Ajatuksia synkkyydessä

Kuinka voikaan ohi menevän ajoneuvoyhdistelmän moottorin ja renkaiden ääni kantatietä vasten kuulostaa houkuttavalta.
Kuinka ohi menenvän kaukojunan pyörien ja ilmavirran ujellus muuten niin hiljaisessa metsässä.
Kuinka monet katuvalojen tolpat, vahvat puiden oksat ja siltojen kaiteet kuiskuttavat minua luokseen.
Kuinka lääkekaapin sisällön lukeminen kiihdyttää ajatuksia.

Usein laittaessani silmät kiinni, tunnen metallin maun, kovuuden ja kylmyyden kieltäni ja kitalakeani vasten, haistan palaneen ruudin.
Pitäessäni terävää ja kaunista kääntöveistä kädessäni, kuvittelen sen vaivattomasti uppoavan ruumiiseeni, sujahtavan sisään kaulan pehmeyteen.
Ajattelen miltä tuntuisi hengittää puhdasta heliumia keuhkoihini, odottaen sitä euforian ja ilon tunnetta kun aivoni eivät saa enää happea.

Herään näihin ajatuksiin aamulla, koitan saada ne illalla pois mielestäni että saisin nukuttua.

Havahdun niihin joka päivä monta kertaa, ja joka kerta uskottelen itselleni ettei niin voisi ajatella.
Se auttaa aina seuraavaan kertaan.

Ajattelen paljon ihania ja fiksuja lapsiani, ihanaa ja hellää naisystävääni, lähisukulaisia.
Jopa sitä rekkakuskia, junan kuljettajaa, pelstustyöntekijöitä ja kriisityöntekijöitä.
Jopa työkavereita.

On vaikea kuvitella elämää ilman niitä synkkiä ajatuksia, sitä iloa, aurinkoa ja hyvän olon tunnetta.
Saan kuitenkin vielä päivittäin kokea niistä häivähdyksiä, silloin koen olevani maailman kuningas, onnellisin ihminen päällä maan. Tyytyväinen, kylläinen ja valmiina jakamaan hyvää ympärilleni.

Usein haluan vain olla yksin, haaveilen paikasta jossa ei olisi ketään muita, ei tarvitsisi ajatella.
Kuitenkin nautin ihmisten seurasta, rakastan tarkkailla muiden eleitä ja kuunnella heitä. Osallistun mielelläni itsekkin keskusteluun.

Tahtoisin vapautua kahleistani, nyt ei olisi enää väliä kumpaan suuntaan tästä olosta pääsisi pois.
Toivon että valoon.