Linnunluinen unelma

Eilen istuin ikkunalaudalla katsellen vankilani ikkunasta lumiselle pihamaalle.
Kehoani koski, suola poltteli silmiäni, kääntyilin vähän väliä vaihtaakseni parempaan asentoon mustelmaista varttani, joka ei luisevuudeltaan rauhaa koskaan löytäisi.
Voi kun pitää olla kovat ikkunalaudat.
Liian paljon liian nopeasti.
En pysynyt enää perässä.
En nähnyt enää edes luitteni pinnalla risteileviä suonia.
Olin jo mielessäni kuollut.
Olin kaukana täältä ja silti niin läsnä.
Huomenna kuolen, tai ylihuomenna tai ensiviikolla mutta tiedän, että se silti tulee, hetki, jolloin puolustukseni pettää ja kehoni luovuttaa tämän taistelun.
Kohottaudun seisomaan. Niveleni huutavat armoa, mutta minun pitää vielä kerran saada nähdä talvi ja ikkunan takainen maailma ennen kuin laskeudun pitkäkseni ja syvään huokaisten odotan seuraavaa ateriaa, joka ei enää pelasta mutta joka silti lämmittää suloisesti kuolevaa ruumistani edes hetken.
Yötaivas on kirkas. On kylmä. Aurinko on laskenut tuulenhenkäyksen myötä ja minä menen auringon viime säteiden perässä sen ikiaikaiseen lämpöön, jossa minua ei enää koskaan palella.
Viimeinen ajatus ennen kuin suljen silmäni.
Olen saavuttanut unelmani.
Painoni on pyöreä 0.
Olen täydellinen, minä tein sen!