satuilua Jukkikselle

Moi,

Haaveilin yhdessä vaiheessa eräästä mökistä, joka oli sellainen kallion päällä oleva punainen puumökki. Kuin muumitalo, karu kallioinen niemi. Talossa kaksi tai kolme kerrosta, uimapoukama, polku alas laiturille, tuulinen kivikkoinen ranta. Talon omisti vanha nainen etelä-suomesta, Vantaa tai Espoo tai jokin tällainen paikka se oli. Kävimme joskus siellä kahvilla, keskustelimme kosmetiikasta, kauneudenhoidosta ja kaikesta muustakin mikä meitä yhteisesti kiinnosti. Söimme itse tehtyä marjapiirakkaa, kahvi tarjoiltiin pienistä posliinikupeista. Pöytä jonka ääressä istuimme sijaitsi kuistilla, josta aukeni aurinkoinen maisema alas kallioiseen rantaan ja siellä avautuvaan vesimaisemaan laitureineen. Vesi kimmelsi aalloilla, aurinko paistoi ja iltapäivät tuntuivat loputtomilta.

Haaveilin usein, että tuo vanha nainen möisi mökin minulle sitten kun hän ei enää sitä tarvitsisi, koska eihän sitä muutkaan käyttäneet ja itse rakastuin siihen käynneilläni syvästi. Kun näin hänet viimeistä kertaa, sanoinkin hänelle, että hän möisi tuon mökin minulle, voisiko hän sen myydä, olisin halukas sen ostamaan.

En enää kuullut hänestä tämän jälkeen. Elämä vie eteenpäin, emmekä me ehkä tapaa enää koskaan. Unissani kävelen tuohon rantaan, kahlaan paljain jaloin kivikkoiseen veteen ja jalkapohjani viiltyvät lasinsiruissa joita pohjassa saattaisi olla.

Opin myöhemmin, että ei kannata koskaan toivoa mitään kovin paljoa, saati kaivata mitään liikaa. Unelmani, joita en oikein osannut nimetä, teki toteen joku toinen, ja minulle jäi ikuinen toisto unelmista, joita en osannut edes nimetä. Aivan kuin jokin olisi sanonut; "minulle kelpaa vaikka aijan seiväs" - jos tällaista toistaa ikuisesti, niin yhtääkkiä se onkin totta. Kuin palaisi takaisin kotiinsa jo kerran sieltä lähdettyään, tarkistamaan onko siellä kaikki kunnossa. Ettei kukaan polta kotia poissa ollessani, minä itse vahingossa tai jokin toinen.

Vuosien jälkeen opin sen, että ihminen saa aina sen mitä pyytääkiin. Se on väistämätön totuus.

311022 xoxoxox