Mä oon 17 ja raskaana, menen tietysti aborttiin! En voisi millään tässä iässä edes ajatella lasta, eikä poikaystävänikään halua. Aluksi kun sain tietää että olen raskaana ajattelin että olen ainoa 17 vuotias tässä maasssa jolle käy näin, mutta olin tietysti väärässä! On täällä muitakin nuoria jotka ovat raskaana, jotku pitävät sen ja jotku tekevät abortin, mun valinta on se abortti koska en vaan kykene vielä kasvattamaan lasta... Välillä en vaan tajua että pieni ihmisen alku kasvaa mun sisällä ja mä aijon tapattaa sen mutta se on ainoa vaihtoehto! Joskus tuntuu että kaikki on hyvin mutta kun alan taas ajattelemaan asiaa niin tuntuu että kaikki menee päin helvettiä!
mutta onneksi on paljon ihmisiä ympärillä jotka ymmärtävät ja lohduttavat. Mutta kaikkein eniten olen kiitollinen rakkaalle poikaystävälleni joka otti asian kertoessani sen rauhallisesti ja on mun tukena koko ajan! Vitsailemme asiasta joskus ja nauramme mutta taas joskus puhumme rauhallisesti ja ajattelemme asiaa järjellä. Kaikki jotka ovat olleet raskaana ja tehneet abortin kirjottakaa mulle omia ajatuksia ja kertokaa millaista elämä on abortin jälkeen. Se olisi tosi hauska tietää.. Kiitos kaikille jo etukäteen!! Odotan että otatte yhteyttä...
mutta onneksi on paljon ihmisiä ympärillä jotka ymmärtävät ja lohduttavat. Mutta kaikkein eniten olen kiitollinen rakkaalle poikaystävälleni joka otti asian kertoessani sen rauhallisesti ja on mun tukena koko ajan! Vitsailemme asiasta joskus ja nauramme mutta taas joskus puhumme rauhallisesti ja ajattelemme asiaa järjellä. Kaikki jotka ovat olleet raskaana ja tehneet abortin kirjottakaa mulle omia ajatuksia ja kertokaa millaista elämä on abortin jälkeen. Se olisi tosi hauska tietää.. Kiitos kaikille jo etukäteen!! Odotan että otatte yhteyttä...
Vastaukset 8
Vanhimmat
heippa!
mä oon 16v ja tein abortin noin 2viikkoa sitten. se päätös oli mulle iha hirvee, koska rakastan lapsia iha hirveesti! mä en olis pystyny kasvattaa lasta, joka on saanu alun raiskauksesta. onhan tää tällai iha hyvä ett päädyin aborttii, näi järjellä ajateltu! mutta sitte toisaalta mull on koko aja sellane olo ett oon tappanu mun oman pienen viattoman vauvan. ja se tuntuu iha hirveeltä! sillo ku mulle tehtii abortti, mun tunteet "kuoli". mä en tuntenu enää mitää, mutt nyt näi muutaman viikon kuluttua alan vasta tajuumaa mitä menin tekemää... mä oon ihan lopussa! oon yrittäny itsemurhaa ja viillän, eikä kukaa kuitenkaa tajuu kuinka paha olo mulla on!
jaksamista sulle!
on ollut helvettiä.
Kun tulin raskaaksi, lapsi ei tosiaan sopinut, en olisi pystynyt huolehtimaan siitä, mies ei halunnut jne, tavalliset syyt. Ahdisti ja suututti raskaus, olin aivan varma, että haluan abortin, enkä koskaan miettinyt edes leikilläni, että olisin pitänyt lapsen.
Kun tein abortin, tuntui, että maailma meni alta, pala palalta.
Tiedän koko ajan, minkä ikäinen lapsi olisi nyt, näen unia synnytyksestä, sairaaloista, vauvanhoidosta. Asia tulee mieleen joka päivä jostain, toisten vauvoista, telkkarisarjoista, lapsettomuuskeskusteluista.
Ennen aborttia oli jotenkin sellainen harhakuva, että kun se on tehty, sen voi unohtaa, että voi kääntää kelloa taaksepäin, ettei sitä raskaaksituloa ole tavallaan ollutkaan. Mutta oikeasti asetelma on se, että joku sinulle olennainen läheinen ihminen on kuollut, ja se kouraisee todella syvältä. Vaikka se ei ollut haluttu, se oli kuitenkin omaa lihaa ja verta.
Mutta toisaalta olet itse sen tappanut, joten omatunto soimaa ja tuntuu sille, että on paska ihminen, ei edes olisi ansainnut lasta. On todella vaikea luovia tunteiden kanssa, koska ei ole ketään, jolle puhua.
Ympäristö jaksaa tukea tasan niin kauan kunnes abortti on tehty, katumusta, kaipausta ja syyllisyyttä se ei ymmärrä.
Että tällä tavalla.
Jos nyt saisin valita, en tekisi aborttia, vaan yrittäisin pärjätä sen elämän kanssa, jonka lapsi tuo tullessaan. Ihan vain siksi, että ei hävettäisi niin paljon olla minä. Enkä tosiaan tarkoita tuomita abortteja yleensä, nämä ovat tunteet tässä omassa asiassani ja ne olivat ikävä yllätys.
Muistakaa ihmiset, että abortin jälkeen on tarjolla apua! Minulle tarjottiin heti mahdollisuutta keskustella psykologin kanssa ja sain mukaan esitteitä ja psykologin yhteystiedot. Aluksi en apua halunnut ja päätin pärjätä yksin. Sitten alkoi alamäki ja tuntui, ettei kukaan ymmärrä. Onneksi soitin psykologille! Kävin hänen luonaan noin puoli vuotta ja vieläkin voin varata ajan, jos tarvitsen. Luin myös kirjoja abortista.
Ottakaa apua vastaan! Ihan turha sinnitellä yksin ja murehtia yksinään.
Abortin tekemättä jättäminenkin olisi voinut johtaa huonoihin juttuihin. Joku ratkaisu on pakko tehdä silloin, kun on ei toivotusti raskaana. Sitten sen ratkaisun kanssa on pakko elää. TÄhän kannattaa ottaa apua vastaan, jos tuntuu että omat ajatukset kiertää vain samaa kehää.
Itse olin 17v kun aloin odottaa lasta. En tehnyt aborttia ja nyt lapseni on 30 v. Jospa harkitseisit vielä. Tunne itse muutaman henkilön jotka on tehneet abortin ja ainakin heillä on itsesyytöksiä. Nuorena ei välttämätä asia tunnu niin pahalta, mutta kun ikää tulee niin asia voi ruveta todella pahasti vaivaamaan omaatuntoa.
Mulle tehtiin keskeytys kun olin 18, siitä on jo 15 vuotta aikaa. Muistan sen aina. Naureskelimme huonekaverin kanssa ja puputimme voileipiä. Hän oli samassa tilanteessa kuin minä! Meillä oli muka niin hauskaa ja en todellakaan miettinyt kahta kertaa mennäkö keskeytykseen vai ei...
Nyt, kahden lapsen äitinä, elämää nähneenä, voin sanoa että se oli oikea ratkaisu tuolloin! Mutta se ei poista sitä totuutta, että ajattelen keskeytystä yhä liki päivittäin ja olen itselleni jollain lailla vihainen.
Meistä jokainen on erilainen, en voi sanoa miltä susta tuntuu kuukauden tai vuoden päästä, ja päätös on kuitenkin tehtävä nyt!
Mutta sen neuvon annan, että mitä teetkin - tee se nopeasti, ennen kuin viikot kuluvat ja vauva kasvaa! Tätä päätöstä ei kannata pitkittää!
Tässä minun lyhyt tarinani.
Olin 17 kesäinen nuori nainen, seurustelin onnellisesti ja asuin silloisen poikaystäväni kanssa yhdessä. Ne oli parhaita vuosia... Sitten ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. Olin juuri täyttänyt 17. Ensimmäisenä kun tajusin raskauden itkin monta päivää, en voinut ymmärtää...en todellakaan olisi halunnut näin tapahtuvan. Poikaystäväni otti asian rauhallisesti ja kertoi että päätös on viimekädessä minun, hän seisoo vierelläni olipa päätös kumpi vain. Terveydenhoitaja tietenkin kertoi muistakin vaihtoehdoista. Adoptio ei tullut kysymykseenkään. Miten voisin kasvattaa mahassani lasta yhdeksän kuukautta ja antaa se sitten pois. Tiesin että tuo vaihtoehto ei olisi minun kohdallani mahdollista.
Aloin sitten miettimään aborttia. En asiasta puhunut kuin terveydenhoitajan kanssa, en kertonut kelleen. Vaikka minulla on suuri suku, siskojakin monta niin en vain pystynyt heille tätä kertomaan. Poikaystävänikin kanssa ei paljoa asiasta puhuttu, se oli jotenkin niin arka tilanne... Nyt jälkeen päin tiedän että olisi pitänyt puhua. Mutta en silloin uskaltanut, kannoin asiaa yksin omilla harteilla, itkin ja mietin ja mietin ja mietin...
Sitten tein päätöksen. Valitsin abortin. Tuona aikana kun odotin pääsyä tuohon toimenpiteeseen en kertaakaan miettinyt asiaa. En päästänyt sitä ajatuksiini. Olin tehnyt päätökseni ja siinä oli pysyttävä. Mutta sitten saapui tuo ilta, toimenpidettä edeltävä ilta. Olin yksin kotona koko päivän ja mieleni jotenkin kirkastui, tajusin etten voi tehdä sitä. Halusin lapseni. Tuli ilta, poikaystäväni saapui töistä ja kerroin hälle että seuraavan päivän toimenpiteen saa perua. Hänkin oli onnellinen. Myöhemmin tuona iltana vessaan mentyäni sain kamalat krampit vatsaani ja tunsin kuinka veri valui jalkojani pitkin...keskenmeno. Menetin tajuntani jossain vaiheessa ambulanssissa ja heräsin vasta seuraavana aamuna. Lapseni oli tullut pois. Aivan kuin tuo ei olisi ollut jo tarpeeksi, lääkäri kertoi että oli tapahtunut jotain, jokin oli mennyt vikaan...
Minä en voi ehkä ikinä saada lasta. Nykyisessä suhteessa olemme yrittäneet jo melkein neljä vuotta. Tuloksetta.
Usein mietin mitä tuo kaikki tarkoitti. Mitä oikein tapahtui. Kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia.
Haluan sinulle sanoa että jos yhtään ajattelet että haluaisit lapsen pitää niin ole onnellinen ja synnytä lapsesi kun sinulla on siihen mahdollisuus. En minäkään tuolloin tullut ikinä ajatelluksi, että se voisi olla minun ainoa mahdollisuuteni saada oma lapsi... Jos päädyt aborttiin niin muista ettet koskaan, et koskaan voi sitä takaisin saada. Kyllä minäkin abortin hyväksyn, mutta siitä täytyy olla täysin varma. Muuten tuo asia jää painamaan mieltä elämän loppuun asti. Sitä tulee kysyttyä itseltään miljoona kertaa Mitä jos...
sanon vaan että mieti vielä..mun elämästä tukli yhtä helvettiä abortin jälkeen...ite olin tai oon vieläkin hermoromahduksen partaalla ja suhde on meinannut kariutuu monesti..ja en vaan yksinkertaisesti kestä edes kuulla vauvan itkuu tai kattoo odottavii äitejä..rakaastan lapsia yli kaiken..
...jälkeen on samanlaista meillä kuin ennenkin, kiitos keskeytyksen, ettei tarvinnut rakastavia vanhempia esittämään...