että nostin sinut jalustalle. Ketään ihmistä ei saa nostaa jalustalle. Itkin vuosia, kun en kelvannut. Nyttemmin olen miettinyt ettei ollut minun huonoudesta kiinni, vaan jostain ihan muusta.
Vielä pitäisi saada tähän järkeä, että miten joku ulkopuolinen ihminen voi saada minut vuosiksi niin raiteiltaan? Tulit siinä kohtaa, kun piti rakentaa kaikki alusta. Kaikki romahti. Tai ainakin terveys.
Vielä pitäisi saada tähän järkeä, että miten joku ulkopuolinen ihminen voi saada minut vuosiksi niin raiteiltaan? Tulit siinä kohtaa, kun piti rakentaa kaikki alusta. Kaikki romahti. Tai ainakin terveys.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja ei ollut syytös mihinkään suuntaan. Sitä vaan mietin, miten voi ihminen niin suin päin rakastua? Koitan ottaa vastuun omista tuntemuksistani, mutta ensin yritän ymmärtää tunteitani. Ja mikä rakennusaine minusta on puuttunut, että olen tällä tavalla heikko? Muuten en niin koe olevani heikko, olen aika sitkeä.
Mutta illuusio romanttisesta rakkaudesta on todellakin toisille vaan illuusio. Ei toteudu. Yritän sen hyväksyä. Toteutan sitä toista puolta itsestäni ja rakastan ihmisiä, muuhun rakkauteen olen kai jotenkin vajaa. Tuntuu vaan, että jotain puuttuu. Millä pystyisi täyttämään sen?
Olen kuullut, että rakastuminen on ihana asia. Minulle se on ollut tuhoa tuovaa.
Pystyn samaistumaan tuohon tekstiisi. Ehkä se johtuu siitä että omia tunteitaan on vaikeaa säädellä tai sitten oikeasti tuntee emotionaalisia ärsykkeitä herkemmin kuin valtaosa ihmisistä. Se oli yksi elämäni epämiellyttävimpiä kokemuksia kun rakastuin itsekin yhteen minulle tuntemattomaan naiseen. Totuus on, että se muutti minua ihmisenä pysyvästi.
Varmasti omalla historialla on tähän oma osuutensa, sekä tietynlaisella herkkyydellä. Tunteiden säätely on ollut minulle vaikeaa. Joskus joudun odottamaan tai vetäytymään, että tunteet tasaantuu ja että pystyn olemaan "normaalisti".
Historialla siinä mielessä merkitystä, ettei ole aikanaan annettu lupaa tuntea omia tunteita. Tai on saanut luvan vaan osoittaa niitä "positiivisia" tunteita. Siitä on kertynyt sellainen möykky, että joskus tunteet tulevat valtavana vyörynä, jonka armoille vaan jotenkin jää.
Aina vähän kadehtinut niitä, joilla sellainen terve itsetunto ja sen johdosta ovat jämäköitä. Sellaisia ei horjuteta mistään suunnasta, kun tuntevat oman arvonsa. Minäkin pystyn järjen tasolla ymmärtämään, etten ole muita huonompi. Mutta tunteen tasolla en siihen pysty.
Joissain asioissa pyrkinyt suoriutumaan "täydellisesti". Kun jos mokaa, on tyhmä ja huono. Lähtökohdat vähän sellaiset, etten oikein tiedä, miten sen pitikään mennä. No omille lähtökohdillehan ei mitään mahda. Jossittelu on turhaa. Voisi olla paljon huonomminkin.
Mutta haluaisin että voisin tuntea oloni rakastettavaksi ja riittäväksi silti, vaikken kaikkea osaakaan ja olen tehnyt/teen tyhmiä valintoja. Eikö ole jokaisen oikeus kompuroida? Sekä olen paljon armollisempi muita kohtaan, mitä itseäni. Toivoisin voivani kasvaa ihmisenä omiin mittoihin ilman, että siellä joku "ankara vanhempi" moittii minua. Toivoisin, että saisin olla heikko, tyhmäkin joskus ja että en kokisi niin vahvasti sitä, jos joskus epäonnistun.
Elämä ei ole kilpailua tai suorittamista, sen ymmärrän. Mutta tällä tavalla vajavainen ihminen kuin minä, joutuu miettimään mitä se sitten on ja miten voisi olla hyvä olla, silloin kun vaan on.