Olen 16-vuotias ja olen koko elämäni kuvitellut kaikkea omituista.
Pidän itseni rankaisemisesta ja kurittamisesta.
Tai oikeastaan en pidä siitä, mutta tuntuu kuin joku valvoisi ja haukkuisi minua kaikista tekemistäni ja tekemättömistäkin virheistä.
Minulla on aina ollut kuvitteellisia, sekä todellisiakin vihollisia.
Nämä päänsisäiset viholliseni ovat kaikkein pahimpia.
Nitä ei pääse pakoon.
En pidä itseäni esim. syömishäiriöisenä, kuten jotkut voisivat väittää, sillä en itse päätä, että jos olen syönyt liikaa, niin oksennan tai lähden parin tunnin lenkille.
Tuntuu kuin jokin ääni ilkkuisi minua jatkuvasti, ja käskisi, että on pakko syödä, on pakko sanoa tai tehdä jotakin.
Sitten kun "pakotettuna" teen jotakin typerää, saan siitä rangaistuksen.
Se ääni haukkuu minua ja pitää minua huonona ja laiskana, vaikka yrittäisin tehdä kaiken niin hyvin kuin kykenen.
Jos saan kokeesta 10, niin olen hetken iloinen.
Sitten kuitenkin tulee heti ajatus, että "s**tanan typerys, koska et edes lukenut siihen kokeeseen, et ansaitse tuota numeroa, et ole oikeasti hyvä tuossakaan. Olisi kuuulunut olla tunneilla ja lukea, niin ansaitsisit numerosi."
Ystävyyssuhteissa olen usein sononut ja tehnyt jotakin sellaista, jonka olen varmaksi tiennyt karkottavan ystäväni.
Silti en kaipaa yksinäisyyttä, en viihdy yksin.
Pienenä leikin useimmiten yksin, ja ne leikit olivat täyttä kidutusta ja nöyryytystä, ei mitään hauskanpitoa.
Sidoin itseni vaikka kiinni johonkin, joskus niin tiukasti, etten saanut itse solmuja irti, vaan oli pakko huutaa joku apuun.
Revin aina silloin tällöin hiuksiani irti ja kuvittelen että se on joku muu.
Raavin itseni verille ja katson peilistä, kuinka näytän hetki hetkeltä kamalammalta.
Osittain joku nauttiikin siitä.
Mutta olenko se minä, vai joku muu?
Miksi haluan tuottaa itselleni kärsimystä?
Pidän itseni rankaisemisesta ja kurittamisesta.
Tai oikeastaan en pidä siitä, mutta tuntuu kuin joku valvoisi ja haukkuisi minua kaikista tekemistäni ja tekemättömistäkin virheistä.
Minulla on aina ollut kuvitteellisia, sekä todellisiakin vihollisia.
Nämä päänsisäiset viholliseni ovat kaikkein pahimpia.
Nitä ei pääse pakoon.
En pidä itseäni esim. syömishäiriöisenä, kuten jotkut voisivat väittää, sillä en itse päätä, että jos olen syönyt liikaa, niin oksennan tai lähden parin tunnin lenkille.
Tuntuu kuin jokin ääni ilkkuisi minua jatkuvasti, ja käskisi, että on pakko syödä, on pakko sanoa tai tehdä jotakin.
Sitten kun "pakotettuna" teen jotakin typerää, saan siitä rangaistuksen.
Se ääni haukkuu minua ja pitää minua huonona ja laiskana, vaikka yrittäisin tehdä kaiken niin hyvin kuin kykenen.
Jos saan kokeesta 10, niin olen hetken iloinen.
Sitten kuitenkin tulee heti ajatus, että "s**tanan typerys, koska et edes lukenut siihen kokeeseen, et ansaitse tuota numeroa, et ole oikeasti hyvä tuossakaan. Olisi kuuulunut olla tunneilla ja lukea, niin ansaitsisit numerosi."
Ystävyyssuhteissa olen usein sononut ja tehnyt jotakin sellaista, jonka olen varmaksi tiennyt karkottavan ystäväni.
Silti en kaipaa yksinäisyyttä, en viihdy yksin.
Pienenä leikin useimmiten yksin, ja ne leikit olivat täyttä kidutusta ja nöyryytystä, ei mitään hauskanpitoa.
Sidoin itseni vaikka kiinni johonkin, joskus niin tiukasti, etten saanut itse solmuja irti, vaan oli pakko huutaa joku apuun.
Revin aina silloin tällöin hiuksiani irti ja kuvittelen että se on joku muu.
Raavin itseni verille ja katson peilistä, kuinka näytän hetki hetkeltä kamalammalta.
Osittain joku nauttiikin siitä.
Mutta olenko se minä, vai joku muu?
Miksi haluan tuottaa itselleni kärsimystä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
hyvä ihminen mielenterveystoimistoon hakemaan apua!!! sieltä saat apua!! niin olen minäkinsaanut!