Sairastuin masennukseen vuosi sitten. Aluksi en hakenut mitään apua vaan koitin pärjäillä vain. Masentuneena sitten paino putosi lähes 40 kiloa(varaa kyllä oli). Hellyydentarve kasvoi ja tuli mielettömät seksihalut. Silti jaksoin laittaa hiukset, meikkasin ja pukeuduin nätisti.
Vastapainoksi se entinen siivousintoilija katosi. Ja masennus syveni. Kunnes otin yliannoksen unilääkkeitä ja jouduin suljetulle osastolle, jossa meitä "pöljiä" oli laidasta laitaan. Siellä olin lähes kuukauden. Sitten minut siirrettiin hieman "kevyemmälle" osastolle, missä sai jo liikkua vapaammin. Oma hoitaja oli aina saatavilla jos halusi puhua asoistaan.
Ennen kaikkea tätä kävin kyllä ammattiauttajan juttusilla, mutta kerran viikossa oli liian vähän ja siksi mulla pimeni ja otin niitä lääkkeitä.
Osastolle johon minut siirrettiin oli omahoitaja käytössä lähes vuorokauden ympäri. Tällä osastolla olin lähes 3kk. Siellä sai puhuttua ja purettua pahaa oloaan päivittäin. Ja lääkehoidosta alkoi olla apua. Sain myös muutaman kerran sähköhoitoa, joka vei hieman muistia. Vieläkään en muista kaikkea sairaalajaksostani. Tahi kaikkea ennen sitä tapahtunutta. Sanat ovat myös hukassa, ja unohtelen valtavasti asioita.
Tavallaan ne seksihalut eivät kadonneet mihinkään. Ennen masennusta mulle kasvoi jo halut. Ja sit masennuksen puhjetessa se hellyydentarve oli miltei päivittäistä. Eikä mies aina pystynyt vastaamaan siihen "hätähuutoon". Tavallaan tilanne hävetti ja syvensi masennusta. Meille kun moni asia on ollut tabu. Kun seksistä ei olla paljoa puhuttu. Ja mies kokee oman riittämättömyytensä ja kykenemättömyytensä saamaan usein erektiota nolona asiana. Puhumattakaan, että hän häpeää omasta mielestään pientä elintään. Ja sitä että aktin kesto on enint. 3 minuuttia. Onhan asia mua myös vaivannut, jokainen haluaisi kokea seksuaalista mielihyvää.
Suhteen alkuaikoina asia ei mua niin kovasti vaivannut. Kun noita haluja ei niin kovasti ollut. Tiedä johtuiko siitä ettei koskaan kerennyt mukaan. Silloin kun oikein alkoi tuntua hyvältä, ja toinen jo saikin, toki se jäi harmittamaan. Toinen kun vielä pomppasi tupakalle, niin monasti se ärsytti. Jälkeenpäin selvisi, että miestä nolotti niin paljon, ettei kehdannut jäädä halailemaan. Ja mä olin taas ujo puhumaan mitään. Niin ei kehitytty siinä asiassa. Ja jos ihmisillä ei oo hellyyttä, eikä silloin tällöin nautintoa, niin kyllä se vaikuttaa ihmiseen ja myös suhteeseen. Silloin kun mua himotti, niin salaa tyydytin itseäni, mutta se oli asia josta en kehdannut puhua miehelleni. Ja monasti torjuin hänet, että säästäisin meitä molempia. Häntä häpeältä ja itseäni tunteesta, joka jää vaille tyydytystä.
Tuli aikoja jolloin rakasteluväli saattoi pahimmillaan olla puolikin vuotta. Toki sitä halailtiin ja suukoteltiin, mutta kyllä täydelliseen suhteeseen kuuluu silti muutakin. Mieheni on muutoinkin jörö murrikka joka ei paljoa puhu tunteistaan. Saimme kaksi lasta, joihin upotin kaikki tunteeni, ja välit mieheni kanssa etääntyivät. Sain myös raskauskiloja tuhdisti, ja häpesin omaa vartaloani. Enkä koskaan edes tehnyt aloitetta, se oli mieheni joka sen teki. Joskus tuntui että seksi oli sellaista pakkopullaa, jonka perimmäinen tarkoitus oli tyydyttää vain miehen tarpeet.
Kun sitten tuli tuo puolen vuoden jakso, niin ajattelin, että mies pitää mua rumana, lihavana ja paikoiltaan väljänä. Tokihan sitä lasten jälkeen ei ole niin trimmi. Tuntuu kuin alastomuus perheessämme olisi aina ollut jotenkin häpeällistä. Miehellä kun on melkoinen alavatsa, ja mä taas olin hirveän ujo. Ja häpesin sitten vartaloani lasten jälkeen.
Vuodet menivät ja mä puuhailin lasten kanssa ja keskitin kaiken energian ja tarmon heille. Täytin sen puuttuvan hellyyden aukon lasten kanssa.
Viime kesä oli ihana. Käytiin paljon uimassa ja autoiltiin. Mutta sitten esikoinen meni kouluun ja kuopus eskariin. Tuntui kuin he olisivat yhtäkkiä kasvaneet sylistä pois. Olen aina ollut kotiäitinä ja hetket jotka olin yksin olivat kammottavia.
Sitten muhun iski se hellyydentarve tosi voimakkaana, ja aloin nauttia siitä seksistä, ennenkaikkea hain sitä hellyyttä. Mies oli ihmeissään ja tuli tokaisseeksi jotain mistä todella pahoitin mieleni. Mies joutui kuukaudeksi sairaslomalle, ja se oli tavallaan meidän kuherruskuukausi. Kymmenen vuotta yhdessä ja nyt me alettiin tutustua toisiimme. Mies kiinnitti huomiota mun nautintoon ja itse kerroin mistä pidän. Elämä oli myös paljon käsikkäin kävelyä ja halailua. Kaikki sitten muuttui kun mies meni takaisin töihin. Se hellyys katosi. Kun kysyin, niin mies sanoi että oletinko sen sellaisena säilyvän. Hölmö kun olin niin toki oletin ettei hellyys mihinkään katoa.
Sitten oli jakso missä puhuttiin asiat halki. Samaan aikaan minulla oli läheisen ystävättären kanssa vaikeaa. Hän haukkui ja nimitteli mua kaikin mahdollisin tavoin. Jo lapsuuteni oli vaikea. Tiukat uskonnolliset vanhemmat ja ruumiillista kuritusta. Ja isäni yritti monasti itsemurhaa. Mun ja veljeni nähden. Olin myös syrjitty lapsena. Vanhempien ja isovanhempien taholta. Koulukiusattu myös. Anoppini ei koskaan hyväksynyt mua. Mietinkin mitä vikaa mussa on . Kun oli vuosittain saanut kuulla kuinka ruma ja epäonnistunut on ja kaikessa verrattiin veljeen, joka oli kaikessa parempi. Jopa hän sorti mua. Koskaan emme olleet läheisiä. Vieläkään. Kaikki tämä nousi mieleeni kun ystäväni alkoi kaikin mahdollisin tavoin mustamaalata mua.
Silloin hain turvaa ja hellyyttä mieheltäni, kun masennuin. Silloin tosiaan laihduin, ja aloin kiinnittää siihen ulkonäkööni huomiota. Kämppä oli kuin sikolätti, mutta se ei mua vaivannut. Seksin tarve oli lähes päivittäistä, ja häpesin tehdä jo aloitteita. Ja hävetti että seksi pyöri niin usein mielessä. Ja miehellä oli vaikeaa, kun halumme ja hänen kykynsä eivät kohdanneet. Kunpa olisin silloin tiennyt, että moni masentunut hakee siitä seksistä hellyyttä, ja se on monilla ainut hetki kun ollaann lähekkäin ja halaillaan. Mutta se häpeä syvensi masennustani. Aloin pitää itseäni aivan omituisena seksipetona. Haimme erotiikkaliikkeestä leluja ja piristimme niillä elämää. Elimme kaiken lyhyessä ajassa joka oli jäänyt nuoruudessa elämättä. Autossa hupailut. Ja mies tilasi hotellihuoneen porealtaineen päivineen, ja hukutimme toisemme hellyyteen. Jo silloin tuntui että mies tekee kaiken mua miellyyttääkseen. Ja vielä kun miestä joskus halutti, mutta hän sanoi et voidaan olla sit myöhemmin. Jos mua halutti aamulla, niin vaikeaa oli iltaan odotella. Tai jos toinen sanoi et voidaan me lopettaakkin, kun hän näki et mua ei haluttanut tai en nauttinut. Silloin ajattelin, et koko toimitus on hänelle yks ja sama.
Mutta masennus syveni. Kaikki kaatui päälle, ja nappasin sen pilleripurkin. Kuukausi sitten kotiuduin. Viikkoon mua ei edes haluttanut ja torjuin mieheni. Sanoin et se johtuu lääkkeistä. Ovisviikolla tuli sitten halut, mut orkkua ei. (lääkäri sanoi et johtuu masennuslääkityksestä). No kolmena iltana tein aloitteen. Ja aluksi kun tulin kotiin mies oli estoton. Heilui edessäni hetkutellen ja hassuja puhellen. Tuntui että olimme saavuttaneet asteen, että kaikesta voi puhua. Mulla on jo viikon ajan ollut univaikeuksia. Ajattelin et olen tullut immuuniksi unilääkkeille. Mutta mies lohkaisi, et se johtui liian myöhään telmimisestä sängyssä. No, olinhan tehnyt kolmena iltana aloitteen. Haluja oli, mutta mies pelkästään nautti. Halusin tuottaa hänelle mielihyvää. Seksi ei silti pyöri enää jatkuvasti päässäni. Silloin aluksi pyöri koska se oli niin yllättävä asia niin myöhään aikuisiällä, että siitä nautti. Sitten tuntui et mieheltä meni se hassu huumori. Ei pelehtinyt enää nakuna, ei se silti ennenkään tarkoittanut et pitäis kiinni käydä. Nyt tuntui ettei se ees uskaltanut riisuutua edessäni.
Kysyin mieheltä, että luuleeko hän ettei päässäni muuta pyöri. Ja ovatko hänen halunsa menneet mun halujen myötä. Joskus nuoruudessa hän pyysi mua tekemään asioita joita en halunnut. Nyt ne eivät tuota mulle ongelmaa.
Kun tein aloitteen, niin mies vaikutti kummalliselta, ja lopahti kesken. Noh me jatkettiin ja sen jälkeen mies oli kärttyinen, mitä ei ole ikinä mulle ollut. Sanoin, että miksei hän voinut sanoa jos oli haluton ja väsynyt. Miksi piti verhota, että pelehtiminen illalla vie yöuneni.
Koska itse olen avoin ja pystyn puhumaan asioista, niin oletan toisenkin pystyvän samaan. Koska sairaalastatulon jälkeen puhuimme pitkiä keskusteluja, ja tuntui että asioita ei salailla ja niistä puhutaan niiden oikeilla nimillä, niin kauniisti kuin osataan loukkaamatta toista, eli ei töksäyttäen. Masentunut kun olen niin loukkaannuin ja itkin koko päivän. Ajattelin, että se uutuudenviehätys on mennyt. Eihän kaikkea hyvää halua aina. Eihän kermakakkuakaan halua aina( jos nyt niitä voi mitenkään verrata, mutta se ajatus).
Ennen tätä mun masennusta ja sen aikana, musta tuntui ettei meillä ollut mitään yhteistä.(en tarkoita nyt seksiä). Meinattiin erota. Ja kolmasti tultiin vakaseen päätökseen, että niin tehdään.
Mutta kun tulin tuolta sairaalareissulta, niin aurinko paistoi elämääni pitkästä aikaa. Nyt taas tuntuu ettei mitenkään jaksa. Lapsuus, nuoruus ja kaikki vaikeutemme pyörivät päässäni. Ja mieheni tokaisu, olisihan hän voinut suoraan sanoa ettei haluta. Eikö hän vieläkään pysty olemaan avoin mulle. Eikö masennuspotilaalle pysty puhumaan suoraan? Toki hän sanoi että häntä suututti oma riittämättömyytensä, mutta tuntuu että ollaan taas loittonemassa toisistamme. Mieheni ei ymmärrä masennustani, ja välistä oudosti käyttäytymistäni. Mua vaivaa itsessään jo masennus ja lääkkeet, ja pelkään että pääsenkö niistä koskaan eroon. Sähköhoidon jälkeinen muistamattomuus ja ihmeelliset tunteet päässä vaivaavat. Päässä tuntuu välillä outoja virtauksia jotka säteilevät käsivarsiin asti. Ja tilannetta ei helpota se, että otettuani sen pilleripurkin eräs sukulainen soitti sosiaalihoitajalle, joka kuulusteli mua ja miestäni. Pelkäsin että lapsemme viedään. Ja jo sopeutuminen kotiin pitkän sairaalajakson jälkeen tuo kuitenkin omat ongelmansa. Olihan mies pyörittänyt huushollia pitkän aikaa. Päivittäinen pelkoni on, etten joku päivä enää jaksa, ja joudun takaisin osastolle. Rakastan lapsiani, ja ahdistus yrittää jaksaa hammasta purren saa mut kohta sekoamaan. Käyn kyllä mielenterveystoimistossa puhumassa. Mutta paljonko uskallan siellä puhua, koska pelkään ihan oikeasti, että joku hakee lapset meiltä pois. Silloin en kyllä jaksa. Mietinkin että onko lääkitykseni väärä tai liian pieni, kun tuntuu että se sama masennus hiipii taas pikkuhiljaa. Ja elämässämme on todella ollut paljon vaikeuksia. Muutakin kuin erotiikka. Mut masennus kasvaa päivittäin. Yritän peittää sitä kaikilta. Mieheltä ja sukulaisilta. Kumma etteivät näe tämän tekopirteyden läpi. Tää oli pitkä tarina kiitos jos luit, mutta tarvitsen nyt neuvoja ja tukea. Kiitos.
Vastapainoksi se entinen siivousintoilija katosi. Ja masennus syveni. Kunnes otin yliannoksen unilääkkeitä ja jouduin suljetulle osastolle, jossa meitä "pöljiä" oli laidasta laitaan. Siellä olin lähes kuukauden. Sitten minut siirrettiin hieman "kevyemmälle" osastolle, missä sai jo liikkua vapaammin. Oma hoitaja oli aina saatavilla jos halusi puhua asoistaan.
Ennen kaikkea tätä kävin kyllä ammattiauttajan juttusilla, mutta kerran viikossa oli liian vähän ja siksi mulla pimeni ja otin niitä lääkkeitä.
Osastolle johon minut siirrettiin oli omahoitaja käytössä lähes vuorokauden ympäri. Tällä osastolla olin lähes 3kk. Siellä sai puhuttua ja purettua pahaa oloaan päivittäin. Ja lääkehoidosta alkoi olla apua. Sain myös muutaman kerran sähköhoitoa, joka vei hieman muistia. Vieläkään en muista kaikkea sairaalajaksostani. Tahi kaikkea ennen sitä tapahtunutta. Sanat ovat myös hukassa, ja unohtelen valtavasti asioita.
Tavallaan ne seksihalut eivät kadonneet mihinkään. Ennen masennusta mulle kasvoi jo halut. Ja sit masennuksen puhjetessa se hellyydentarve oli miltei päivittäistä. Eikä mies aina pystynyt vastaamaan siihen "hätähuutoon". Tavallaan tilanne hävetti ja syvensi masennusta. Meille kun moni asia on ollut tabu. Kun seksistä ei olla paljoa puhuttu. Ja mies kokee oman riittämättömyytensä ja kykenemättömyytensä saamaan usein erektiota nolona asiana. Puhumattakaan, että hän häpeää omasta mielestään pientä elintään. Ja sitä että aktin kesto on enint. 3 minuuttia. Onhan asia mua myös vaivannut, jokainen haluaisi kokea seksuaalista mielihyvää.
Suhteen alkuaikoina asia ei mua niin kovasti vaivannut. Kun noita haluja ei niin kovasti ollut. Tiedä johtuiko siitä ettei koskaan kerennyt mukaan. Silloin kun oikein alkoi tuntua hyvältä, ja toinen jo saikin, toki se jäi harmittamaan. Toinen kun vielä pomppasi tupakalle, niin monasti se ärsytti. Jälkeenpäin selvisi, että miestä nolotti niin paljon, ettei kehdannut jäädä halailemaan. Ja mä olin taas ujo puhumaan mitään. Niin ei kehitytty siinä asiassa. Ja jos ihmisillä ei oo hellyyttä, eikä silloin tällöin nautintoa, niin kyllä se vaikuttaa ihmiseen ja myös suhteeseen. Silloin kun mua himotti, niin salaa tyydytin itseäni, mutta se oli asia josta en kehdannut puhua miehelleni. Ja monasti torjuin hänet, että säästäisin meitä molempia. Häntä häpeältä ja itseäni tunteesta, joka jää vaille tyydytystä.
Tuli aikoja jolloin rakasteluväli saattoi pahimmillaan olla puolikin vuotta. Toki sitä halailtiin ja suukoteltiin, mutta kyllä täydelliseen suhteeseen kuuluu silti muutakin. Mieheni on muutoinkin jörö murrikka joka ei paljoa puhu tunteistaan. Saimme kaksi lasta, joihin upotin kaikki tunteeni, ja välit mieheni kanssa etääntyivät. Sain myös raskauskiloja tuhdisti, ja häpesin omaa vartaloani. Enkä koskaan edes tehnyt aloitetta, se oli mieheni joka sen teki. Joskus tuntui että seksi oli sellaista pakkopullaa, jonka perimmäinen tarkoitus oli tyydyttää vain miehen tarpeet.
Kun sitten tuli tuo puolen vuoden jakso, niin ajattelin, että mies pitää mua rumana, lihavana ja paikoiltaan väljänä. Tokihan sitä lasten jälkeen ei ole niin trimmi. Tuntuu kuin alastomuus perheessämme olisi aina ollut jotenkin häpeällistä. Miehellä kun on melkoinen alavatsa, ja mä taas olin hirveän ujo. Ja häpesin sitten vartaloani lasten jälkeen.
Vuodet menivät ja mä puuhailin lasten kanssa ja keskitin kaiken energian ja tarmon heille. Täytin sen puuttuvan hellyyden aukon lasten kanssa.
Viime kesä oli ihana. Käytiin paljon uimassa ja autoiltiin. Mutta sitten esikoinen meni kouluun ja kuopus eskariin. Tuntui kuin he olisivat yhtäkkiä kasvaneet sylistä pois. Olen aina ollut kotiäitinä ja hetket jotka olin yksin olivat kammottavia.
Sitten muhun iski se hellyydentarve tosi voimakkaana, ja aloin nauttia siitä seksistä, ennenkaikkea hain sitä hellyyttä. Mies oli ihmeissään ja tuli tokaisseeksi jotain mistä todella pahoitin mieleni. Mies joutui kuukaudeksi sairaslomalle, ja se oli tavallaan meidän kuherruskuukausi. Kymmenen vuotta yhdessä ja nyt me alettiin tutustua toisiimme. Mies kiinnitti huomiota mun nautintoon ja itse kerroin mistä pidän. Elämä oli myös paljon käsikkäin kävelyä ja halailua. Kaikki sitten muuttui kun mies meni takaisin töihin. Se hellyys katosi. Kun kysyin, niin mies sanoi että oletinko sen sellaisena säilyvän. Hölmö kun olin niin toki oletin ettei hellyys mihinkään katoa.
Sitten oli jakso missä puhuttiin asiat halki. Samaan aikaan minulla oli läheisen ystävättären kanssa vaikeaa. Hän haukkui ja nimitteli mua kaikin mahdollisin tavoin. Jo lapsuuteni oli vaikea. Tiukat uskonnolliset vanhemmat ja ruumiillista kuritusta. Ja isäni yritti monasti itsemurhaa. Mun ja veljeni nähden. Olin myös syrjitty lapsena. Vanhempien ja isovanhempien taholta. Koulukiusattu myös. Anoppini ei koskaan hyväksynyt mua. Mietinkin mitä vikaa mussa on . Kun oli vuosittain saanut kuulla kuinka ruma ja epäonnistunut on ja kaikessa verrattiin veljeen, joka oli kaikessa parempi. Jopa hän sorti mua. Koskaan emme olleet läheisiä. Vieläkään. Kaikki tämä nousi mieleeni kun ystäväni alkoi kaikin mahdollisin tavoin mustamaalata mua.
Silloin hain turvaa ja hellyyttä mieheltäni, kun masennuin. Silloin tosiaan laihduin, ja aloin kiinnittää siihen ulkonäkööni huomiota. Kämppä oli kuin sikolätti, mutta se ei mua vaivannut. Seksin tarve oli lähes päivittäistä, ja häpesin tehdä jo aloitteita. Ja hävetti että seksi pyöri niin usein mielessä. Ja miehellä oli vaikeaa, kun halumme ja hänen kykynsä eivät kohdanneet. Kunpa olisin silloin tiennyt, että moni masentunut hakee siitä seksistä hellyyttä, ja se on monilla ainut hetki kun ollaann lähekkäin ja halaillaan. Mutta se häpeä syvensi masennustani. Aloin pitää itseäni aivan omituisena seksipetona. Haimme erotiikkaliikkeestä leluja ja piristimme niillä elämää. Elimme kaiken lyhyessä ajassa joka oli jäänyt nuoruudessa elämättä. Autossa hupailut. Ja mies tilasi hotellihuoneen porealtaineen päivineen, ja hukutimme toisemme hellyyteen. Jo silloin tuntui että mies tekee kaiken mua miellyyttääkseen. Ja vielä kun miestä joskus halutti, mutta hän sanoi et voidaan olla sit myöhemmin. Jos mua halutti aamulla, niin vaikeaa oli iltaan odotella. Tai jos toinen sanoi et voidaan me lopettaakkin, kun hän näki et mua ei haluttanut tai en nauttinut. Silloin ajattelin, et koko toimitus on hänelle yks ja sama.
Mutta masennus syveni. Kaikki kaatui päälle, ja nappasin sen pilleripurkin. Kuukausi sitten kotiuduin. Viikkoon mua ei edes haluttanut ja torjuin mieheni. Sanoin et se johtuu lääkkeistä. Ovisviikolla tuli sitten halut, mut orkkua ei. (lääkäri sanoi et johtuu masennuslääkityksestä). No kolmena iltana tein aloitteen. Ja aluksi kun tulin kotiin mies oli estoton. Heilui edessäni hetkutellen ja hassuja puhellen. Tuntui että olimme saavuttaneet asteen, että kaikesta voi puhua. Mulla on jo viikon ajan ollut univaikeuksia. Ajattelin et olen tullut immuuniksi unilääkkeille. Mutta mies lohkaisi, et se johtui liian myöhään telmimisestä sängyssä. No, olinhan tehnyt kolmena iltana aloitteen. Haluja oli, mutta mies pelkästään nautti. Halusin tuottaa hänelle mielihyvää. Seksi ei silti pyöri enää jatkuvasti päässäni. Silloin aluksi pyöri koska se oli niin yllättävä asia niin myöhään aikuisiällä, että siitä nautti. Sitten tuntui et mieheltä meni se hassu huumori. Ei pelehtinyt enää nakuna, ei se silti ennenkään tarkoittanut et pitäis kiinni käydä. Nyt tuntui ettei se ees uskaltanut riisuutua edessäni.
Kysyin mieheltä, että luuleeko hän ettei päässäni muuta pyöri. Ja ovatko hänen halunsa menneet mun halujen myötä. Joskus nuoruudessa hän pyysi mua tekemään asioita joita en halunnut. Nyt ne eivät tuota mulle ongelmaa.
Kun tein aloitteen, niin mies vaikutti kummalliselta, ja lopahti kesken. Noh me jatkettiin ja sen jälkeen mies oli kärttyinen, mitä ei ole ikinä mulle ollut. Sanoin, että miksei hän voinut sanoa jos oli haluton ja väsynyt. Miksi piti verhota, että pelehtiminen illalla vie yöuneni.
Koska itse olen avoin ja pystyn puhumaan asioista, niin oletan toisenkin pystyvän samaan. Koska sairaalastatulon jälkeen puhuimme pitkiä keskusteluja, ja tuntui että asioita ei salailla ja niistä puhutaan niiden oikeilla nimillä, niin kauniisti kuin osataan loukkaamatta toista, eli ei töksäyttäen. Masentunut kun olen niin loukkaannuin ja itkin koko päivän. Ajattelin, että se uutuudenviehätys on mennyt. Eihän kaikkea hyvää halua aina. Eihän kermakakkuakaan halua aina( jos nyt niitä voi mitenkään verrata, mutta se ajatus).
Ennen tätä mun masennusta ja sen aikana, musta tuntui ettei meillä ollut mitään yhteistä.(en tarkoita nyt seksiä). Meinattiin erota. Ja kolmasti tultiin vakaseen päätökseen, että niin tehdään.
Mutta kun tulin tuolta sairaalareissulta, niin aurinko paistoi elämääni pitkästä aikaa. Nyt taas tuntuu ettei mitenkään jaksa. Lapsuus, nuoruus ja kaikki vaikeutemme pyörivät päässäni. Ja mieheni tokaisu, olisihan hän voinut suoraan sanoa ettei haluta. Eikö hän vieläkään pysty olemaan avoin mulle. Eikö masennuspotilaalle pysty puhumaan suoraan? Toki hän sanoi että häntä suututti oma riittämättömyytensä, mutta tuntuu että ollaan taas loittonemassa toisistamme. Mieheni ei ymmärrä masennustani, ja välistä oudosti käyttäytymistäni. Mua vaivaa itsessään jo masennus ja lääkkeet, ja pelkään että pääsenkö niistä koskaan eroon. Sähköhoidon jälkeinen muistamattomuus ja ihmeelliset tunteet päässä vaivaavat. Päässä tuntuu välillä outoja virtauksia jotka säteilevät käsivarsiin asti. Ja tilannetta ei helpota se, että otettuani sen pilleripurkin eräs sukulainen soitti sosiaalihoitajalle, joka kuulusteli mua ja miestäni. Pelkäsin että lapsemme viedään. Ja jo sopeutuminen kotiin pitkän sairaalajakson jälkeen tuo kuitenkin omat ongelmansa. Olihan mies pyörittänyt huushollia pitkän aikaa. Päivittäinen pelkoni on, etten joku päivä enää jaksa, ja joudun takaisin osastolle. Rakastan lapsiani, ja ahdistus yrittää jaksaa hammasta purren saa mut kohta sekoamaan. Käyn kyllä mielenterveystoimistossa puhumassa. Mutta paljonko uskallan siellä puhua, koska pelkään ihan oikeasti, että joku hakee lapset meiltä pois. Silloin en kyllä jaksa. Mietinkin että onko lääkitykseni väärä tai liian pieni, kun tuntuu että se sama masennus hiipii taas pikkuhiljaa. Ja elämässämme on todella ollut paljon vaikeuksia. Muutakin kuin erotiikka. Mut masennus kasvaa päivittäin. Yritän peittää sitä kaikilta. Mieheltä ja sukulaisilta. Kumma etteivät näe tämän tekopirteyden läpi. Tää oli pitkä tarina kiitos jos luit, mutta tarvitsen nyt neuvoja ja tukea. Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen itse vasta 25, mutta ajattelin silti kommentoida jotain tekstiisi. Osaat ainakin kuvata tapahtumat ja asiat tosi hyvin, mikä on hyvä juttu. Osaat varmaan purkaa mieltäsi siellä mielenterveystoimistossakin?
Minä olin kuluneen syksyn ja talven masentunut ja ne tunteet nousevat pintaan välillä vieläkin, mutta uskon päässeni jo varsinaisesti masennuksesta eroon.
Mielenkiintoista on, että mulla meni asia ihan samalla tavalla kuin sinulla, että jaksoin kyllä pitää huolta ulkonäöstäni (sen takia tosin, että jos se olisi repsahtanut, niin tiedän, että olisin masentunut entisestään), mut siivoominen ja opiskelu ei kiinnostanut enää ollenkaan. Ja minäkin olen siisteysintoilija luonteeltani.
Seksihalut minulla taas masennukseni aikaan olivat tyystin kadoksissa, ehkä siksi, että masennukseni syyt olivat minussa, minäkäsityksessäni ja menneisyydessäni, tunsin olevani paha ihminen, enkä halunnut sen vuoksi tuntea nautintoa, koska olisin saanut siitä syyllisyyttä. Halusin kuitenkin antaa miehelleni nautintoa, joten suostuin yleensä aina seksiin, kun hän teki aloitteen.
Minulla auttoi se, että minulle ehdotettiin kelan tukemaa psykoterapiaa, jonka aloitin ja jonka tuloksia alkaa jo minussa näkymään positiivisesti. Käyn siellä kahdesti viikossa ja tarkoitus on käydä vuoden ajan. Kävin sitä ennen kerran viikossa kouluni mielenterveyspalvelussa, mutta se oli jotenkin erilaistam psykoterapiassa tunnen enemmän, että terapeutti on minua auttamassa ja sillä hetkellä vain minua varten. Sinunkin varmaan kannattaisi hakea kelan tukea psykoterapiaan.
Miehestäsi sen verran, että mielestäni hänen asenteensa sinun masennukseesi on aika miehille tyypillinen. Miesten on kokemusteni mukaan hirvittävän vaikea ymmärtää itkevää ja huonosti voivaa naista, jos he eivät kunnolla ymmärrä syytä naisen huonoon oloon. Teidän välillä kun tuntuu olevan vielä muutenkin taipumusta puhumattomuuteen, niin en ihmettele tilannetta. Miehesi luultavimmin haluaisi auttaa sinua, mutta ei osaa, kun ei ymmärrä tilannetta. Minunkaan mieheni ei aina oikein ymmärrä olotilaani ja ajatuksiani, vaikka me juttelemmekin varmaan enemmän kuin te, eikä meidän välillä ole esimerkiksi tuommoisia puhumattomia seksiasioita, kuten teillä. Terapiassa voisit saada uutta näkökulmaa niihinkin asioihin ja ehkä uskallusta ottaa asiat joskus puheeksi?
En usko, että teiltä kukaan tulee ottamaan lapsia pois, ei tuo sinun tilanne niin pahalta näytä ja miehesikin on heistä huolehtimassa. Mutta en tiedä kyllä näistä lapsiasioista mitään, minulla ei lapsia ole.
Minäkin olen välillä koettanut peitellä masennusta ja välillä taas antanut sen näkyä, tai siis olen kertonut siitä lähipiirilleni. Se on mielestäni parempi vaihtoehto kuin piilottelu, koska silloin lähipiirisi ymmärtää paremmin, jos joskus käyttäydyt heidän mielestään kummasti tms. Minun avoimena ihmisenä on ainakin helpompi kertoa kuin piilotella asioita. Kannattaa kuitenkin harkita, kenelle kaikille kertoo, mutta välittömälle lähipiirille kannattaisi ainakin mun mielestä kertoa. Minä ajattelen nykyisin niin, että jos jollekin asia on järkytys, niin se on tämän ihmisen oma ongelma, ei minun - tai tässä tapauksessa sinun.
No, tuossa oli jotain minun mielipiteitä.. tunnet itse tilanteesi paremmin, niin kannattaa harkita näitä minun juttuja sen valossa.. sitä psykoterapiaa kuitenkin kannatan.. kannattaa kysyä lisää sieltä mielenterveystoimistosta.
onneksi on tälläisiä keskustelu paikkoja missä voi nimettömänä kertoa ajatuksistaan ja tunnoistaa se usein helpottaa ainakin hetkellisesti eikä tarvitse selitellä kenellekkään mitään eikä vastata kirjottamastaan textistä kenellekkään!