tällä käsikirjoituksella lähtee liikkeelle ja odottaa että esiripun noustessa vastaan tulee mies joka huutaa, kiistää ehkä jopa noituu ja alkaa taistelu kuka määrää kaapin paikan tässä asiassa niin muutos käsikirjoitukseen yllättää.
Mitä tehdä kun näyttämöllä onkin itkevä mies; jatkanko samaan malliin, huudanko kovempaa vai mitä, Saattaa siinä myös toinen hätääntyä.
Lisäksi itku on moni-ilmeinen reaktio. se saattaa ilmetä vihan purkauksena, suruna, ilona, empatian toiveena, kivun ilmaisuna tai ihan vaan roskana silmässä. Sen takia ainakin itse koen sen hyvin vahvana reaktiona. Jotenkin olisi selkeämpää jos toinen vaan riidassa huutaisi.
Pieni sivuhyppy jos sallitaan niin olen minä joskus miettinyt sitä onko kyse itselläni pelkästään luonteesta vai onko mukana jo tunne-elämän pelkoja kuten hylkäämisen tai kelpaamattomuuden tunteista.Anteeksi, mutta toi parisuhdemalli kuulostaa todella kieroutuneelta. Miksi kukaan ylipäänsä taistelisi siitä "kuka näyttää kaapin paikan"? Siis tapellaan ihan vaan periaatteesta ja tappelemisen vuoksi, jotta jompikumpi voittaa?
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Anteeksi, mutta toi parisuhdemalli kuulostaa todella kieroutuneelta. Miksi kukaan ylipäänsä taistelisi siitä "kuka näyttää kaapin paikan"? Siis tapellaan ihan vaan periaatteesta ja tappelemisen vuoksi, jotta jompikumpi voittaa?
Olen samaa mieltä.
Anonyymi kirjoitti:
Anteeksi, mutta toi parisuhdemalli kuulostaa todella kieroutuneelta. Miksi kukaan ylipäänsä taistelisi siitä "kuka näyttää kaapin paikan"? Siis tapellaan ihan vaan periaatteesta ja tappelemisen vuoksi, jotta jompikumpi voittaa?
Avaukseen oli kirjattu ajatus että ei keskityttäisi mihinkään yksityiskohtiin vaan puhutaan yleisellä tasolla joten käytin tässä yhteydessä urheilustakin tuttua yleistermiä "näyttää kaapin paikka".
Olisinhan voinut tuon tilalle kirjoittaa miten riidellään sukista lattialla, perheen rahankäytöstä yms mutta tällä kertaa yritin löytää tällaisen kattavamman yleisilmauksen.
- Anonyymi
"Vaan mikä määrä vitutusta, pahaa mieltä ja ehkä jopa ihan pahoinvointia pitäisi kestää ja sietää?"
Riippuu jokaisen omista henkilökohtaisista rajoista. Herkemmät ihmiset, kuten minä en siedä juuri ollenkaan pahoinvointia. Kumppanissa arvostan samaa mitä itsessäni, ei naputa kaikesta mikä ei ole itselle mieleen, vaan karsii kovalla kädellä tyyliin "Valitse taistelusi". Kaikkea ei voi saada, eikä lähellekään kaikesta kannata alkaa vääntää yhtään mitään. Ts. asiasta kannattaa avata suunsa vain silloin, kun kokee sen ehdottoman tärkeäksi.
Parisuhteen kipupisteet löytää edestään, jos kuvittelee kumppanin olevan ikäänkuin toiveiden kaivo. Mitä tahansa päähän juolahtaa, se sanotaan ääneen, vaikka pitäisi olla mieluummin hiljaa.
Kannattaisi etukäteen ennen asian avaamista miettiä mitä sillä hakee, miten sen sanoo, ja miltä mahdollisesti kumppanista tuntuu, voiko tavoitteeseen edes teoriassa päästä. Entä jos kumppani sanoisi itselle samalla tavalla, miltä itsestä tuntuisi.
Mitä enemmän toinen aukoo suutaan ja haluaa "keskustella" sitä vähemmän hän motivoi toista keskustelemaan. Jos kaikenlisäksi puhuu ikävästi, toinen hiljenee täysin tai tulee julmettu riita.
- Sheena - Anonyymi
Sanopa se? Eron partaalla kun toinen ei vaan kykene puhumaan eikä riitelemään eikä sopimaan. Kaikki varataan ja kannetaan kaunaa. Toinen tottunut puhumaan asioista. Aina sanotaan että puhukaa ja puhukaa. Mutta mitä sinä teet jos toinen vaikenee eikä kykene. Palaa vaan vanhoihin juttuihin takasin ja ei pääse irti niistä. Miten kauan sitä täytyy ymmärtää? Milloin saa ajatella omaa hyvin vointiaan.?
- Anonyymi
Vaietaan * siis...
- Anonyymi
Ei mitään ratkomista. Ryminällä vaan läpi.
- Anonyymi
Sorsat multaan ja päätä seinään! Kaikki hoituu
- Anonyymi
Sorkat! 😂
- Anonyymi
Parisuhde ja riidat, ei kiinnostava aihe.
Jotenkin olen ottanut elämässä suunnan jossa niitä ei tule.
AV- Anonyymi
Kannattaa sitten vältellä kaikkia ihmissuhteita ylipäänsä. Jonain päivänä kun se riita tulee tulemaan tyttäresikin kanssa.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Kannattaa sitten vältellä kaikkia ihmissuhteita ylipäänsä. Jonain päivänä kun se riita tulee tulemaan tyttäresikin kanssa.
Otan mielelläni vastaan koska olen aina osasyyllinen mahdolliseen riitaan, olenhan tyttäreni kasvattanut joten saan ansioni mukaan.
Hän on fiksu, todennäköisesti olisi oikeassa.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Otan mielelläni vastaan koska olen aina osasyyllinen mahdolliseen riitaan, olenhan tyttäreni kasvattanut joten saan ansioni mukaan.
Hän on fiksu, todennäköisesti olisi oikeassa.
AV"Parisuhde ja riidat, ei kiinnostava aihe.
Jotenkin olen ottanut elämässä suunnan jossa niitä ei tule."
Eli riidat sitten kuitenkin kelpaavat. Olet siis ottanut elämässäsi suunnan, jossa vain parisuhdetta ei tule. Okei. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
"Parisuhde ja riidat, ei kiinnostava aihe.
Jotenkin olen ottanut elämässä suunnan jossa niitä ei tule."
Eli riidat sitten kuitenkin kelpaavat. Olet siis ottanut elämässäsi suunnan, jossa vain parisuhdetta ei tule. Okei.Mennyttä ei saa tekemättömäksi, se pitää jokaisen kestää tapahtuipa mitä tahansa.
Tulevaisuuden suhteen (myös uusissa suhteissa) on kortit vielä omissa käsissä.
En hylkää menneisyyttä, tuli mikä tuli. Lapsi on aina tärkeämpi mitä yksinkin pärjäävä aikuinen, jos aikuinen omaa aikuisen ominaisuudet ja pärjää myös omillaan.
Minulla on vain tällainen ihana pieni matkassa vielä monta vuotta ja varmasti tulee kyseenalaistamaan isänsä, muuten en olisi opettanut häntä hyvin:)
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mennyttä ei saa tekemättömäksi, se pitää jokaisen kestää tapahtuipa mitä tahansa.
Tulevaisuuden suhteen (myös uusissa suhteissa) on kortit vielä omissa käsissä.
En hylkää menneisyyttä, tuli mikä tuli. Lapsi on aina tärkeämpi mitä yksinkin pärjäävä aikuinen, jos aikuinen omaa aikuisen ominaisuudet ja pärjää myös omillaan.
Minulla on vain tällainen ihana pieni matkassa vielä monta vuotta ja varmasti tulee kyseenalaistamaan isänsä, muuten en olisi opettanut häntä hyvin:)
AVEli aikuisen jälkeläisensä saa hylätä. No, se sopii kuvaan. Lapsi kelpaa, lapsi kun palvoo ja rakastaa rajattomasti. Sitten kun alkaa tajuta, ettei isukki olekaan täydellinen ja aina oikeassa, niin bye bye.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Eli aikuisen jälkeläisensä saa hylätä. No, se sopii kuvaan. Lapsi kelpaa, lapsi kun palvoo ja rakastaa rajattomasti. Sitten kun alkaa tajuta, ettei isukki olekaan täydellinen ja aina oikeassa, niin bye bye.
Tuo voi olla oma näkemyksesi omista lapsistasi, ei minun.
Lapseni tietävät että voivat luottaa aina isäänsä isän kuolemaan saakka.
Tuo jälkeen kaikki on heidän omissa käsissään, ei minun.
AV - Anonyymi
Niin, onneksi parisuhteet ovat täysin vapaaehtoinen juttu. Niihin ei ole mikään pakko ryhtyä. Itse taas periaatetasolla haluaisin parisuhteen ja jokainen realisti tietää, että ristiriidoilta ei voi täysin välttyä. Elämähän on valintoja.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Niin, onneksi parisuhteet ovat täysin vapaaehtoinen juttu. Niihin ei ole mikään pakko ryhtyä. Itse taas periaatetasolla haluaisin parisuhteen ja jokainen realisti tietää, että ristiriidoilta ei voi täysin välttyä. Elämähän on valintoja.
-mf-Minä en halua parisuhdetta. Ainoa mikä minulle sopisi olisi samanikäinen ystävä.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Minä en halua parisuhdetta. Ainoa mikä minulle sopisi olisi samanikäinen ystävä.
Onneksi parisuhteet siis ovat meillä Suomessa täysin vapaaehtoisia.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Niin, onneksi parisuhteet ovat täysin vapaaehtoinen juttu. Niihin ei ole mikään pakko ryhtyä. Itse taas periaatetasolla haluaisin parisuhteen ja jokainen realisti tietää, että ristiriidoilta ei voi täysin välttyä. Elämähän on valintoja.
-mf-Mistä riidat ovat saaneet alkunsa?
Suhde on sata kertaa helpompi silloin kun kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, ei ole rooleja, ei malleja, vain hyvä olo molemmilla. Ilman sitähän ei ole edes suhdetta.
Miten tuollaisen voisi saavuttaa? Siinäpä teille miettimistä.
Itse olen nyt vannoutunut asumaan eri asunnossa naisen kanssa, sillä välttää jo 90 % riidan aiheista.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mistä riidat ovat saaneet alkunsa?
Suhde on sata kertaa helpompi silloin kun kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, ei ole rooleja, ei malleja, vain hyvä olo molemmilla. Ilman sitähän ei ole edes suhdetta.
Miten tuollaisen voisi saavuttaa? Siinäpä teille miettimistä.
Itse olen nyt vannoutunut asumaan eri asunnossa naisen kanssa, sillä välttää jo 90 % riidan aiheista.
AVSe riippunee täysin ihmisistä. Jotkut riitelevät rahasta ja toiset vessapaperirullista. Ei riidan aihe ole oikeastaan lainkaan oleellista ristiriitatilanteen ratkomisen kannalta.
Vastaus kysymykseesikin riippuu ihan täysin niistä yksilöistä. Kaikeinkattavia vastauksia ei olemassakaan, kun ihmissuhteista puhutaan. Siinä missä yhden on hyvä olla, voi toisen olo olla syvältä ahterista.
Siitä vaan. Se luultavasti sopii sinulle. Itse taas en tuollaiseen suhteeseen ikinä lähtisi. Sellainen suhde kun olisi mulle pidemmän päälle täysin yhdentekevä eikä antaisi yhtään mitään. Mä voin asustella itsekseni ihan ilman parisuhdettakin.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Se riippunee täysin ihmisistä. Jotkut riitelevät rahasta ja toiset vessapaperirullista. Ei riidan aihe ole oikeastaan lainkaan oleellista ristiriitatilanteen ratkomisen kannalta.
Vastaus kysymykseesikin riippuu ihan täysin niistä yksilöistä. Kaikeinkattavia vastauksia ei olemassakaan, kun ihmissuhteista puhutaan. Siinä missä yhden on hyvä olla, voi toisen olo olla syvältä ahterista.
Siitä vaan. Se luultavasti sopii sinulle. Itse taas en tuollaiseen suhteeseen ikinä lähtisi. Sellainen suhde kun olisi mulle pidemmän päälle täysin yhdentekevä eikä antaisi yhtään mitään. Mä voin asustella itsekseni ihan ilman parisuhdettakin.
-mf-Mjaa, mitä kukin naiselta haluaa.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mjaa, mitä kukin naiselta haluaa.
AVEnpä tiedä. Ei teillä miehillä vaikuta olevan yhtään sen yhteneväisemmät toiveet ja ajatukset kuin naisillakaan.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Enpä tiedä. Ei teillä miehillä vaikuta olevan yhtään sen yhteneväisemmät toiveet ja ajatukset kuin naisillakaan.
-mf-No, minulle riittää tasapainoinen normaali nainen ilman mitään suuria yllätyksiä.
Tasapainoisuus saa suuren plussan. Nainen joka pitää elämässään tärkeimpinä asioina muutakin mitä pintaliitoa, esittämistä ja rahaa. Perusajatus jatkuva hyvä henkinen hyvinvointi, turvallinen huominen ja ne pienet haaveet. Eläminen hetkessä, jopa pienissä hetkissä.
Tuo on jo liikaa monille.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
No, minulle riittää tasapainoinen normaali nainen ilman mitään suuria yllätyksiä.
Tasapainoisuus saa suuren plussan. Nainen joka pitää elämässään tärkeimpinä asioina muutakin mitä pintaliitoa, esittämistä ja rahaa. Perusajatus jatkuva hyvä henkinen hyvinvointi, turvallinen huominen ja ne pienet haaveet. Eläminen hetkessä, jopa pienissä hetkissä.
Tuo on jo liikaa monille.
AVNiin, nuo ovat sinun toiveesi. Joku toinen mies taas haluaa jotain aivan muuta. Niinhän se menee.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Niin, nuo ovat sinun toiveesi. Joku toinen mies taas haluaa jotain aivan muuta. Niinhän se menee.
-mf-Juu, näinhän se menee. Ero voi olla siinä että nautin siitä mitä toivon ihan jokainen päivä ja toiset taas...voi olla etteivät saavuta toivomuksiaan tässä elämässä kuin hetkittäin. Elämä on.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Juu, näinhän se menee. Ero voi olla siinä että nautin siitä mitä toivon ihan jokainen päivä ja toiset taas...voi olla etteivät saavuta toivomuksiaan tässä elämässä kuin hetkittäin. Elämä on.
AVJa joku toinen, joka toivoo samoja asioita kuin sinä, taas ei. Ja joku, joka haluaa ihan jotain muuta taas joo. Se nyt ei sinällään taida olla todiste yhtään mistään muusta kuin hetkittäisestä nallekarkkien epätasajaosta.
Ja niitä nallekarkkejahan jaetaan epätasa-arvoisesti vähän jokaisella elämän osaalueella. Elämä tosiaan on.
-mf- - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Juu, näinhän se menee. Ero voi olla siinä että nautin siitä mitä toivon ihan jokainen päivä ja toiset taas...voi olla etteivät saavuta toivomuksiaan tässä elämässä kuin hetkittäin. Elämä on.
AVNiin ... jos tekisi vaikka mieli mansikkajätskiä ja tarjolla oleva minttujätski jää saamatta, niin mahtaako se harmittaa? Jotakuta ihan vaan makean- tai jätskinhimoista varmaankin. Mua taas ei harmittaisi lainkaan. Olen paljon mielummin ilman jäätelöä kuin söisin minttujädeä.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
No, minulle riittää tasapainoinen normaali nainen ilman mitään suuria yllätyksiä.
Tasapainoisuus saa suuren plussan. Nainen joka pitää elämässään tärkeimpinä asioina muutakin mitä pintaliitoa, esittämistä ja rahaa. Perusajatus jatkuva hyvä henkinen hyvinvointi, turvallinen huominen ja ne pienet haaveet. Eläminen hetkessä, jopa pienissä hetkissä.
Tuo on jo liikaa monille.
AVItse ajattelen samalla tavalla. Ystävän kanssa noita voisi toteuttaa, koska en halua seksiä enää kenenkään kanssa.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Itse ajattelen samalla tavalla. Ystävän kanssa noita voisi toteuttaa, koska en halua seksiä enää kenenkään kanssa.
Hyvä jos tunnet samoin. Itse kyllä olen vielä myös seksuaalisesti aktiivinen mutta vain jos tunne tuo sen kaiken muun edelle. Tuo on jo kohtuu harvinaista arkipäivässä.
AV
- Anonyymi
Kahdestoista sana peräpäästä pilasi ensin asiallisen aloituksen. Kannattaisi pohtia kirjoitusasuaankin.
- Anonyymi
No voi voi, kaikia ei voi miellyttää. Eikä onneksi tarvitsekaan. :)
-mf-
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kuka maksaa Elokapinan töhrinnän?
Vieläkö tukevat Elokapinan toimintaa mm. Aki Kaurismäki, Sofi Oksanen, Paleface, Koneen Säätiö ym. ? Kenen kukkarosta ot5743814Muuttaisiko viesti mitään
Haluaisin laittaa viestin, mutta muuttaisiko se mitään. Oletko yhä yhtä ehdoton vai valmis kyseenalaistamaan asenteesi j483298- 382781
Valpuri Nykänen elokapina
Aikas kiihkomielinen nainen kun mtv:n uutiset haastatteli. Tuollaisiako ne kaikki on.662719Oon vähän ihastunut suhun nainen
Vaikka toisin jokin aika sitten väitin mutta saat mut haluamaan olemaan parempi ihminen :)192114- 322071
Se että tavattiin
Hyvin arkisissa olosuhteissa oli hyvä asia. Olimme molemmat lähestulkoon aina sitä mitä oikeasti olemme. Tietysti pieni121917- 291835
Oot pala mun sielua
Jos toivot, että lähden mä lähden. Jos toivot, että jään mä jään. Koen, että olet mun sielunkumppani, mutta lämmöllä my171770Hei T........
Ajattelin kertoa että edelleen välillä käyt mielessä.... En ole unohtanut sinua, enkä varmasti ikinä... Vaikka on kulunu471729