Olen anorektinen bulimikko.
Kolmas vuosi sairauden kanssa pyörähtää pian käyntiin. Parhaimmillaan ahmin ja oksentelin kahdeksankin kertaa päivässä, nykyään enintään kolme.
Olen seurustellut vasta pian vuoden kestäneessä parisuhteessa. Heti alussa päätin, että en suo arvostustani enää yhdellekään ihmiselle, joka ei sitä minulle vastalahjaksi anna. Elämäni; jokainen päiväni pyörii enemmän tai vähemmän tämän sairauden ympärillä. Se vie energiaa ja aikaa päivistäni. Kerroin heti alussa kumppanilleni sairastavani bulimiaa ja anoreksiaa. Kerroin että jos haluat jakaa elämäni kanssani, sinun täytyy myös jakaa niin hyvät- kuin pahatkin puoleni ja vikani.
Millaisen vastaanoton sain? Minut luvattiin auttaa jaloilleni ja tukea niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tänään kumppanini soitti ja kysyi sasiko hän tulla asunnolleni. Sanoin että olen nyt ahminut ja menen aivan pian oksentamaan. Jos haluat joutua sitä todistamaan, saat toki tulla.
Hän tuli. Käyttäytyi aivan normaalisti, ei tehnyt asiasta suurta numeroa.
Katsoi kyllä huolestuneesti ja surullisin silmin, mutta tietää etten tällä hetkellä pysty hillitsemään sairauttani.
Minulle on ollut helpompi kertoa asiasta kuin vaieta. Yrittäkää tekin, siinä ei ole loppujen lopuksi ollenkaan häpeämistä.
Kolmas vuosi sairauden kanssa pyörähtää pian käyntiin. Parhaimmillaan ahmin ja oksentelin kahdeksankin kertaa päivässä, nykyään enintään kolme.
Olen seurustellut vasta pian vuoden kestäneessä parisuhteessa. Heti alussa päätin, että en suo arvostustani enää yhdellekään ihmiselle, joka ei sitä minulle vastalahjaksi anna. Elämäni; jokainen päiväni pyörii enemmän tai vähemmän tämän sairauden ympärillä. Se vie energiaa ja aikaa päivistäni. Kerroin heti alussa kumppanilleni sairastavani bulimiaa ja anoreksiaa. Kerroin että jos haluat jakaa elämäni kanssani, sinun täytyy myös jakaa niin hyvät- kuin pahatkin puoleni ja vikani.
Millaisen vastaanoton sain? Minut luvattiin auttaa jaloilleni ja tukea niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tänään kumppanini soitti ja kysyi sasiko hän tulla asunnolleni. Sanoin että olen nyt ahminut ja menen aivan pian oksentamaan. Jos haluat joutua sitä todistamaan, saat toki tulla.
Hän tuli. Käyttäytyi aivan normaalisti, ei tehnyt asiasta suurta numeroa.
Katsoi kyllä huolestuneesti ja surullisin silmin, mutta tietää etten tällä hetkellä pysty hillitsemään sairauttani.
Minulle on ollut helpompi kertoa asiasta kuin vaieta. Yrittäkää tekin, siinä ei ole loppujen lopuksi ollenkaan häpeämistä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihmisiä kuolee nälkään joka sekunti jossain päin maailmaa ja täällä vaan oksennetaan ruoka ulos ettei vaan paino pääse nousemaan. Perskele!
Siinähän manaat. Minähän kerroin sinulle että asia on sama kuin yrittäisit saada skitsofrenikkoja olla kuulematta harhoja tai sanoa masentuneille "hei kaikki oikeasti pitävät susta"
Skitsofrenia ei ole mielestäni ihan samaa luokkaa kuin syömishäiriö. Oletko kenties hoitanut skitsofreenikkoa tai onko joku omaisesi sairastunut siihen...
Syömishäriöönhän voi liittyä masennusta, minäkuvan vääristymistä ja muita psyykkisiä häiriöitä tai sairauksia, mutta ei säännönmukaisesti.
Syömishäiriö lisäksi eroaa monista muista psyykkisistä/psykosomaattisista häiriöistä esimerkiksi siinä, että syömishäiriöinen yleensä tiedostaa itse olevansa sairas, kun taas useisiin muihin psyykkisiin häiriöihin/sairauksiin liittyy se, ettei potilas itse tajua olevansa sairas. Saati olevansa ylpeä siitä.
Vaikuttaisi siltä, että sinä kyllä tajuat/kuulet mitä sinulle sanotaan, vaikka toisin väität (jo vertauskuvin käyttö sen paljastaa).
olen itsekkin miettinyt samaa asiaa omalla kohdallani..
sairastaa anoreksiaa,tietää sairastavansa ja tietää mitä seurauksia sillä on ym..tietoinen valinta?
ihan kuin tietoisesti haluaisi olla sairas..vaikkei halua myöntää olevansa sairas..
hmm..hankalaa!
mutta olen kyllä anorektikkonakin sitä mieltä, että on erittäin itsekästä aloittaa seurustelusuhde, mikäli, et halua parantua (oletan ettet halua, koska kirjoitat: "Niin sairaalta kuin se teistä terveistä kuulostaakin, se on minulle ylpeyden aihe"). Eiväthän meistä monetkaan halua, se ei ole ihmeellistä, mutta syömishäiriö ei ole osa sinua eikä persoonaasi, se on sairaus etkä voi olettaa, että jonkun on jaksettava se kanssasi. Aivan eri asia olisi jaksaa rinnallasi paranemiskamppailu, mutta jakaa syömishäiriö elämäntapana ja ylpeydenaiheena on terveelle pitkällä tähtäimellä mahdotonta, vaikka rakkaus olisikin aitoa.
Yleensä räjähdän, kun syömishäiriöisiä haukutaan oman navan tuijottajiksi, mutta sinulle kyllä sanoisin, että kannattaisi ehkä pohtia asioita hivenen sen toisenkin kannalta.
on ehkä hieman eri asia kuin syömishäiriöt.Niihin ei PYSTY vaikuttamaan itse.
että syömishäiriön voi lopettaa heti kun haluaa? kenellä sellainen sitten olisi?
Skitsofrenia on ensinnäkin periytyvä sairaus, toisin kuin syömishäiriö.
Skitsofreenikko elää omassa hallusinaatiomaailmassaan. Skitsofreenikko voi luulla, että jokin ulkopuolinen voima ohjaa häntä, hänen ajatuksena varastetaan tai "vaihdetaan" toiseksi.
Näin ei liene syömishäiriöisillä.
Syömishäiriöiset yleensä tiedostavat oman tilanteesa eivätkä kehitä valheellista maailmaa ympärilleen. Onhan tämäkin palsta on pullollaan neuvojen ja/tai avun kyselyjä. Todella sairas ihminen ei ajattele seurauksia (miten voin estää hammaseroosion, miten salaan sairateni, jne.) vaan sairaus vie mukanaan (vr. skitsofreenikko elää omassa maailmassaan).
Syömishäiriöstä voi parantua itse omin voimin ts. itse parantaa itsensä. Minulla oli kymmenen vuoden oksenteluputki takana ennen kuin oma-aloitteisesti aloin toipumaan (tiedostin ja hyväksyin tilanteeni vakavuuden ja sen että on korkea aika lopettaa elämällä pelleily).
Skitsofrenian kanssa ei taida olla niin.
Silloin olisi maailmassa kovin paljon yksinäisiä diabeetikkoja, reumaatikkoja, syöpäsairaita, sydänsairaita, verenpainetautisia.
Ei se noin toimi. Rakkaus on rakkautta vaikka se olisi syömishäiriöisen ja terveen välillä.
kannattaisi muistaa kuitenkin, että syömishäiriön vertailu muihin sairauksiin ei ole niin suoraviivaista. Esimerkiksi geneettisissä ja elimistöperäisissä sairauksissa usein jopa lääketiede voi olla "voimaton". Esimerkiksi jos syöpä leviää pitkälle, niin tarvittaisiin ihmettä. Oma halu parantua tai läheisten halua auttaa ei riitä estämään väistämätöntä.
Luulen, että aiempi kirjoittaja, jonka kirjoitukseen tällä viitannet, tarkoitti lähinnä sitä, että jos ei itse halua parantua (on jopa ylpeä oksenteluistaan ym.) niin kannattaisi miettiä kaksi kertaa ennen kuin vetää jonkin toisen mukaan siihen oravanpyörään. Uskoisin, että jokainen, jonka läheinen sairastaa "vakavaa" syömishäriötä tai on sairastanut tietää, että läheisenä olo ei ole helppoa. Vaikemmaksi sen taatusti tekee se, jos syömishäiriöinen itse ei halua parantua tai ei ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Mitä rakkauteen tulee, niin tuntuisi, että rakastunut henkilö haluaa nimenomaan parantua sairaudestaan eikä vetää rakkauden kohdettaan siihen mukaan (tän ketjun aloittaja on ylpeä sairaudestaan eikä tunnu edes haluaavan parantua).
Kyllä maailmaan rakkautta mahtuu ja toivotaan, että rakkauden parantava voima yltää mahdollisimman laajalle.
Diabeetikot, reumaatikot, syöpäsairaat, sydänsairaat ja verenpainetautiset haluaisivat parantua, mikäli se olisi mahdollista. Aloittaja ei nähtävästi edes halua parantua. Siinä on kuules vissi ero.