Mä oon tehny viime kesäkuussa abortin, ja oon päässy siitä nyt jo yli ihan hyvin. Siis kyllä mä sitä ajattelen ja silleen..mut en enään niin paljoo. Ja nyt mä pystyn jo itse hyväksyyn sen ja tiedän että tein oikein.
Abortin jälkeen koko kesän mä halusin unohtaa sen, en ajatellu sitä yhtään, yritin siirtää sen pois mun elämästä, ihan kun mitään ei ois tapahtunu. Tulihan se aina välillä mieleen, mut harvemmin.
Syksyllä sit ku alko koulu, mä rupesin ajatteleen sitä aina vaan enemmän ja enemmän, välillä tuntu että en tiedä mitä tekisin, pää tuntu hajoovan. Koulusta rupes tuleen poissa oloja, en pystyny meneen sinne, sit me päätettiin poikaystävän kans puhuu mun äidille(siis mun äiti kyllä tiesi että tein sen) no äidin kanssa puhuttiin asiasta. Koululla kävin puhuun Tutorin kans ja päädyttiin siihen että keskeytän koulun, koska ei tuu mitään jos en pysty tuleen sinne ja on parempi että saan selvitellä asiaa rauhassa, ilman koulu paineita. Sit terveydenhoitajan kautta pääsin puhuun psykologin kans, ja se autto tosi paljon koska se oli ulkopuolinen henkilö, sille saatto puhua ihan mitä mieleen juolahtaa, sen luona kävin muutaman kerran juttelemassa, kunnes todettiin että ei tarvii enään, paitsi jos rupee siltä tuntuun että tarviin apua.
No siinä se syksy sit meni jouluun asti että en käyny koulua, ja sain ajatukset selväks. Sit nyt tammikuussa alotin uudestaan koulun ja kokonaan alusta opiskelut, tuntu että on helpompi alottaa uuden luokan kanssa.
Nyt koulu sujuu ja asiat on mun päässä selvinneet.
Syitä miksi abortin tein on monia ja jokaisella siihen omat syynsä.
Mä halusin tällä vaan sanoo sen että, abortin tekemistä ei kannata sen takia pelätä että siitä ei pääsis yli, kyllä siitä pääsee jos vaan halua löytyy, jos uskaltaa käsitellä asiaa ja etsiä apua ongelmiin. Jos sen asian käsittelyä siirtää se muuttuu aina vaan vaikeemmaks.
Ja kenenkään ei oo pakko kertoo siitä ees parhaalle kaverillensa jos pelkää asian leviävän eikä toivo sitä. Mun abortista tietää ainoastaan mun äiti ja isä, poikaystävä ja sen äiti ja sisko. Ei kukaan muu.
Onhan se aluks(ainakin mulla oli) tosi vaikeeta kohdata ihmisiä joilla oli vauva tai pieni lapsi, mutta enään ei oo sitäkään ongelmaa, kyllähän se vähän pahalta tuntuu mutta sen kestää kyllä.
Ja sitä ei pidä(ainakaan liikaa) miettimään että nyt se mun vauva ois syntyny jos en ois tehny aborttia ja nyt se ois 1-vuotias jne.
Mä nään sen asian sillai että se lapsi on mun mummon luona taivaassa ja mun mummo pitää siitä tosi hyvää huolta sielä, sit joskus kun mä meen pois siis kuolen ni sit mä meen pitään siitä huolta sinne. Vaikka se ei ees oikeestaan ollu lapsi, sikiö, alle 12 viikkonen, mä ajattelen silti että mun mummo pitää siitä huolta, vaikka oikeestaan jos se ois täälä(maan päällä), eihän semmosesta "möykystä" voi pitää huolta.
Ja jos joku sitä itse toimen pidettä pelkää, niin sen voin sanoo että sulla ei oo siitä mitään tietookaan mitä sulle tehdään, sä meet sinne leikkaus saliin semmoselle "pöydälle" sut nukutetaan ja seuraavan kerran ku sä heräät sä oot poissa sieltä, ja se nukutus ei (ainakaan mulla) kestäny ku 10-15minuuttia eli ei oo ees pitkä aika.
Että semmonen oli mun tarina.
Älkää pelätkö tehdä aborttia, ei se oo mikään häpee eikä siinä oo mitään pahaa.
Abortin jälkeen koko kesän mä halusin unohtaa sen, en ajatellu sitä yhtään, yritin siirtää sen pois mun elämästä, ihan kun mitään ei ois tapahtunu. Tulihan se aina välillä mieleen, mut harvemmin.
Syksyllä sit ku alko koulu, mä rupesin ajatteleen sitä aina vaan enemmän ja enemmän, välillä tuntu että en tiedä mitä tekisin, pää tuntu hajoovan. Koulusta rupes tuleen poissa oloja, en pystyny meneen sinne, sit me päätettiin poikaystävän kans puhuu mun äidille(siis mun äiti kyllä tiesi että tein sen) no äidin kanssa puhuttiin asiasta. Koululla kävin puhuun Tutorin kans ja päädyttiin siihen että keskeytän koulun, koska ei tuu mitään jos en pysty tuleen sinne ja on parempi että saan selvitellä asiaa rauhassa, ilman koulu paineita. Sit terveydenhoitajan kautta pääsin puhuun psykologin kans, ja se autto tosi paljon koska se oli ulkopuolinen henkilö, sille saatto puhua ihan mitä mieleen juolahtaa, sen luona kävin muutaman kerran juttelemassa, kunnes todettiin että ei tarvii enään, paitsi jos rupee siltä tuntuun että tarviin apua.
No siinä se syksy sit meni jouluun asti että en käyny koulua, ja sain ajatukset selväks. Sit nyt tammikuussa alotin uudestaan koulun ja kokonaan alusta opiskelut, tuntu että on helpompi alottaa uuden luokan kanssa.
Nyt koulu sujuu ja asiat on mun päässä selvinneet.
Syitä miksi abortin tein on monia ja jokaisella siihen omat syynsä.
Mä halusin tällä vaan sanoo sen että, abortin tekemistä ei kannata sen takia pelätä että siitä ei pääsis yli, kyllä siitä pääsee jos vaan halua löytyy, jos uskaltaa käsitellä asiaa ja etsiä apua ongelmiin. Jos sen asian käsittelyä siirtää se muuttuu aina vaan vaikeemmaks.
Ja kenenkään ei oo pakko kertoo siitä ees parhaalle kaverillensa jos pelkää asian leviävän eikä toivo sitä. Mun abortista tietää ainoastaan mun äiti ja isä, poikaystävä ja sen äiti ja sisko. Ei kukaan muu.
Onhan se aluks(ainakin mulla oli) tosi vaikeeta kohdata ihmisiä joilla oli vauva tai pieni lapsi, mutta enään ei oo sitäkään ongelmaa, kyllähän se vähän pahalta tuntuu mutta sen kestää kyllä.
Ja sitä ei pidä(ainakaan liikaa) miettimään että nyt se mun vauva ois syntyny jos en ois tehny aborttia ja nyt se ois 1-vuotias jne.
Mä nään sen asian sillai että se lapsi on mun mummon luona taivaassa ja mun mummo pitää siitä tosi hyvää huolta sielä, sit joskus kun mä meen pois siis kuolen ni sit mä meen pitään siitä huolta sinne. Vaikka se ei ees oikeestaan ollu lapsi, sikiö, alle 12 viikkonen, mä ajattelen silti että mun mummo pitää siitä huolta, vaikka oikeestaan jos se ois täälä(maan päällä), eihän semmosesta "möykystä" voi pitää huolta.
Ja jos joku sitä itse toimen pidettä pelkää, niin sen voin sanoo että sulla ei oo siitä mitään tietookaan mitä sulle tehdään, sä meet sinne leikkaus saliin semmoselle "pöydälle" sut nukutetaan ja seuraavan kerran ku sä heräät sä oot poissa sieltä, ja se nukutus ei (ainakaan mulla) kestäny ku 10-15minuuttia eli ei oo ees pitkä aika.
Että semmonen oli mun tarina.
Älkää pelätkö tehdä aborttia, ei se oo mikään häpee eikä siinä oo mitään pahaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
No onhan siinä pahaa paljonkin.....Itselleni on tehty myös joten tiedän mistä puhun. Ei siinä ole mitään hyvää eikä siitä koskan pääse yli. Ei sullakaan helppoa ole ollut.
Sitäpaitsi jos kesalla teit abortin niin eihan lapsi suinkaan vuoden ikäinen vielä olisi. Kans kyllä mietin että nään sen sitten kun joskus kuolen, pikku lapseni...
En mä tarkottanutkaan että mulla ois viä vuosi siitä, mut no tarkotin vaan oikeestaan sitä että semmosia on sinänsä turha miettiä, ainakaan liikaa.
Ei mulla ookkaan helppoo ollu, enkä mä koskaan pääse siitä 100% yli, mut ei se tunnu musta enään niin pahalta, tai ainakaan mun pää ei oo niin sekasin enää...
Jouluna ja muullonkin kun oon nyt käyny mummoni haudalla, oon vieny sinne 2 kynttilää, toisen mummolle ja toisen lapselleni..vaikka se ei oo sen hauta tms. mut koska mä ajattelen että mun mummo pitää siitä huolen, niin miks en vois muistaa sitä samalla haudalla.
Pärjäilkää kaikki abortin tehneet, te ette oo asian kanssa yksin.
mikäli nämä mielipiteet ovat yleisiä naisten keskuudessa! Itse en ajatellut aborttiani pätkän vertaa kunhan olin saanut pakolliset asiat järjestykseen, eli jälkitarkistus ja uusi kierukka. Eiköhän jonkin abortin märehtiminen ole turhaa hysteriaa ja moraalista krapulaa! Viisaudenhampaan poistostakin on pahemmat muistikuvat!
Jaa, no voisin sanoo että kullakin on ehkä tapansa, ja jokainen suree ja märehtii eri asioita kuin toinen ja eri tavalla.
Että ei tämmösessäkään asiassa voi sanoo mikä on oikein, jokainen ihminen on erilainen.
...paatunut tosiaan....tai sitten et vaan halua ajatella asiaa koska se on sulle liian vaikeeta kohdattavaksi ja uhkaavaa.
Niinpä niin..mä oon sun (re) kans samaa mieltä.
Ja niinkun toi Emppu oli kirjottanut että se voi joskus tulla viä eteen siis joskus 5 vuoden päästä se rupee ahdistaan ja sit siitä on vaikeempi päästä yli ku on kulunu aikaa yms.
oletteko te todellakin noin teinipropagandan ja kirkon aivopesemiä!?!? Käytin nimimerkkiä paatunut lähinnä siksi, että minua huvitti - Vai tulee eteen viidenkin vuoden kuluttua. Jassoo, kamalat tunnontuskat Koukkuniemen vanhainkodissa.... Tunnontuskat tulevat mikäli aborttiin joutuu nuorena herkässä iässä jolloin ottaa tosissaan teidänkin kylvämänne jutut. Taidan olla ainoa aikuinen tässä porukassa, ja oikeastaan kurkistin tänne voidakseni sanoa positivisen sanan niille nuorille ihmisille joita täällä fundamentalistit yrittävät syyllistää. Suomi amerikkalaistuu, hampurilaiset ovat aloittaneet soluttautumisen, kohta on aborttiterroristien vuoro....
ikää on kyllä 21...
olet aikuinen :))) Minä olen kohta 50, enkä ole vieläkään......
mulla kävi kans köpösti.olin 17 enkä tiennyt lapsen isää ja muutenkin tulevaisuus oli sekavaa.saman tien kun sain tietää olevani raskaana en edes miettinyt..tahdoin abortin mahd nopeasti ja sain ajan samalle viikolle.vanhemmilleni sanoin että pitää mennä kouluun aikasemmin ja mutisin jotain jostain opintomatkasta jolta tulisin illalla kun porukat olisi jo mökillä. operaatio oli nopea ja sairaalasta kotiin pääsin kun olin syönyt, juonut ja pissannut.lääkäri sanoi vielä lähtiessä että kaikki on ok.kaverini haki mut sairaalasta ja illalla olisi pitänyt levätä mutta käväisin pienellä kävelyllä katsomassa keskustassa kun ikätoverit dokas.pari päivää meni ihan hyvin jos ei ota lukuun noita itkukohtauksia kun ajattelin että olin tappanut oman lapseni..kyllä siihen kiintyi kun iltaisin mietti asioita ja sitä pientä joka sisällä kasvoi. seuraavalla viikolla olin matkalla kouluun ja oloni oli todella huono ja kuumetta oli paljon ja vatsaa koski mutta kokeeseen oli mentävä..menin bussilla koululle mutta en pystynyt enää kävelemään lyhyttä matkaa koulun mäelle vaan käännyin ja kävelin kovassa kivussa bussipysäkille takaisin ja kotiin.äiti oli kotona ja patisti päivystysasemalle jossa lääkäri antoi kiireellisen lähetteen tulehduksen vuoksi keskussairaalaan.siellä suoraan tippa ranteeseen ja ultraäänitutkimus ja hoitaja totesi että täällähän on vielä jotain..vielä tänäpäivänäkään en tiedä odotinko kaksosia vai oliko kaavinta epäonnistunut.jouduin olemaan sairaalassa uuden kaavinnan jälkeen vielä muutaman päivän tiputuksessa ja vanhemmilleni sanoin että jouduin munasarjatulehduksen(onkohan sellaista edes olemassa)takia sairaalaan..omaksi onnekseni naistentautien osastolle sillä ensimmäisen aborttiyrityksen jälkeen olin vastasynnyttäneiden osastolla mikä oli kamalaa kun jatkuvasti kuuli vauvan itkua ja käytävällä kun meni vessaan niin näki onnellisia äitejä vauvojensa kanssa.
12-viikkoinen on jo aika paljon ihmisen näkönen.mä just muutama viikko sit katoin netistä kuvia minkä kokoisia sikiöt on milläkin viikolla
(löyty www.makupalat.fi ja sieltä naisten osasto ja odotus ja synnytys)ja mä järkytyin niin paljon että pääsi itku.se oli aika kova pala kun olin kokoajan uskotellu itelleni et se oli vaan sellai soluklöntti mutta sillähän olikin jo alkiot käsistä ja jaloista.mun nykyinen avomies on tehnyt mulle selväx et jos nyt tulen raskaaksi(oltu yhdessä 4vuotta) niin se on abotti tai soromnoo..en tahtois enää aborttia enkä tahdo erotakaan kun ekaa kertaa menee suhteessa näin hyvin.
Hei! olen 27 vuotias 2 lapsen onnellinen äiti. Vanhin lapsistani on 7 ja nuorin 4. Heidän jälkeen olen tehnyt 2 aborttia ja ne on mielessäni aina ja iänkaikkisesti.Toisen abortin jouduin tekemään sosiaalisen tilanteeni takia eli olin työtön.Ei yksin kertaisesti ollut varaa 3 lapseen. Asunto olisi pitänyt hankkia isompi ja vuokra olisi noussut pilviin. Se siitä ensimmäisestä. Toinen oli jo sitten haluttu raskaus. Taloudellinen tilanne parantunut huomattavasti. Mutta sitten sairastuin....minun piti valita joko lapsen tai minun henki.pohdin pohtimistani mitä teen. Raskaus oli jo 18 viikolla kun sairastuin joten aborttiin tarvittiin sosiaali-ja terveyslautakunnan päätös.Sitä pöötöstä odotellessa olin jo harkinnut että pidän lapsen, mutta sitten ajattelin että kyllä mä haluan vielä elää. Joten otanko riskin vai en. No lautakunnan päätös tuli ja se antoi luvan tehdä abortin terveydellisistä syistä. Ja en ottanut riskiä viedä raskauttani loppuun vaan tein abortin.Tämä toinen abortti kalvaa aina mieltäni. Mietin jotta ehkä se olisikin voinut sujua loppuun asti hyvin, kummankin henki olisi säilynyt. Mutta sitten ajattelen kuitenkin että jos lapsi olisi kuollut synnytyksessä se olisi ollut isompi menetys. Taisitten minulta olisi mennyt henki niin lapsi olisi elänyt ilman äitiä. toisaalta tein oikean valinnan mutta aina se tulee kalvaan mieltäni.