En kuulunut ns. pälkäneläisiin, jotka hakivat aatteellista pohjaa marxilaisesta sosialismista ja hännystelivät stalinisteja. En kuulunut myöskään siihen nuorten sosialidemokraattien joukkoon, joka uskoi voivansa ajaa ulkopolitiikassa Urho Kekkosesta vasemmalta ohi.
Aatteellinen pohdiskelu ei ole koskaan ollut vahva alueeni. Minulle riittää mainiosti, että ihmisten asioita hoidetaan tehokkaasti ja mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Jos tulosten saavuttaminen vaatii kompromisseja, niitä on tehtävä vaikka aatteeseen sattuisi.
Kuluneen puolen vuosisadan ajan SDP:n kannatus on ollut loivassa luisussa, muutamia tilapäisiä piikkejä lukuun ottamatta. Trendi on yleiseurooppalainen, mutta missään lasku ei ole ollut yhtä raju kuin Suomessa. Yritän seuraavassa pohtia syitä. Vauhtia on haettava historiasta.
Kommunistien vyörytys järjestöissä ja työpaikoilla estettiin asevelidemareiden toimesta. ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”, oli heidän tunnuksensa.
Tämä henki kannatteli SDP:tä aina 1960-luvun lopulle saakka. Tiukoissa paikoissa tukea tuli kokoomuksesta ja maalaisliiton oikealta laidalta. Moni äänesti eduskuntavaaleissa sosialidemokraatteja vain vähentääkseen kommunistien vaikutusvaltaa. Pian puolueet oppivat keskuudessaan seulomaan ulkopoliittisesti kelvolliset kelvottomista, myös SDP:ssä. Neuvostoliitto oli näin päästetty päätöksentekijäksi myös Suomen sisäpolitiikkaan.
Maailma näytti vasemmistolaistuvan vauhdilla. Suomessa nähtiin sellainenkin merkillinen ilmiö, että edustava osa kansakunnan valioista asettui ehdoitta tukemaan hirmuhallintoa, jota vastaan edellinen sukupolvi oli käynyt kuluttavat sodat. Aihe ”Ei EEC:lle” -liike imaisi 1970-luvulla mukaansa SDP:n nuoren siiven lähes kokonaan. Koululaitoskin haluttiin kaapata sosialismille, ei ainoastaan pankit ja vakuutuslaitokset. Läntisen sosialidemokratian parhaat periaatteet olivat jo pahasti hukassa.
Noihin aikoihin Paavo Lipponen oli kuitenkin palaamassa nuoruutensa harharetkiltä. Pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä hän oppi asioita, joilla oli käyttöä omalla pääministerikaudella.
Tanner varoitti aikoinaan ryhtymästä huutokauppaan kommunistien kanssa. ”Ne tarjoavat aina enemmän.” Tämä unohtui, kun kilpailtiin vasemmistolaisuudella niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen samaa kilpaa on käyty kommunistien perillisten, vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa. Näin SDP on jatkanut marssia eri suuntaan kuin äänestäjien enemmistö.on arka, koska silloin pitäisi myös vastata kysymykseen, miten tiivistä SDP:n ja NKP:n yhteydenpito kiihkeimmillään olikaan. Kalevi Sorsalla oli varmaan myös odotuksia oman tulevaisuutensa suhteen.
Sotien jälkeen kutsuvieraita SDP:n juhlissa olivat veljespuolueiden edustajat Pohjoismaista ja muualta Länsi-Euroopasta. Nyt eturivissä istui myös rautahampaisia miehiä Tehtaankadulta, jotka silmin nähden nauttivat kesyttämästään saaliista. Kaiken tämän jälkeen oli tapana sydämistyä, kun meitä maailmalla epäiltiin Moskovan sormijuotoiksi.
”Ei EEC:lle” -liike imaisi 1970-luvulla mukaansa SDP:n nuoren siiven lähes kokonaan. Koululaitoskin haluttiin kaapata sosialismille, ei ainoastaan pankit ja vakuutuslaitokset. Läntisen sosialidemokratian parhaat periaatteet olivat jo pahasti hukassa.
Noihin aikoihin Paavo Lipponen oli kuitenkin palaamassa nuoruutensa harharetkiltä. Pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä hän oppi asioita, joilla oli käyttöä omalla pääministerikaudella.
Tanner varoitti aikoinaan ryhtymästä huutokauppaan kommunistien kanssa. ”Ne tarjoavat aina enemmän.” Tämä unohtui, kun kilpailtiin vasemmistolaisuudella niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen samaa kilpaa on käyty kommunistien perillisten, vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa. Näin SDP on jatkanut marssia eri suuntaan kuin äänestäjien enemmistö.
Aatteellinen pohdiskelu ei ole koskaan ollut vahva alueeni. Minulle riittää mainiosti, että ihmisten asioita hoidetaan tehokkaasti ja mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Jos tulosten saavuttaminen vaatii kompromisseja, niitä on tehtävä vaikka aatteeseen sattuisi.
Kuluneen puolen vuosisadan ajan SDP:n kannatus on ollut loivassa luisussa, muutamia tilapäisiä piikkejä lukuun ottamatta. Trendi on yleiseurooppalainen, mutta missään lasku ei ole ollut yhtä raju kuin Suomessa. Yritän seuraavassa pohtia syitä. Vauhtia on haettava historiasta.
Kommunistien vyörytys järjestöissä ja työpaikoilla estettiin asevelidemareiden toimesta. ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä”, oli heidän tunnuksensa.
Tämä henki kannatteli SDP:tä aina 1960-luvun lopulle saakka. Tiukoissa paikoissa tukea tuli kokoomuksesta ja maalaisliiton oikealta laidalta. Moni äänesti eduskuntavaaleissa sosialidemokraatteja vain vähentääkseen kommunistien vaikutusvaltaa. Pian puolueet oppivat keskuudessaan seulomaan ulkopoliittisesti kelvolliset kelvottomista, myös SDP:ssä. Neuvostoliitto oli näin päästetty päätöksentekijäksi myös Suomen sisäpolitiikkaan.
Maailma näytti vasemmistolaistuvan vauhdilla. Suomessa nähtiin sellainenkin merkillinen ilmiö, että edustava osa kansakunnan valioista asettui ehdoitta tukemaan hirmuhallintoa, jota vastaan edellinen sukupolvi oli käynyt kuluttavat sodat. Aihe ”Ei EEC:lle” -liike imaisi 1970-luvulla mukaansa SDP:n nuoren siiven lähes kokonaan. Koululaitoskin haluttiin kaapata sosialismille, ei ainoastaan pankit ja vakuutuslaitokset. Läntisen sosialidemokratian parhaat periaatteet olivat jo pahasti hukassa.
Noihin aikoihin Paavo Lipponen oli kuitenkin palaamassa nuoruutensa harharetkiltä. Pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä hän oppi asioita, joilla oli käyttöä omalla pääministerikaudella.
Tanner varoitti aikoinaan ryhtymästä huutokauppaan kommunistien kanssa. ”Ne tarjoavat aina enemmän.” Tämä unohtui, kun kilpailtiin vasemmistolaisuudella niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen samaa kilpaa on käyty kommunistien perillisten, vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa. Näin SDP on jatkanut marssia eri suuntaan kuin äänestäjien enemmistö.on arka, koska silloin pitäisi myös vastata kysymykseen, miten tiivistä SDP:n ja NKP:n yhteydenpito kiihkeimmillään olikaan. Kalevi Sorsalla oli varmaan myös odotuksia oman tulevaisuutensa suhteen.
Sotien jälkeen kutsuvieraita SDP:n juhlissa olivat veljespuolueiden edustajat Pohjoismaista ja muualta Länsi-Euroopasta. Nyt eturivissä istui myös rautahampaisia miehiä Tehtaankadulta, jotka silmin nähden nauttivat kesyttämästään saaliista. Kaiken tämän jälkeen oli tapana sydämistyä, kun meitä maailmalla epäiltiin Moskovan sormijuotoiksi.
”Ei EEC:lle” -liike imaisi 1970-luvulla mukaansa SDP:n nuoren siiven lähes kokonaan. Koululaitoskin haluttiin kaapata sosialismille, ei ainoastaan pankit ja vakuutuslaitokset. Läntisen sosialidemokratian parhaat periaatteet olivat jo pahasti hukassa.
Noihin aikoihin Paavo Lipponen oli kuitenkin palaamassa nuoruutensa harharetkiltä. Pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä hän oppi asioita, joilla oli käyttöä omalla pääministerikaudella.
Tanner varoitti aikoinaan ryhtymästä huutokauppaan kommunistien kanssa. ”Ne tarjoavat aina enemmän.” Tämä unohtui, kun kilpailtiin vasemmistolaisuudella niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen samaa kilpaa on käyty kommunistien perillisten, vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa. Näin SDP on jatkanut marssia eri suuntaan kuin äänestäjien enemmistö.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosi on..
Loistava analyysi, mutta miten tää liittyy Suomen Keskustaan?