Parisuhde Narsistin jälkeen-Onko toivoa?

Tuppaa löytyy uus narsisti valitettavasti!!

Samat oireet vähän yli vuoden suhteesta. Ja pelottaa osaanko enää rakastuakaan. Mutta uskon, että oireet menevät ajan myötä ja etenkin hyvien ihmisten myötä ohi.

Huomaan nuo asiat itsessäni, paitsi en näe automaattisesti parisuhdetta negatiivisena asiana. Varsinaisesta parisuhteesta narsistisesti käyttäytyvän henkilön kanssa erosin muutama vuosi sitten, sekin oli on-offia milloin mistäkin syystä, kuten monet "narskun" kokeneet varmasti tietävät. Esimerkiksi kun kumppanin kanssa saattoi hyvillä mielillä mennä nukkumaan joskus jopa kiittäen kivasta päivästä niin seuraavana aamuna selittämätön ero. Mutta se mitä se suhde silloin antoi onneksi, pääsin sillä eroon jonkinsortin läheisriippuvuudesta! Sen jälkeen välit hänen kanssaan on mennyt hyyyyvin sekalaisesti.
Kaikista pahin pelko on koukkuun jäämisen lisäksi jäädä loukkuun. Vapaan tahdon riistäminen hetkellisestikään on kidutusta.
Joltain osin vahvistanut, joltain osin heikentänyt; vienyt vain entisestään juurikin luottoa hyväntahtoisuuteen, jotkut asiat triggeröi herkästi, on alistuvampi, vetäytymisherkkä omaan kuoreensa jne... Olen miettinyt monta kertaa, entä jos rakentaisin suhteen jonkun kanssa. Hetken saattaa olla jopa hyvä ajatus, kunnes muistuu mieleen kaikki pelot ja tulee jaksamattomuuskin päälle sen myötä.
Henkisesti suojautunut, mutta myöskin fyysisesti tuntuu haavoittuvalta ja viime vuosina pahentuen kynnys seksiin on noussut. Niinku se koskaan olisi ollutkaan mitenkään matala, mutta kuitenkin.

Kipuilua kesti aikansa, mutta en anna narsistin tuhota loppuelämääni, sillä sehän on juuri hänen tavoitteensa, että en mene elämässä eteenpäin ja unelmoi uudesta suhteesta, vaan jään henkisesti hänen vangikseen "koukkuun".

Testatkaa suhteenne erämaavaelluksella Lapissa. Jos myötäelämisen kykyä löytyy arjessa, se on positiivinen merkki.

Pääsin roistomaiseksi liipiksi osottautuneesta petturista eroon hivuttautumalla liki 10 vuotta sitten enkä uutta seuraa kaipaa vieläkään.

Mulla ainakin tuli ollessani pääsemässä eroon narsisti(?)kumppanista, ett' en pysty enää parisuhteeseen ainakaan pitkään aikaan, juuri, kun näkisin niitä mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole, ylireagoin traumojen takia, en uskalla luottaa. Suhde kesti vain vähän yli vuoden, mutta sen jälkeenkin eroaminen yli kaksi vuotta (ei suostunut päästämään mua, piti olla todella määrätietoinen ja lopulta ottaa poliisiinkin yhteyttä) Tein tietoisen päätöksen, etten ala parisuhteeseen ainakaan kymmeneen vuoteen, koska traumat siirtyisi siihen, vaikka olisi aivan eri ja erilainen ihminen vastassa.

Mutta sitten tunteet lämpes aivan yllättäen parinkymmenen vuoden takaiseen rakastettuun, jonka kanssa oltu puhtaasti kaveripohjalta näin kauan... En tiedä, hän on ehkä poikkeus, koska olen tuntenut hänet niin kauan ja aina voinut luottaa. Mutta en tiedä, hän on minulle niin tärkeä ystävä. Rakastumisen tunteet on kivoja tunteita, jotka tulee ja menee. Se on toinen juttu, mitä niiden kanssa tekee. Ehkä haluaisin ystävyyden pysyvän vaan ennallaan, vaikka kaipaan nyt sitten häntä eri tavalla...

Narsistin päämäärä on kohteen tuhoaminen täydellisesti, taloudelliseti, sosiaalisesti ym. ns hulluksi tekeminen ja mustamaalaus. Joten ainakin itse koen, että en ole valmis parisuhteeseen pitkään aikaan narsun jälkeen ja kun suhdetta yritin päädyin suhteeseen lähesriippuvan kanssa, jonka kimpussa oli Sosiopaatti/Psykopaatti. Jollakin ihmeellisellä tavalla selvisimme siitä, mutta hänen Sosiopaattinsa voitti ja sai meidät erotettua. Nyt olemme lähinnä ystäviä. Samoja ongelmia ei ole kuin narsistin kanssa esim. lapsen asioiden hoidossa vaan se on puolin ja tosin joustavaa ja suvujaa. Siitäkin voi tunnistaa kuka on narsisti. Narsisti vanhempi pitää kaikkia toisen idoita huonoina ja omia parhaina. Tunnistin myös omat lievät läheisriippuvuun piirteet. En ollutkaan ihan niin itsenäinen kuin kuvittelin. Kaikki tuo kuitenkin lopulta auttoi minut oppimaan paljon narsismista, joten ehkä osaan karttaa heitä jatkossa. Tärkeintä on kai pidättäytyä antamastaan mitään reaktioita. Pahimassa vaiheessa päädyin sairaalaan, mutta sekin on ollut portti parempaan elämään vaikka jotkut saattavat ehkä yrittää käyttää sitä leimaavasti tai aseena minua vastaan.

Aika moni pitää pahantahtoista ihmistä narsistina. Pahantahtoisuus, saati toisen tuhoamisen tavoittelu, ei ole narsismia vaan kumpuaa jostain aivan muusta. Narsisti tavoittelee ihailua, ei toisen tuhoamista. Narsisti on aina ihailun puutteessa, mikään ei riitä.

Narsisti voi tietysti olla lisäksi psykopaatti, vaarallinenkin sellainen.

Olin itse jonkin aikaa psykopaatin seurassa, narsismia en henkilössä kuitenkaan havainnut. Terve itsesuojeluvaisto pani perääntymään suhteesta nopeasti. Säilytin mielenterveyteni ja nyt olen jo vuosia ollut turvallisessa liitossa terveluonteisen kumppanin kanssa.

Sanoisin neuvoksi, että jos toisen seurassa ei ole hyvä olla tai vaikeita hetkiä tulee toistumiseen, suhde kannattaa lopettaa siihen paikkaan.

Mulla vei narsisti luottamuksen ihmisiin niin, että vuosien jälkeenkin oletan lähtökohtaisesti muista sitä, että tavalla tai toisella hakevat vain omaa hyötyä.

Löysin ihan vahingossa viereeni ihmisen, joka kärsii tästä olettamuksestani.
Ihmisen, joka tuntuisi olevan luottamuksen arvoinen, kuuntelevan aidosti, olevan oikeesti kiinnostunut mitä mulle kuuluu, semmosen joka haluaa puhtaasti mun hyvinvointia ja tukee.

Mutta niin se narsistikin vaikutti aluksi. Vuosia oltiin satunnaisesti sen kanssa tekemisissä, kunnes jostain syystä päätti käyttää mua påskoämpärinä ja hyödykkeenä. Lopulta teki pienen asian, josta tietenkin yritti uida kuin koira veräjästä syyttömänä. Kaikki se paha, mitä se koki tehtyään mulle materiaalisesti pahaa, ei mitenkään ole hänen syy. Jos olisin ollut ihan hiljaa ja tehnyt vain kuten käski... No, luotto muihin ihmisiin on pakkasella ja olen kroonisesti p.a. että kiitos tästäkin.

Aina on toivoa.