Olen anorektinen bulimikko.
Kolmas vuosi sairauden kanssa pyörähtää pian käyntiin. Parhaimmillaan ahmin ja oksentelin kahdeksankin kertaa päivässä, nykyään enintään kolme.
Olen seurustellut vasta pian vuoden kestäneessä parisuhteessa. Heti alussa päätin, että en suo arvostustani enää yhdellekään ihmiselle, joka ei sitä minulle vastalahjaksi anna. Elämäni; jokainen päiväni pyörii enemmän tai vähemmän tämän sairauden ympärillä. Se vie energiaa ja aikaa päivistäni. Kerroin heti alussa kumppanilleni sairastavani bulimiaa ja anoreksiaa. Kerroin että jos haluat jakaa elämäni kanssani, sinun täytyy myös jakaa niin hyvät- kuin pahatkin puoleni ja vikani.
Millaisen vastaanoton sain? Minut luvattiin auttaa jaloilleni ja tukea niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tänään kumppanini soitti ja kysyi sasiko hän tulla asunnolleni. Sanoin että olen nyt ahminut ja menen aivan pian oksentamaan. Jos haluat joutua sitä todistamaan, saat toki tulla.
Hän tuli. Käyttäytyi aivan normaalisti, ei tehnyt asiasta suurta numeroa.
Katsoi kyllä huolestuneesti ja surullisin silmin, mutta tietää etten tällä hetkellä pysty hillitsemään sairauttani.
Minulle on ollut helpompi kertoa asiasta kuin vaieta. Yrittäkää tekin, siinä ei ole loppujen lopuksi ollenkaan häpeämistä.
Kolmas vuosi sairauden kanssa pyörähtää pian käyntiin. Parhaimmillaan ahmin ja oksentelin kahdeksankin kertaa päivässä, nykyään enintään kolme.
Olen seurustellut vasta pian vuoden kestäneessä parisuhteessa. Heti alussa päätin, että en suo arvostustani enää yhdellekään ihmiselle, joka ei sitä minulle vastalahjaksi anna. Elämäni; jokainen päiväni pyörii enemmän tai vähemmän tämän sairauden ympärillä. Se vie energiaa ja aikaa päivistäni. Kerroin heti alussa kumppanilleni sairastavani bulimiaa ja anoreksiaa. Kerroin että jos haluat jakaa elämäni kanssani, sinun täytyy myös jakaa niin hyvät- kuin pahatkin puoleni ja vikani.
Millaisen vastaanoton sain? Minut luvattiin auttaa jaloilleni ja tukea niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tänään kumppanini soitti ja kysyi sasiko hän tulla asunnolleni. Sanoin että olen nyt ahminut ja menen aivan pian oksentamaan. Jos haluat joutua sitä todistamaan, saat toki tulla.
Hän tuli. Käyttäytyi aivan normaalisti, ei tehnyt asiasta suurta numeroa.
Katsoi kyllä huolestuneesti ja surullisin silmin, mutta tietää etten tällä hetkellä pysty hillitsemään sairauttani.
Minulle on ollut helpompi kertoa asiasta kuin vaieta. Yrittäkää tekin, siinä ei ole loppujen lopuksi ollenkaan häpeämistä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
on harvassa. Ole onnellinen että olet sellaisen löytänyt! Omalle kohdalleni vastaavia tapauksia ei ikävä kyllä ole osunut. Mutta ehkä vielä joku päivä...
Toivon todella että löydät tuollaisen ihmisen. Mutta jos reaalisesti ajattelet: kuka sanoo sinulle, ettet saa olla psyykkisesti sairas.
Minä vertaan tätä tautia masennukseen ja siihenhän se realistisesti verrattavissa onkin.
"Oksntaminen kun on niin noloa"
Mutta yritähän sanoa asiasta.
Kun kerrot sairaudesta, _olen varma_ että saat kumppaniltasi tukea.
Minä lupaan
kyllä muutemalle kaverille, mutta vastineeksi sain vain säälin sekaista halveksintaa. Sillon päätin et ykskään ihminen ei enää saa tietää jos asiaan reagoidaan niin voimakkaasti... Kai sitä pitää vaan pelätä pahinta ja toivoa parasta.
minäkin päätin, etten enään ikinä kerro kenellekkään... juuri minäkin sain tuota säälin sekaista halveksuntaa.
niin, kyllä minäkin olen kertonut vanhemmilleni, mutta ei siitä mitään apua ole ollut, ainoana erona on se että nyt pitää kauheasti vahtia koska voi mennä okentamaan vessaan...
voi olla, etteivät vanhempasi todellakaan käsitä mistä on kyse (heidän nuoruudessahan tälläistä sairautta ei ollut ja nykyisellään usein puhutaan muoti-ilmiöstä eli annetaan kuva, että syömishäiriö olisi oma valinta).
Toinen syy voi olla, että he uskovat naiivisti, että kieltämällä oksentelun tai muutoin yksinkertaistamalla asian (eivät joko näe tai halua nähdä sairauden laajuutta), syömishäiriösi katoaa. Jos itse ei ole ollut tai ole syömishäiriöinen, voi olla vaikeaa ymmärtää, kuinka vaikeista ja kipeistä asioista todellakin on kyse.
Entä jos käyt terveydenhoitajan juttusilla ja sitä kautta kokeilisitte purkaa vyyhtiä. Jos ammattihenkilöstön kautta vanhempasikin saataisiin ymmärtämään tilanteesi.
Parempi on puhua kuin vaieta. Olen samaa mieltä. Mutta toivoisin, ettei puhumisella haettaisi oksentamiselle (ja syömishäiriölle ylipäätään) "hiljaista hyväksyntää" vaan apua ja tukea parantumiselle.
Olen ollut itse syömishäiriöinen (nuorempana) ja vuosia sen jälkeen autoin ja tuin sairastunutta siskoani, kunnes hän pääsi pois oksennuskierteestään. Joten syömishäiriöihin liittyvät tunne-elämän ja fyysisen hyvinvoinnin asiat eivät ole vieraita.
Totuushan on se, että bulimia /anoreksia ovat pahimmillaan kuolemaan johtava sairaus ja kuolemantapauksiahan ikävä kyllä löytyy. Ja jos jätetään kuolema pois, niin on lukuisa joukko epämiellyttäviä kylkiäisiä, joita syömishäiriö mukanaan tuo.
Itse en voisi katsoa vierestä, jos joku läheiseni pikku hiljaa kaivaisi auki omaa hautaansa vaan tekisin kaikkeni auttaakseni läheistäni. Mielestäni auttamista ei ole se, että hyväksyy oksentelun. En antaisi koskaan itselleni anteeksi, jos olisin menettänyt siskoni kyseiseen sairauteen tietäen, että olisin voinut auttaa tai ainakin kokeilla auttamista, mutta sen sijaan olisin hyväksynyt oksentelun.
Entä jos käy huonosti ja et joku kaunis päivä et palaakkaan oksennusreissultasi/vessasta ja poikaystäväsi on odotellut sinua ja tulee katsomaan, että mihin jäit. Uskotko, että hän silloin kokee tukeneensa ja auttaneensa sinua? Toivottavasti olet kertonut asiasta vanhemmillesi/sisaruksillesi/ystävillesi, jotta poikaystäväsi harteilla ei lepää liian suuri taakka.
Miten jos asia olisi toisin päin ja poikaystäväsi olisi avun tarpeessa, esim. hyväksyisitkö sinä jos esimerkiksi poikaystäväsi piikittäisi itseään? Riittäisikö sinulle se, että hänellä on kausi, jolloin hän ei voi olla piikittämättä itseään. Seuraisit vain vierestä tietäen, että yksi yliannostus tai likainen piikki voi tappaa hänet. Tämä ihan vertauskuvan vuoksi (en siis tarkoita, että huumeiden käyttö ja syömisihäriö eivät ole sama asia, vaikka kummassakin on riippuvuustekijä).
Tämän kannanottoni tarkoitus ei ole syyllistää ketään (tiedän, että sairaus aiheuttaa syyllisyyttä jo muutenkin), vaan lähinnä herättää ajatuksia siitä, onko oksentelu hyväksyttävää ja jos läheiset sen hyväksyy, niin auttako se (ja miten) silloin syömishäiriöistä....
Toivon kuitenkin sinulle ja muille sairauden kanssa kamppaileville parantumisia ja hyvää alkanutta kesää. Muistakaa, että jokainen väliin jätetty ahmiminen ja oksentelu on yksi askel kohti tervettä elämää.