Ongelma ei ole

eli lastensuojelun ja sen vastustajien välinen poliittinen keskustelu

1. Henkilöstön vähyys
2. Huonot yksittäiset sosiaalityöntekijät
3. Mielenterveyspalvelujen puute
4. Yksityistäminen ja voitonteko (taloudellisuus)
5. Lastensuojelulain pirstaleisuus
6. Sosiaaliviranomaisen vision hämäryys
7. (Väärän) Huolen puutteellinen perustelu
8. Vieraannuttaminen
9. Isien epätasaisesti jakautuneet oikeudet
10. Sosiaalityöntekijän rikosseuraamuksen puute
11. Hallinto-oikeuden soveltumattomuus käräjän sijaan
12. Muiden pohjoismaiden “hyvien” lastensuojelumallien kopiointi
13. Nykytilaselvityksen ja haastattelututkimuksen teettäminen
14. Vanhempien vastuuttomuus ja kasvatuskyvyn puute vaatii yhteiskunnan väliintuloa
Resurssipula johtuu valehtelusta johtuvasta huolen määritelmän laajentamisesta, jonka kanssa kilpaa lastensuojelu laajentaa resursseja ja valtaansa.

Yksittäisen sosiaalityöntekijän epäpätevyys tai ennakkoluuloisuus ei aiheuta sosiaalityön haittoja, koska konsultoiva, johtava ja sosiaalilautakunta hänen yläpuolellaan samassa organisaatiossa pyrkivät määräysvaltaan valheellisilla keinoilla. Vaikka perheille määrättäisiin sama ja oma lastensuojeluhenkilö, se olisi silti suojelua vanhempia vastaan, jolloin ei auteta vanhempia. Se tiivistäisi valtion puuttumista yksityiselämään ja tekisi pakolliseksi lastensuojeluasiakkuuden ilman lasuilmoituksiakin.

Mielenterveyspalvelujen puute lapsille ja aikuisille ei selitä sitä, miten sosiaalityön organisaatio tekaisee mielenterveyshuolet määräysvallan toteutumiseksi.

Lapsikauppa ei ole olennaista, koska vaikka kieltäisit “julkisen palvelun taloudellisen rahoitusmuodon”, nykyisen sosiaalityön haitat pysyisivät silti samoina.

Lastensuojelunlain kokoaminen ja lapsipolitiikan johdonmukaistaminen (Järjestöt lasten oikeuksien komitealle 9/2022) ei poista sosiaalityön rajatonta oikeutta tulkita lakia ja vääristää perheen asioita lain vaatimaan sijaishuoltoon sopivasti.

Lastensuojelun visio on, että ihmiset menevät aina kieroon ilman valtion interventiota ja ohjausta. Vanhemmat ovat ulkopuolisia ja heistä pitää hankkiutua eroon, jotta valtion virkamies saa ohjailla lapsen käytöstä. Sitä ei tarvitse selkiyttää vaan korvata rationaalisemmalla ratkaisukeskeisellä perhetyöllä.

Sosiaalityöntekijä ei vieraannuta vaan selittää tapaamisten loppumisen näennäisesti “meillä on vielä niin suuria huolia vanhempien terveydestä, ettei kotiinpaluuta ole voitu aloittaa”. Lisäksi he rajoittavat vanhempia tekosyillä tai eivät anna tapaamisaikoja, koska vanhemmalla on jotain hätää. Siihen reagoiminen kestää HAOn jonon verran. Vaikka vieraannuttaminen olisi rikos, toiminta saadaan näyttämään perustellulta.

Vaikka saisit isille yhtä suuret oikeudet lapsen huoltajuuteen, sosiaalityö silti tekaisisi ongelmat sitä kohtaan, jonka he eivät halua toimivan lapsen kasvattajana ja harjoittaisivat diktaturista valtaa.

Lasten ja vanhempien terveys ovat epäolennaisia, koska lastensuojelu keksii sairaudet saadakseen ohjailla ja vastaa todellisiin sairauksiin tekemällä huostaanottoja. Niissä lapsi laitetaan lääke- ja kurihallintaan ja vanhemmat syrjäytetään. Vanhempiahan saatetaan syrjiä siksi, ettei heitä voida enää pakottaa samalla tavalla kuin lapsia ja sillä saadaan heidät hallintaan. Toinen havaintoni on valheiden paljous ja vakavuus, joka viittaa haluttomuuteen toteuttaa väitettyä tavoitetta "kotiin pääsee vasta sitten, kun ongelmat ovat korjautuneet". Toiminnan tavoite on määräysvallan toteutuminen lasta välikappaleena käyttämällä ja keksimällä vanhempien ongelmat.

Hallinto-oikeuden muuttaminen käräjiksi veisi silti lapset pois siksi aikaa ja lastensuojelu valehtelisi vanhemman terveydestä saadakseen huostaanoton.

Pohjoismaisen lastensuojelun kopiointi Suomeen ei poista sitä ongelmaa, että sosiaalivirkamiehillä on itsevalta ja motivaatio toimia vanhempia vastaan. Lastensuojelun käsite on ristiriita, koska se olettaa lapsen tarvitsevan suojelua vanhempia vastaan. Lapsen etu ei ole ristiriidassa vanhempien edun kanssa eikä perheiden asioita voida ratkaista lastensuojelulla.

Kadotetut lapset -liikkeen haastattelututkimus on kumottu näin: "pätevä, koulutettu sosiaalityöntekijä hoitaa jo perheen asioita. Kansalaisia ei tarvita korvaamaan heitä" ja eduskunta tekee jo kokonaisuudistusta. Emme pääse vaikuttamaan väkivaltaiseen järjestelmään ja haastattelututkimuksen lopputulema olisi joka tapauksessa sama: Huostaanotto on korvattava perhetyöllä.

Yhteiskunnan väliintuloa ei voi paeta. Kaikki asiat ilmoitetaan lastensuojelulle, vaikka ne eivät ole lapsen kannalta haittoja. Vain lastensuojelu hallinnoi sitä, mitä viranomaiset kuulevat. Ja suomalaisia kannustetaan tekemään ilmoituksia vain lastensuojelulle. Kaikki asiat nähdään valheellisesti ja ennakkoluuloisesti, koska lastensuojeluun liittyvät ne stigmat. Ja kukaan ei todista niitä oikeaksi. Tottelun pakko ja sossun arvioinnin alaisena oleminen on väistämätöntä ja kriittisesti suhtautuminen johtaa tahalliseen väärien asioi