Raskasta vai kevyttä musiikkia?

Mihin sillä viitataan kun musiikista puhuttaessa käytetään adjektiivia kevyt tai raskas? Musiikin sisällölliseen painavuuteen tai painoarvoon vai instrumentaatioon eli soitinnukseen, ts. jos soitinnus on raskaasti kuormitettua oletetaanko myös että musiikkikin on jollakin tavoin raskaampaa kuin kevyemmin soitinnettu musiikki, vaikka tämä olisi luoteeltaan traagista vai ratkaiseeko musiikin ns. raskauden sen sisäinen panos, jota yleensä taidemusiikissa on enemmän kuin popissa ja klassismin ajan suurien nimien teoksissa enemmän kuin romantiikan aikakauden säveltäjien tuotoksissa?

Myös taidemusiikkia edustavista hyvinkin merkittävistä teoksista saattaa saada ensi alkuun sen mahdollisesti kepeän poljennon takia vaikutelman, että musiikki on jollakin tavoin hyvin kevyttä kuuntelijan suhtautuessa tällaiseen kappaleeseen taidemusiikkina aluksi hyvin skeptisesti, ikään kuin epäillen sen sisällöllistä painavuutta musiikin herättämän ulkoisen kepeyden tunteen vuoksi kuten minulle kävi aluksi myös Mozartin poljennoltaan hänen aikaisempia pianokonserttojaan kepeämpään mutta useammasta konsertosta jo aiemmin tutuksi tulleen marssirytmin apoteoosiksi kohoavaan suureen F duuri konserttoon tutustuessani kunnes opin ymmärtämään sen sisäisen logiikan ja sain siitä lopulta musertavan emotionaalisen kokemuksen, jota ei olisi voinut koskaan päätellä musiikin herättämän kepeän ensivaikutelman johdosta.

Musiikillinen kokemus oli niin voimakas, että selitin innoissani kavereillenikin että olin nähnyt jumalan. Tämä tapahtui lukioikäisenä joskus 1980 luvun alkupuolella. Kuuntelin tuolloin hyvin aktiivisesti suurten wieniläisklassikoiden musiikkia ja Mozartin ohella minuun vaikutti syvästi myös Beethoven varsinkin keisari konsertollaan josta kokemani katharsis pyyhki pois kaikki negatiiviset tunteeni, Haydnin Luominen, joka vaikutti samoin ja Schubert, jonka suurta C duuri sinfoniaa kuunnellessani olin valtaisassa hurmiossa.

Sittemmin en ole milloinkaan kokenut yhtä väkeviä ja voimakkaita emootioita musiikista, vaikka mm. Melartin, Tuukkanen, ym. suomalaiset mestarit ovatkin saaneet lumoutumaan ja haltioitumaan teoksistaan, mutta jotka kuitenkin ovat olleet kokemuksena pintapuolisempia kuin ne katharsiksen kokemukset teiniajoilta, jolloin musiikki otti minut täysin valtoihinsa, Ehkei sitä vanhana enää innostu musiikista niin herkästi kuin silloin nuorempana, jolloin kaikki vaikutti tuoreelta.