Muistoja niiltä ajoilta kun vielä olimme

Touhusit eleettömästi ilman suurempia käsiliikkeitä, samoin puheet olivat usein monotonisia ja hyvin varovaisia antamaan mitään tarkempaa informaatiota siitä, mitä sisällä liikkui. Tunnelma oli mitäänsanomaton, ikään kuin kaikki ilottelu ja lekkisä ilmapiiri olisi tarkoitus saada vaimenemaan. Seurasin tapahtuvaa ihmetellen, lievällä epäuskoisuudella. Mitä minun piti tästä kaikesta edes ajatella? Olihan moni asia muuttunut ja niin hänenkin uusi olemus herätti suuria kysymysmerkkejä. Kaikki tämä enteili jollain tavalla pahaa, niin kuin yleensä hiljaisuus. Mikä oli muuttunut, ja miksi en itse löydä oikeata paikkaa, minne on kadonnut se elämää kupliva maailma, jota olin etsimässä ja mitä en koskaan löytänyt? Minä kosketan tapahtuvaa ympärilläni, tai yritän, mutta välissä on jotain, kuin lasiseinä. Olen läsnä, mutta en kuitenkaan. Hänkin on siinä, mutta kuin jossain toisessa ulottuvuudessa, kuin unessa, kuitenkaan minkään muuttumatta.