Olen surullinen äitini puolesta. En asu enää kotona, mutta olne nyt vanhempana ymmärtänyt hänen kärsivän tästä. Välillä paastotaan ja aina painoa kontrolloidaan ja tehdään terveellisiä ruokia ja sitten on näitä ahmimiskohtauksia. Tiedän hänen kärsivän aivan valtavasti. Syy ei ole niinkään mikään ulkoinen vaan sisäinen, jokin ettei hän osaa hyväksyä itseänsä, vaikka on kaikin puolin aivan ihana ihminen. Hän haukkuu aina itseänsä ja sitten kun toiset sanoo, ettei se ole totta, heittää leikiksi tai ohittaa sen. Yhyy... Joskus otin asiaa varovasti puheeksi ja silloin hän paljasti syömis-häpeänsä, joskus hän ohimennen mainitsee kuinka sitä lössähtää vaan sohvalle syömään ja syömään. En tiedä kuinka voisin auttaa? Mitä te haluaisitte itsellenne sanottavan tai teitä autettavan, että pääsisitte ulos kierteestä?
Kiitos jos jaksoit lukea tai vielä vastatakin.
Muutoksia elämässä aina tulee, vaikka sitä ei huomaisikaan. Puu, joka ei näytä kasvavan, on hyvin erilainen nyt kuin 10 vuotta sitten. Voisinko muuttaa kasvun suuntaa, jos se näyttää menevän liiaksi varjoon tai poistaa jotain mikä sitä varjostaa?
Kiitos jos jaksoit lukea tai vielä vastatakin.
Muutoksia elämässä aina tulee, vaikka sitä ei huomaisikaan. Puu, joka ei näytä kasvavan, on hyvin erilainen nyt kuin 10 vuotta sitten. Voisinko muuttaa kasvun suuntaa, jos se näyttää menevän liiaksi varjoon tai poistaa jotain mikä sitä varjostaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minuakin huolestuttaa toisinaan äitini terveys. Hän oli aikoinaan lapset saatuaan hiukan ylipainoinen, mutta laihdutti, useampia vuosia sitten, vuodessa 20 kg (on nyt 174 cm ja alle 60 kg). Hän on varmasti tyytyväisempi ainakin kehoonsa nyt kuin silloin, vaikka minusta kovin laiha onkin. Paino nyt on kuitenkin hyvin arka asia, myös kun sitä on vähän, joten siitä ei sillä lailla viitsi huomautella. Olen jo muutaman vuoden välillä epäillyt että äidilläni on jonkinlainen syömishäiriö, tai siis bulimia. Joskus ruokailun jälkeen, tai muulloinkin, hän käy ihan varmasti oksentamassa. Ei välttämättä päivittäin mutta ainakin viikoittain. Olen toisinaan kysynyt hänen tultua vessasta, mitä hän oikein tekee siellä, mutta ei hän koskaan ole myöntänyt käyneensä oksentamassa. Olen kuitenkin varma siitä, kyllähän sen kuuleekin, vaikka hän laittaa vedenkin juoksemaan "äänieristeeksi".. Silmistäkin sen näkee, sillä ne ovat joskus ihan vetiset. Nyt en enää asu kotona, joten en pysty tilannetta seuraamaan ja "vahtimaan", enkä tietenkään edes tiedä mikä tilanne on, mutta olen silti huolestunut. En tiedä epäileekö isäni mitään, mutta ei hän varmasti uskaltaisi kuitenkaan puuttua asiaan, sillä totta kai sitä pelkää myös loukkaavansa toista jos alkaa jostain syömishäiriöstä puhumaan. Mikään anorektisen laiha äitini ei ole, mutta tosi hoikka. Ja harrastaa runsaasti liikuntaa (on tosin aina harrastanut). Minusta tuntuu että olen ainoa joka on huolissaan hänen syömisistään, mutta en tiedä mitä voisi tehdä. Meillä ei ole edes mitkään kovin lämpimät välit äitini kanssa, siis ihan kohtalaiset kylläkin, ovat ehkä hieman parantuneet muutettuani kotoa, mutta ei niin hyvät kuin voisi olla, joten puhuminenkin olisi vaikeaa.
Olen myös miettinyt jos kaikki juontaakin juurensa äitini lapsuuteen, joka ei käsittääkseni ollut mikään maailman helpoin. En tiedä, tulee vaan niin avuton olo välillä, kun haluaisi auttaa ja tehdä asialle jotain, mutta ei tiedä miten...
Meillä äidillä sama ongelma, mulla kauhee bulimia, siskolla anoreksiaa, alipainoo ihan sikana ja isä asuu poissa kotoa, että näin meillä
tuli huono omatunto. minä olen tällainen äiti. Tosin lapseni on vasta 6 vuotias, joten ei vielä ymmärrä. Ei vaan osaa lopettaa =(