Laaja väitöstutkimus päämajan tiedustelutoimistosta

Hölynpölyä.

Airo oli pätevä operaatioiden suunnittelija.Päätökset teki Marski, jonka kanssa Airo oli usein "sukset ristissä".

Airon heikkous oli hyvin vähäinen käytännön kokemus. Hänoli 1918 lyhyen aikaa värvätty tykin- ja jaoksenjohtaja, mutta rauhanajan joukko-osastopalvelus jäi hyvin vähäiseksi,alle pariksi vuodeksi.

Kaikilla PM:n jääkäri- ja muilla kenraaleilla oli rauhanajan joukko-osastopalvelusta enemmän, rintamakokemuksesta puhumattakaan. Useimmilla oli sitä jopa neljästä sodasta.

Hölynpölyä.

Kannaksen puolustuavalmisteluja tehostettiin,mutta Marski ei halunnut siirtää riittävästi joukkoja Itä-Karjalasta ennakolta,koska uskoi siihen kyettävän hyökkäyksen alettuakin.

Sinänsä vain palstan stallarit tuntevat Puna-Armeijan hyökkäyssuunitelman jo 80 vuotta jälkikäteen ja kykenevät antamaan ohjeet torjunnasta.

PEOpOs esitti jo tammikuussa -44 kenraali Airon kannattamana ryhmityksen perusteellista muutosta,jossa painopiste olisi tullut Kannakselle, missä olisi 7 divisioonaa ja kaksi prikaatia eli lähes puolet voimista.
Pääasemaksi olisi määrätty VT-asema.

Marski hylkäsi esityksen,koska halusi pitää Itä-Karjalan "panttina" rauhanneuvotteluihin.
Siis poliittiset tekijät ratkaisivat, ei sotilaiden osaaminen.

Putleristeille jää siis jälleen kerran vain valehtelijan rooli, mikä heille hyvin istuukin.

Poliittisella johdolla ei missään sotien vaiheessa ollut roolia sotilastiedustelussa.
Se oli täysin ylipäällikön ja tiedustelujohdon käsissä.

Anonyymi kirjoitti:

Hölynpölyä.

Kannaksen puolustuavalmisteluja tehostettiin,mutta Marski ei halunnut siirtää riittävästi joukkoja Itä-Karjalasta ennakolta,koska uskoi siihen kyettävän hyökkäyksen alettuakin.

Sinänsä vain palstan stallarit tuntevat Puna-Armeijan hyökkäyssuunitelman jo 80 vuotta jälkikäteen ja kykenevät antamaan ohjeet torjunnasta.

PEOpOs esitti jo tammikuussa -44 kenraali Airon kannattamana ryhmityksen perusteellista muutosta,jossa painopiste olisi tullut Kannakselle, missä olisi 7 divisioonaa ja kaksi prikaatia eli lähes puolet voimista.
Pääasemaksi olisi määrätty VT-asema.

Marski hylkäsi esityksen,koska halusi pitää Itä-Karjalan "panttina" rauhanneuvotteluihin.
Siis poliittiset tekijät ratkaisivat, ei sotilaiden osaaminen.

Putleristeille jää siis jälleen kerran vain valehtelijan rooli, mikä heille hyvin istuukin.

Lue lisää

"Sinänsä vain palstan stallarit tuntevat Puna-Armeijan hyökkäyssuunitelman jo 80 vuotta jälkikäteen ja kykenevät antamaan ohjeet torjunnasta."

Hahaha pöhveIille asia tulee yllätyksenä 79 vuoden jälkeen, mutta Suomen tiedustelulle asia oli kyllä hyvissä ajoin tiedossa:

Suurhyökkäyksen alla 1944 tiedustelutieto sivuutettiin:”Hätä ei ole tämän näköinen”


Päämajana jatkosodan vuosina palveli kivinen koulurakennus Mikkelissä. © SA-KUVA
Tiedustelutiedot kertoivat keväällä 1944, että Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella on tulossa.
Pitkin kevättä 1944 saatiin Karjalankannakselta hälyttäviä tiedustelutietoja. Jo huhtikuussa 2. Mittauspatteri ja 1. Äänimittausosasto määrittivät rajan takana 130 vihollistykistön tuliasemaa. Huhtikuussa suomalaisen tykistön paikantamien tuliasemien määrä oli 262.

Taivaalla näkyi tähystyspalloja. Puihin ja sähköpylväisiin ilmestyi tulenjohtopaikkoja. Vihollinen tarkkuutti tykkejään eri kohteisiin Suomen puolella. Taisteluhautoja kaivettiin aivan suomalaisten etulinjojen tuntumaan asti. Kaukotähystyspaikoista havaittiin pitkiä kuljetusjunia – joillakin rataosuuksilla lähes parikymmentä yhden vuorokauden aikana.

Teksti jatkuu alempana
Toukokuun 19. päivänä päämajan tiedustelutoimisto arvioi, että taisteluhautojen rakentaminen tärkeimpien teiden suunnassa saattaa merkitä hyökkäyksen lähtöasemien valmistamista. Vihje oli selkeä, mutta jäi päämajassa vaille ansaitsemaansa huomiota.

”Jotakin on pian tulossa”
Toukokuun 22. päivänä kaksi suomalaista Lentorykmentti 3:n konetta teki tiedustelulennon, jolla kartoitettiin tilannetta IV Armeijakunnan vastaisen vihollisalueen maanteillä. Toinen lentäjä, luutnantti Puro laski tienpätkä kerrallaan kuorma-autojen määrän. Niitä oli yli 500. Ylemmissä johtoportaissa arveltiin, että kyseessä olivat kelirikon jälkeiset täydennyskuljetukset. Tosiasiassa hyökkäysarmeijan materiaalia keskitettiin ryhmitysalueelle.

Ylimmän tiedustelujohtajan, eversti Aladár Paasosen piti seuraavana päivänä esitellä kyseisen tiedustelulennon tulokset ylipäällikölle, marsalkka Mannerheimille. Hänelle ne oli toimittanut päämajan tiedustelutoimisto 1:n majuri Reino Ketonen. Päämajan ylin operatiivinen johtaja, kenraaliluutnantti Aksel Airo vaati saada hoitaa esittelyn. Paasonen myöntyi.

Saman tien Airo vaati, että Ketosen tuoretta vihollistilannetiedotusta on muutettava vähemmän hälyttäväksi. Sen mukaan suurhyökkäys oli odotettavissa viikon sisällä. Tiedotus peruutettiin ja korvattiin uudella. Airo ei halunnut hermostuttaa Mannerheimia. Airo oli huippuluokan sotilasammattilainen, jolta kuitenkin puuttui rintamakokemus.

Toukokuun 25. päivänä IV Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen totesi armeijakunnan komentajien kokouksessa:

”Vaikkakin on ollut havaittavissa vihollisen selustassa vilkasta liikehtimistä, niin suurhyökkäystä ei ole lähiaikoina odotettavissa.”

Laatikaisen sanat rauhoittivat marsalkka Mannerheimia.

Etulinjasssa olevan JR 1:n III Pataljoonan yliluutnantti Erkkilä kertoi myöhemmin, että ”joka mies aina keittiömiehiä myöten oli tietoinen, että sieltä on pian jotakin tulossa.”

Toukokuun 27. päivänä kapteeni Hasse Wind havaitsi tiedustelulennolla Suomenlahden yllä kohti koillista etenevän 35 laivan saattueen, jonka edessä kolme muuta alusta laski sumuverhoa. Suomalaisissa komentoportaissa arveltiin, että oli kyse huoltokuljetuksista. Todellisuudessa Neuvostoliiton alukset siirsivät jo hyökkäysjoukkoja Kannaksen eteläisiin kyliin. Samaan aikaan lähes sata junaa kuljetti tykkejä, kranaatinheittimiä ja miehiä lähtöasemiin Toksovoon ja Levashovoon.

Anonyymi kirjoitti:

"Sinänsä vain palstan stallarit tuntevat Puna-Armeijan hyökkäyssuunitelman jo 80 vuotta jälkikäteen ja kykenevät antamaan ohjeet torjunnasta."

Hahaha pöhveIille asia tulee yllätyksenä 79 vuoden jälkeen, mutta Suomen tiedustelulle asia oli kyllä hyvissä ajoin tiedossa:

Suurhyökkäyksen alla 1944 tiedustelutieto sivuutettiin:”Hätä ei ole tämän näköinen”


Päämajana jatkosodan vuosina palveli kivinen koulurakennus Mikkelissä. © SA-KUVA
Tiedustelutiedot kertoivat keväällä 1944, että Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella on tulossa.
Pitkin kevättä 1944 saatiin Karjalankannakselta hälyttäviä tiedustelutietoja. Jo huhtikuussa 2. Mittauspatteri ja 1. Äänimittausosasto määrittivät rajan takana 130 vihollistykistön tuliasemaa. Huhtikuussa suomalaisen tykistön paikantamien tuliasemien määrä oli 262.

Taivaalla näkyi tähystyspalloja. Puihin ja sähköpylväisiin ilmestyi tulenjohtopaikkoja. Vihollinen tarkkuutti tykkejään eri kohteisiin Suomen puolella. Taisteluhautoja kaivettiin aivan suomalaisten etulinjojen tuntumaan asti. Kaukotähystyspaikoista havaittiin pitkiä kuljetusjunia – joillakin rataosuuksilla lähes parikymmentä yhden vuorokauden aikana.

Teksti jatkuu alempana
Toukokuun 19. päivänä päämajan tiedustelutoimisto arvioi, että taisteluhautojen rakentaminen tärkeimpien teiden suunnassa saattaa merkitä hyökkäyksen lähtöasemien valmistamista. Vihje oli selkeä, mutta jäi päämajassa vaille ansaitsemaansa huomiota.

”Jotakin on pian tulossa”
Toukokuun 22. päivänä kaksi suomalaista Lentorykmentti 3:n konetta teki tiedustelulennon, jolla kartoitettiin tilannetta IV Armeijakunnan vastaisen vihollisalueen maanteillä. Toinen lentäjä, luutnantti Puro laski tienpätkä kerrallaan kuorma-autojen määrän. Niitä oli yli 500. Ylemmissä johtoportaissa arveltiin, että kyseessä olivat kelirikon jälkeiset täydennyskuljetukset. Tosiasiassa hyökkäysarmeijan materiaalia keskitettiin ryhmitysalueelle.

Ylimmän tiedustelujohtajan, eversti Aladár Paasosen piti seuraavana päivänä esitellä kyseisen tiedustelulennon tulokset ylipäällikölle, marsalkka Mannerheimille. Hänelle ne oli toimittanut päämajan tiedustelutoimisto 1:n majuri Reino Ketonen. Päämajan ylin operatiivinen johtaja, kenraaliluutnantti Aksel Airo vaati saada hoitaa esittelyn. Paasonen myöntyi.

Saman tien Airo vaati, että Ketosen tuoretta vihollistilannetiedotusta on muutettava vähemmän hälyttäväksi. Sen mukaan suurhyökkäys oli odotettavissa viikon sisällä. Tiedotus peruutettiin ja korvattiin uudella. Airo ei halunnut hermostuttaa Mannerheimia. Airo oli huippuluokan sotilasammattilainen, jolta kuitenkin puuttui rintamakokemus.

Toukokuun 25. päivänä IV Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen totesi armeijakunnan komentajien kokouksessa:

”Vaikkakin on ollut havaittavissa vihollisen selustassa vilkasta liikehtimistä, niin suurhyökkäystä ei ole lähiaikoina odotettavissa.”

Laatikaisen sanat rauhoittivat marsalkka Mannerheimia.

Etulinjasssa olevan JR 1:n III Pataljoonan yliluutnantti Erkkilä kertoi myöhemmin, että ”joka mies aina keittiömiehiä myöten oli tietoinen, että sieltä on pian jotakin tulossa.”

Toukokuun 27. päivänä kapteeni Hasse Wind havaitsi tiedustelulennolla Suomenlahden yllä kohti koillista etenevän 35 laivan saattueen, jonka edessä kolme muuta alusta laski sumuverhoa. Suomalaisissa komentoportaissa arveltiin, että oli kyse huoltokuljetuksista. Todellisuudessa Neuvostoliiton alukset siirsivät jo hyökkäysjoukkoja Kannaksen eteläisiin kyliin. Samaan aikaan lähes sata junaa kuljetti tykkejä, kranaatinheittimiä ja miehiä lähtöasemiin Toksovoon ja Levashovoon.

Lue lisää

Miksi, miksi ja miksi?
Suomen Ruotsin-sotilasasiamies eversti Stewen oli lähettänyt toukokuun alussa päämajaan raportin, jonka mukaan Leningradin alueella kootaan joukkoja Suomeen tehtävää hyökkäystä varten. Vähäisistä miesmääristä ei ollut kyse, sillä joukkoja koottiin neljästä eri armeijasta. Kun Stewen tuli toukokuun 29. päivänä käymään päämajassa, eversti Aladár Paasonen ilmoitti, ettei raporttia ole esitetty Mannerheimille ja ettei siitä myöskään saa mainita hänelle mitään.

Teksti jatkuu alempana
Aksel Airo oli lomalla kesäkuun 1. päivänä. Päivää myöhemmin eversti Valo Nihtilä lähti päämajasta lomalle viedäkseen perheensä maalle kesää viettämään. Samana kesäkuun 2. päivänä piti 3. Divisoonan järjestää Kuuterselässä oopperan vierailuesitys. Kesäkuun 3. päivänä päämajan komentopäällikkö, kenraali Viljo Tuompo antoi esikäskyn kolmen ikäluokan kotiuttamisesta. Lähes 10 000 miehelle myönnettyä maatalouslomaa pidennettiin. Jälkeenpäin Tuompo kirjoitti, ettei ollut saanut mitään tietoa Kannaksen hyökkäysuhasta. Suurhyökkäyksen alkuun oli enää viikko, mutta rajanpinnassa istutettiin perunaa.

Mannerheimin 77-vuotispäivää juhlittiin kesäkuun 4. päivänä. Häntä tuli onnittelemaan mm. pääministeri Edwin Linkomies, joka muistelmissaan kirjoitti, että Mannerheim ”ei sanallakaan viitannut siihen, että neuvostojoukkojen puolella olisi ollut havaittavissa liikehtimistä. Uskoin siis, ettei hyökkäys ainakaan lähiaikoina olisi tulossa.”

Syntymäpäivän jälkeen Aladár Paasonen antoi tilannearvion sekä Mannerheimille että puolustusministeri Rudolf Waldenille: suurhyökkäys alkaa pian ja etulinja Valkeasaaressa murtuu parissa päivässä. Kuulijat kohauttivat vain olkapäitään. Olihan kenraaliluutnantti Laatikainen antanut ymmärtää, että hänen läntistä Kannasta puolustava IV Armeijakuntansa pitää puolensa. Airo puolestaan hyväksyi Laatikaisen näkemykset, koska hänenkin mielilauseensa oli, että ”ei hätä ole tämän näköinen.”

Varsin huolestuttavia tietoja antoi vangiksi saatu viestijoukkojen kersantti Ivan Burlov. Hänen mukaansa Kannakselle oli tullut lisää kaksi armeijaa, yksi armeijakunta, yksi panssariarmeijakunta ja yksi panssarirykmentti. Kun Aladár Paasonen oli lomalla, hänen lähin apulaisensa, kapteeni Georg Enckell esitti tiedon Mannerheimille tietämättä, ettei ylipäällikölle saanut kertoa mitä vain. Mannerheim hermostuikin ja kysyi Airon mielipidettä. Airo vastasi:

”Ei marsalkan asiana ole huolestua kaikenlaisten kersanttien kertomuksista.”

Muistelmissaan Paasonen kertoo, että Airo oli todennut hänelle toukokuun lopulla käydyssä keskustelussa:

”Taas olet pelotellut marsalkan pataluhaksi. Sinun on lopetettava pelottelemasta joukkoja, ne alkavat jo hermostua.”

Päämajan mysteerin ydin on se, miksi ylipäällikkö Mannerheimille ei voitu tai uskallettu kiemurtelematta kertoa huolestuttavia tiedustelutietoja. Miksi nimenomaan Aksel Airo pyrki suodattamaan ne pehmeiksi? Tiesikö hän Mannerheimin terveydentilasta jotain sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt? Pelkäsikö hän jo varsin iäkkään Mannerheimin romahtavan, jos tämä tietäisi tarkalleen tilanteen vakavuuden? Kuka silloin johtaisi Suomen armeijaa ilmeisen uhkaavassa tilanteessa?

Anonyymi kirjoitti:

Miksi, miksi ja miksi?
Suomen Ruotsin-sotilasasiamies eversti Stewen oli lähettänyt toukokuun alussa päämajaan raportin, jonka mukaan Leningradin alueella kootaan joukkoja Suomeen tehtävää hyökkäystä varten. Vähäisistä miesmääristä ei ollut kyse, sillä joukkoja koottiin neljästä eri armeijasta. Kun Stewen tuli toukokuun 29. päivänä käymään päämajassa, eversti Aladár Paasonen ilmoitti, ettei raporttia ole esitetty Mannerheimille ja ettei siitä myöskään saa mainita hänelle mitään.

Teksti jatkuu alempana
Aksel Airo oli lomalla kesäkuun 1. päivänä. Päivää myöhemmin eversti Valo Nihtilä lähti päämajasta lomalle viedäkseen perheensä maalle kesää viettämään. Samana kesäkuun 2. päivänä piti 3. Divisoonan järjestää Kuuterselässä oopperan vierailuesitys. Kesäkuun 3. päivänä päämajan komentopäällikkö, kenraali Viljo Tuompo antoi esikäskyn kolmen ikäluokan kotiuttamisesta. Lähes 10 000 miehelle myönnettyä maatalouslomaa pidennettiin. Jälkeenpäin Tuompo kirjoitti, ettei ollut saanut mitään tietoa Kannaksen hyökkäysuhasta. Suurhyökkäyksen alkuun oli enää viikko, mutta rajanpinnassa istutettiin perunaa.

Mannerheimin 77-vuotispäivää juhlittiin kesäkuun 4. päivänä. Häntä tuli onnittelemaan mm. pääministeri Edwin Linkomies, joka muistelmissaan kirjoitti, että Mannerheim ”ei sanallakaan viitannut siihen, että neuvostojoukkojen puolella olisi ollut havaittavissa liikehtimistä. Uskoin siis, ettei hyökkäys ainakaan lähiaikoina olisi tulossa.”

Syntymäpäivän jälkeen Aladár Paasonen antoi tilannearvion sekä Mannerheimille että puolustusministeri Rudolf Waldenille: suurhyökkäys alkaa pian ja etulinja Valkeasaaressa murtuu parissa päivässä. Kuulijat kohauttivat vain olkapäitään. Olihan kenraaliluutnantti Laatikainen antanut ymmärtää, että hänen läntistä Kannasta puolustava IV Armeijakuntansa pitää puolensa. Airo puolestaan hyväksyi Laatikaisen näkemykset, koska hänenkin mielilauseensa oli, että ”ei hätä ole tämän näköinen.”

Varsin huolestuttavia tietoja antoi vangiksi saatu viestijoukkojen kersantti Ivan Burlov. Hänen mukaansa Kannakselle oli tullut lisää kaksi armeijaa, yksi armeijakunta, yksi panssariarmeijakunta ja yksi panssarirykmentti. Kun Aladár Paasonen oli lomalla, hänen lähin apulaisensa, kapteeni Georg Enckell esitti tiedon Mannerheimille tietämättä, ettei ylipäällikölle saanut kertoa mitä vain. Mannerheim hermostuikin ja kysyi Airon mielipidettä. Airo vastasi:

”Ei marsalkan asiana ole huolestua kaikenlaisten kersanttien kertomuksista.”

Muistelmissaan Paasonen kertoo, että Airo oli todennut hänelle toukokuun lopulla käydyssä keskustelussa:

”Taas olet pelotellut marsalkan pataluhaksi. Sinun on lopetettava pelottelemasta joukkoja, ne alkavat jo hermostua.”

Päämajan mysteerin ydin on se, miksi ylipäällikkö Mannerheimille ei voitu tai uskallettu kiemurtelematta kertoa huolestuttavia tiedustelutietoja. Miksi nimenomaan Aksel Airo pyrki suodattamaan ne pehmeiksi? Tiesikö hän Mannerheimin terveydentilasta jotain sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt? Pelkäsikö hän jo varsin iäkkään Mannerheimin romahtavan, jos tämä tietäisi tarkalleen tilanteen vakavuuden? Kuka silloin johtaisi Suomen armeijaa ilmeisen uhkaavassa tilanteessa?

Lue lisää

Vaikeneva kenraali
Päämajassa vähätelty tiedustelutieto osoittautui monilta osin oikeaksi. Viivyttely tärkeiden ilmavalokuvien tulkinnoisssa oli sekin kohtalokasta.

Taivas repesi Kannaksella kesäkuun 9. päivänä. Hieman ennen kello kuutta aamulla suomalaisten etulinjaa lähestyi 265 vihollisen pommi-, 298 rynnäkkö- ja 158 hävittäjäkonetta. Helvettiä vahvisti venäläinen kenttätykistö, jonka tuleen yhtyivät mereltä käsin raskaan taistelulaivan kaksitoista 305 mm:n tykkiä.

Teksti jatkuu alempana
Varsinainen hyökkäys alkoi vuorokautta myöhemmin. Suomalaisten koko etuasema murtui. Alkoi nopea perääntyminen halki Kannaksen. Miestappiot olivat mittavat, kaatuneiden evakuointikeskukset täynnä ruumiita. Jo kesäkuun 20. päivänä puna-armeijan kärkijoukot valtasivat Viipurin. Heinäkuun puolella vihollinen kuitenkin pysäytettiin Tali-Ihantalan, Vuosalmen ja Viipurinlahden torjuntataisteluissa.

Suomi oli pelastunut.

Useita vuosikymmeniä sodan jälkeen haasteltiin Reino Ketosta, jonka tuoma lentotiedustelu- ja vihollistilannetiedotus oli peruutettu Aksel Airon määräyksestä. Ketonen kertoi kärsineensä omantunnontuskia Kannaksen taistelijoiden kärsimyksistä, vaikka ei ollut mitenkään syyllinen antamansa tilanneraportin peruuttamiseen.

Kymmenet toimittajat ja kirjailijat yrittivät 1950- ja 1960-luvulla saada Aksel Airon puhumaan päämajan kesän 1944 tapahtumista. Airo vastasi kaikille samalla tavalla:

”Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille.”

Hän vei päämajamysteerin mukanaan hautaan. Hänen tykinhylsyyn ripoteltu tuhkansa kätkettiin Ristintaipaleen perhehautaan toukokuussa 1985.

Lähteet: Aimo Juhola-Jyri Paulaharju-Georg-Eric Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet; Antero Raevuori: Hyvästi Viipuri; Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo – taipumaton kenraali sekä www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-GeorgEricStromberg.html

Anonyymi kirjoitti:

Miksi, miksi ja miksi?
Suomen Ruotsin-sotilasasiamies eversti Stewen oli lähettänyt toukokuun alussa päämajaan raportin, jonka mukaan Leningradin alueella kootaan joukkoja Suomeen tehtävää hyökkäystä varten. Vähäisistä miesmääristä ei ollut kyse, sillä joukkoja koottiin neljästä eri armeijasta. Kun Stewen tuli toukokuun 29. päivänä käymään päämajassa, eversti Aladár Paasonen ilmoitti, ettei raporttia ole esitetty Mannerheimille ja ettei siitä myöskään saa mainita hänelle mitään.

Teksti jatkuu alempana
Aksel Airo oli lomalla kesäkuun 1. päivänä. Päivää myöhemmin eversti Valo Nihtilä lähti päämajasta lomalle viedäkseen perheensä maalle kesää viettämään. Samana kesäkuun 2. päivänä piti 3. Divisoonan järjestää Kuuterselässä oopperan vierailuesitys. Kesäkuun 3. päivänä päämajan komentopäällikkö, kenraali Viljo Tuompo antoi esikäskyn kolmen ikäluokan kotiuttamisesta. Lähes 10 000 miehelle myönnettyä maatalouslomaa pidennettiin. Jälkeenpäin Tuompo kirjoitti, ettei ollut saanut mitään tietoa Kannaksen hyökkäysuhasta. Suurhyökkäyksen alkuun oli enää viikko, mutta rajanpinnassa istutettiin perunaa.

Mannerheimin 77-vuotispäivää juhlittiin kesäkuun 4. päivänä. Häntä tuli onnittelemaan mm. pääministeri Edwin Linkomies, joka muistelmissaan kirjoitti, että Mannerheim ”ei sanallakaan viitannut siihen, että neuvostojoukkojen puolella olisi ollut havaittavissa liikehtimistä. Uskoin siis, ettei hyökkäys ainakaan lähiaikoina olisi tulossa.”

Syntymäpäivän jälkeen Aladár Paasonen antoi tilannearvion sekä Mannerheimille että puolustusministeri Rudolf Waldenille: suurhyökkäys alkaa pian ja etulinja Valkeasaaressa murtuu parissa päivässä. Kuulijat kohauttivat vain olkapäitään. Olihan kenraaliluutnantti Laatikainen antanut ymmärtää, että hänen läntistä Kannasta puolustava IV Armeijakuntansa pitää puolensa. Airo puolestaan hyväksyi Laatikaisen näkemykset, koska hänenkin mielilauseensa oli, että ”ei hätä ole tämän näköinen.”

Varsin huolestuttavia tietoja antoi vangiksi saatu viestijoukkojen kersantti Ivan Burlov. Hänen mukaansa Kannakselle oli tullut lisää kaksi armeijaa, yksi armeijakunta, yksi panssariarmeijakunta ja yksi panssarirykmentti. Kun Aladár Paasonen oli lomalla, hänen lähin apulaisensa, kapteeni Georg Enckell esitti tiedon Mannerheimille tietämättä, ettei ylipäällikölle saanut kertoa mitä vain. Mannerheim hermostuikin ja kysyi Airon mielipidettä. Airo vastasi:

”Ei marsalkan asiana ole huolestua kaikenlaisten kersanttien kertomuksista.”

Muistelmissaan Paasonen kertoo, että Airo oli todennut hänelle toukokuun lopulla käydyssä keskustelussa:

”Taas olet pelotellut marsalkan pataluhaksi. Sinun on lopetettava pelottelemasta joukkoja, ne alkavat jo hermostua.”

Päämajan mysteerin ydin on se, miksi ylipäällikkö Mannerheimille ei voitu tai uskallettu kiemurtelematta kertoa huolestuttavia tiedustelutietoja. Miksi nimenomaan Aksel Airo pyrki suodattamaan ne pehmeiksi? Tiesikö hän Mannerheimin terveydentilasta jotain sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt? Pelkäsikö hän jo varsin iäkkään Mannerheimin romahtavan, jos tämä tietäisi tarkalleen tilanteen vakavuuden? Kuka silloin johtaisi Suomen armeijaa ilmeisen uhkaavassa tilanteessa?

Lue lisää

Airo oli selviytynyt Talvisodan vaikeista paikoista.
Hän oli luoneeltaan optimistinen, riidoissa pessimistisen Paasosen kanssa ja vähemmän luottamuksellisissa väleissä varovaisen ja realistisen,mutta Marskille lojaalin
Heinrichsin kanssa.
Airo veti mielellä mattoa jääkärikenraalien alta,kuten komentopäällikkö Tuompo julkaistussa päiväkirjassaan kertoo.

Anonyymi kirjoitti:

Hölynpölyä.

Kannaksen puolustuavalmisteluja tehostettiin,mutta Marski ei halunnut siirtää riittävästi joukkoja Itä-Karjalasta ennakolta,koska uskoi siihen kyettävän hyökkäyksen alettuakin.

Sinänsä vain palstan stallarit tuntevat Puna-Armeijan hyökkäyssuunitelman jo 80 vuotta jälkikäteen ja kykenevät antamaan ohjeet torjunnasta.

PEOpOs esitti jo tammikuussa -44 kenraali Airon kannattamana ryhmityksen perusteellista muutosta,jossa painopiste olisi tullut Kannakselle, missä olisi 7 divisioonaa ja kaksi prikaatia eli lähes puolet voimista.
Pääasemaksi olisi määrätty VT-asema.

Marski hylkäsi esityksen,koska halusi pitää Itä-Karjalan "panttina" rauhanneuvotteluihin.
Siis poliittiset tekijät ratkaisivat, ei sotilaiden osaaminen.

Putleristeille jää siis jälleen kerran vain valehtelijan rooli, mikä heille hyvin istuukin.

Lue lisää

"Marski hylkäsi esityksen,koska halusi pitää Itä-Karjalan "panttina" rauhanneuvotteluihin."
Olisi hauska tietää,miten tätä "panttia" oli tarkoitus hyödyntää rauhanneuvotteluissa.
Remelletty vastapuolelle,että "jos me ei saada Viipuria,Käkisalmea ja Sortavalaa niin me ei anneta Aunuksen kannasta takaisin"?

Anonyymi kirjoitti:

"Marski hylkäsi esityksen,koska halusi pitää Itä-Karjalan "panttina" rauhanneuvotteluihin."
Olisi hauska tietää,miten tätä "panttia" oli tarkoitus hyödyntää rauhanneuvotteluissa.
Remelletty vastapuolelle,että "jos me ei saada Viipuria,Käkisalmea ja Sortavalaa niin me ei anneta Aunuksen kannasta takaisin"?

Lue lisää

Jotain tuohon tapaan. Myös Ryti näki asian tällaisenä ainakin jossain vaiheessa.
Hänkin tosin ihmetteli joukkojen ryhmityksen painopistettä,mihin Marski vastasi hyvin terävästi.
Hän oli perinpohjin väärässä,mikä ilmeni sitten karuimmalla tavalla aamulla10.6.44.

Virhe juonsi alkunsa Saksan vaatimukseen "kädenlyönnistä Syvärillä",mihin Marskin oli suostuttava. Ns. "Miekantuppipäiväkäskyssä" hän esitti asian ikäänkuin omana ratkaisunaan.
Reissu tuli niin kalliiksi,ettei Marski halunnut siitä luopua kuin pakon edessä.
Ja se pakkohan tuli,vaikka Marski vielä muistelmissaan kaunisteli tilannetta aivan naurettavin perustein.

Toveri vain välittää ja toistelee lähinnä brittiläisten tutkimuslaitosten kokoamia tietoja.
Ne perustuvat paljolti sirpaletiedoista koottuun aukolliseen kokonaiskuvaan.
Tyhjät paikat suljetaan oletuksilla,jotka usein ymmärretään faktatiedoksi.

Toveri ei ole ilmoittanut ohjusten loppuneen,vaan varastojen tyhjenevän,mikä tuolla käyttömäärällä ennen pitkää tapahtuukin.
Venäjä tuottaa uutta tavaraa koko ajan.