Kokoomus haluaa korot alas

Demarit tietysti haluaa korot ylös

Mahtavaa!! Onnea siihen suunnitelmaan. Mutta

Tottuus se pittää Aslakinki hengissä. Älä lue jos pelottaa!

Väinä Kuivakkakumpu ja Terhi Puljander-Kymäräinen lähtivät Lappiin tutkimusmatkalle. Vastassa heitä odotti jo kärsimättömästi Aslakki Näsvänkijärvenahonnotko. Aslakkia jännitti josko nuo etelän varekset ehtivät tulla ennen kuin kaikki todistusaineistot ehtivät tuhoutua.
Mutta huh, helpotuksesta, -nuo tyhmät tutkijat, jotka eivät oikiasthan mithän ymmärrä, …
-tulivat kuin tulivatkin 1.4. aamujunalla Rovaniemen karulle rautatieasemalle, eli juuri ajoissa toteamaan empiirisestikin todettavan kauhean tosiasian.

Aslakki oli jo pitkään uumoillut ja merkinnyt kalenteriinsa päiviä ja turistien määriä ja vakuuttunut, että empiiristen tutkimusten on vuorenvarmasti osoitettava hänen olevan oikeassa. ”No tulittahan te lopulta”. ”Mie jo ajattelin, että eivät ne etelän varekset tänne kuitenkhan koskhan lennä muuten ko varastamhan meiltä kaikki mikä vain irtoaa.”

”Kättäpäivää nyt-päivää-päivää” -kättä paiskattiin ja etelän varekset tietenki Helsingissä totuthun taphan menivät sen jälkhen epäkohteliihasti käsiä pesemhän ja desinfioimhan. …No eipä sillä, -niimmieki tehin. Mistä nuista tietää mitä bakteereja ja viruksia kantavat mukanhan tahalhan tänne Lapin puhthaille lumile,- Aslakki ajatteli.

”Sitte eiku asiihan” -Aslakki aloitti. Matkasta väsyneet vieraat tutkijat ehdottivat, että ensiksi mentäisiin syömään lounas jossakin hyvässä ravintolassa. Junamatka Rovaniemelle oli ollut pitkä ja nälkäkin oli alkanut jo kiristyttää mieliä ja vöitä. Sitä paitsi tuo Aslakki oli heti ensi tapaamisessa alkanut vaikuttaa epäkohteliaalta ja jotenkin oudolta. Vaikka empiirikoksi hänkin oli itsensä esitellyt. Oli sanonut esimerkiksi Kekkosen viisauksia ladellen: ”Niin on jos siltä näyttää.” Juristiperheessä kasvaneella Terhillä sydän oikein läikähti tuon kuullessaan. Ehkä tuo Aslakki ei niin sydämetön olekkaan vaan hänkin olisi kyvykäs näkemään tunteiden, vaikutelmien ja mielikuvien merkityksen tutkimusongelmia selvitettäessä ja päätöksiä ratkottaessa.

Terhi muisti elävästi hänen ja Ison Heikin välisen väittelyn. Heikki oli väittänyt ykskantaan, että kaikki päätökset tehdään tunteella. Sen verran Terhikin oli lakia lukenut, että näki tuossa ristiriidan laintulkinnalle asetettavan objektiviteettiperiaatteen noudattamisen ja laissa syyttäjälle ja tuomarille asetettavan näyttötaakan siirtämisen käytänteissä vastaajalle, välillä. Ristiriidan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmista. Mutta hänkin naisena ymmärsi olla hiljaa, eikä maininnut asiasta. Olihan noissa tapauksissa aina kysymyksessä naisen oikeus miesten oikeudettomaa asemaa vastaan.

Olihan tuo nykykäytäntö kiistattomasti siis naisten etu. Hänen sydämessään läikähti jälleen ajatus ”oikeusvaltiosta”, jossa naiset päättävät naisen etua, miehiä vastaan koskevissa asioissa, jutuissa ja oikeustapauksissa. Hänen muistellessaan ex-miehensä saattamista oikeuteen, elatusmaksuja vuosiksi maksamaan ja kuvitteellisten syytteiden vuoksi vakilatuomioon. Hänen onnensa muodosti hänen huulilleen äänettömän onnen ja vahingonilon Pikku Myylle luonteenomaisen hymynkareen. Terhi vilkaisi äkkiä ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt, että hän hymyili itsekseen.

Terhi oli lukenut viime viikon Helsingin Sanomista korkean tason naissyyttäjän kolumnin, jossa syyttäjä korosti rakkauden merkitystä syyttäjänä ja oikeudenkäynneissä. Iso Heikki oli kuulemma sen myös luettuaan kertonut, että jotenkin tuo oli kuulemma Ison Heikin mielestä tuntunut epätodelliselta, epätotuudelta, irvokkaalta ja Kafkamaiselta. Siis naissyyttäjän rakkaus? Ketä kohtaan? -ja miten asiat todellisessa käytännössä olivatkaan miesten kannalta. Iso Heikki oli kuulemma vaatinut ainakin säädettäväksi uusi laki, joka kieltäisi toimittajia sanktioiden uhalla ilkikurisesti ja vahingoniloisesti pilaamasta vaikkapa väärin tai ehkä oikeinkin tuomittujen koko elämää loppuelämäksi. Tuota eivät naispäätäjät olleet ottaneet kuuleviin korviinsa. Olihan ihanaa olla vastaajan oikeusturvasta riippumattoman mielivallan päällä ja nähdä kuinka oikeusvaltio toimii ”totuutta, oikeutta ja kohtuutta” lukiessaan ja arvopolitiikallaan operoidessaan.

Terhin mieli alkoi harhailla opiskeluaikaisissa keskusteluissa. Hän muisti opettajan motivoineen oikeustieteen opiskelijoita esittelemällä Juristien palkkataulukoita ja tuloksista riippumatonta suurien ansiotulojen ”tuloloukkua”, jossa korkeita tuloja on vaikea päästä pakoon. Rahoja tulee teillä riittämään riippumatta siitä, voititteko vai hävisitte juttujanne ja asianajajina. Niin, ja sitten opettaja oli kertonut lakimiesten korkeille yhteiskunnallisille paikoille hakeutumisen mahdollisuuksista. Erityisesti naisten, -Suomessa. Toinen opettajan motivointikeino oli kertoa kertomus kylästä, jossa oli ensin vain yksi juristi. Hän näki nälkää, sillä ihmiset eivät halunneet riidellä, vaan sopivat asiat keskenään ilman häntä. Mutta sitten tapahtui onnenpotku. Kylään muutti asumaan toinen juristi. Sen jälkeen kumpikin elivät herroiksi. -Noin taloudellisesti ja arvostetusti. Terhi muisti kuullensa, että jollakin alueella oli todettu tilastollisesti, että yli 80% asukkaista oli haastanut naapurinsakin oikeuteen.
Samaan aikaan Aslakin mietteet vaelsivat nuoruuden aikaan. Terhi näytti Aslakin mielestä jotenkin kauniilta ja viehkeältä kunnes hän tajusi, että naisen vasemmassa nimettömässä oli vielä poistettujen vihkisormusten jättämät painanteet. ”Joka eronneen nai…”, -mummovainaan opetukset Isosta kirjasta ohjasivat vieläkin Aslakin moraalista orientaatiota ja elämänvalintoja. Aslakin mieleen muistui kuitenkin rakastumismatkat Oulaisiin pääsiäisenkeltaisella kuplavolkkarilla ihanaa Marjoa tapaamaan. Aurinko nousee taas, sanoivat oulaistelaiset ystävät kun keltainen kupla kaarsi pihaan. Aslakki muisti kuinka mukavia ihmiset olivatkaan Oulaisissa noin yleensäkin.
-No oli tapahtunut kuitenkin niin, että Marjon sodassa invalidisoitunut isä oli Aslakille tehnyt heti selväksi mitä Aslakista ajatteli. ”Juu, ennen vanhaan kerrottiin, että kun Lappalainen juoksi koko päivän tunturissa nälkää pakoon, se nälkä vain lisääntyi.” -Tuo epäkohteliaisuus meni perille. Seurustelua jatkettiin vielä jonkin kerran tavaten, mutta kun tulevien vuosien talous oli nuorella Aslakilla vielä hakusessa, oli seurustelu lopetettava. Viimeisen kirjeen nuorelta ihanalta Marjolta Aslakki muisti vieläkin. Siinä luki: ”Minun tähteni on liian pieni, en voi näyttää sitä sinulle”. Kirje päättyi tutun virren sanoihin. ”…Tuo meidät yhteen uudelleen. Jos täällä ei, niin taivaaseen. Tämänkin päivän edestä, me saamme siellä kiitellä.” Tuo ihana muisto oli kaukainen häilähdys onnellisista nuoruuden ajoista, jolloin nuoruus, puhtaus ja elämän optimismi olivat osa luottamusta korkeimman siunaukseen ja johdatukseen elämässä. Eipä Aslakki tuolloin voinut tietää mitä kaikkea niin hyvää kuin pahaakin elämä lopulta oli tuova hänenkin elämäänsä.

Ehkä monikin haluaisi kuulla tapauksesta kun Aslakin auton peräkontissa oli ollut kolme päivää kuolleen miehen ruumis. Tuon lukiessaan moni ei uskoisi, ettei ollut tapahtunut rikosta. Tosi kertomukiset ovat joskus tarua ihmeellisempiä. Monet monet, monet monet ja monenlaiset tapahtumat ja elämänkulut olivat rikastuttaneet Aslakin elämää. Käsittämätön elämän runsaudensarvi. Nykyisin Aslakin elämässä oli kuitenkin ns. tyyni, suvantovaihe. Mutta elämä oli oikeastaan vasta alussa, -Aslakki ihan perustellusti tiedosti. Hän ei tuntenut ketään, jolla elämä olisi ollut monipuolisesti myöskään haastavampi, mutta antoisa. Aslakki olikin iltarukouksessa kiittänyt Jumalaa siitä, että Jumala oli suonut ja siunannut elämään monipuolisesti niin paljon. Elämä ei todellakaan ollut ollut yksitoikkoinen. Huh!
Mutta palataan alkuperäiseen kertomukseen. -Kun suupielet oli pyyhitty ja päälle röyhtäilty kuuluvasti ja itämaiseen tapaan kohteliaasti, oli aika alkaa kuunnella Aslakin tieteellistä ongelmanasettelua keskittyneesti.

Aslakki kertoi ensin, kuinka Lapissa oli tänäkin vuonna satanut runsaasti uutta lunta. Ainakin metrin verran. Mutta sitten oli tapahtunut kummia. Hän katsahti kalenterimerkintöjään. Joo, se on selvästi ja kiistattomasti osoitettavissa, muuallakin kuin Kittilän Kiistalassa, että kun turistit alkoivat kronologisesti kalenterista nähden lisääntyä päivä päivältä sankemmiksi joukoiksi Lapin lumisille maisemille ns. hiihtämään ja ns. laskettelemaan, -kuten Aslakki oli nähnyt. Olivat lumihanget alkaneet mystisesti kadota. Se oli tilastollisesti todennettavissa maaliskuun alun ja huhtikuun lopun välisenä aikana. Aslakki näki tuon empiirisen kausaliteetin ja alkoi pohtia, mitä oikeastaan tapahtui.

Aslakki kysyi turkijavierailta: ”Onko teillä vielä Helsingin seudulla lunta?” Kuin yhteen ääneen empiristitutkijat totisina, mutta hiukan hämillään sanoivat: ”Ei, ei ole.” ”-Miksi sitä kysyt?”

Aslakki vastasi oitis. ”No niin, -tuossa näette, teillä on niin paljon siellä kaikenlaisia ”hiihtäjiä”, että ne ovat kuluttanhet kaikki lumet jo pois.” ”Kuulin myös” Aslakki jatkoi. ”Kuulin, että suurin osa Suomen työttömistä asuu Uudellamaalla.” ”Onko se tosi?” Häveliään oloiset tutkijat totesivat kuulleensa saman uutisen. Hämmentävää oli ollut erityisesti se, että työllisyys oli noussut samaan aikaan kun työttömyys oli kasvanut. Kumpikin etelän vares raapi kuin sattuman ohjaamana päätään samaan aikaan. ”No niin mie arvasinki.” ”Pärhet non niilläki palanu ko töitä ei vain löyvy”. ”Ilman kuumenemisella sen vuoksi voi toki myös olla kausaalinen stokastinen yhteys lumen sulamishen”. ”Sanoihan jo edesmennyt filosofikin, että kaikki liittyy kaikkeen.” ”-No jatkethan”, sanoi Aslakki…

Kyllä se niin täytyi olla, että, -tilastotieteilijä Aslakki käsitti, että tulevat kutalhet tänne Laphin meän lumia kuluttamhan tai varastamhan. Tietää sen nyt ko kymmenet, jopa sajat tuhannet tunkevat tänne joka vuosi tuohon aikhan hiihtämhän, ja ko vielä iltasin juovat ryönät ko sienet, -aamulla tekevät pienemmät jos suuremmatkin tarphensa Lapin puhthashen luonthon ja kuluttavat hankia vielä enemmän. Kyllähän se lumi vähemmälläki hiihtämisellä kulluu. -ajatteli Aslakki. Mutta oliko syynä hiihon aiheuttama kitka ja lumen kuumeneminen ja sen vuoksi lissääntyvä haihtuminen vai varastaminen. Olihan lumi toki harvinaista herkkua etelän lumesta köyhien ihmisten kokea ja varastaa. Tämän lisäksi Aslakki oli laskenut hiihtäjien ja laskettelijoiden hikoilun vaikutukset Lapin ilmaston lämpenemiseen juuri tuohon aikaan. Hänen ajatuksissaan myös iltaisin rumpukalvojakin kuumottavat kauhiat shamanistiset rokkipauhut ja niiden aiheuttamat lämpövarähtelyt oli hänelläkin vielä selvittämättä tarkemmin.

Tapahtumapajouden sarkastuttaman elämänasenteen hiukan vallattua Aslakin aiheestakin kyynistynyttä havaintomaailmaa, Aslakki oli jo alkamaisillaan kertoa siitä, kuinka Aarne oli Lomajoella onkiessaan nähnyt lohikaloja niin paljon, että oli sanojensa mukaan juossut lohien selkiä pitkin joen yli. Mutta, juuri kun Aslakki oli pääsemäisillään vauhtiin ”Lapinlisien” sävyttämissä huumoritarinoissaan,
Aslakki hätkähti ja keskeytti tutkimusongelmansa kuvauksen.
No niinpä tietenki…-En tiiä miksi ne ylpiät etelän varekset, tutkijat,.. empiristit, keräsivät hiljakshen tavaransa, ja lähtivät kävelemhän juna-asemalle päin takasin, ku olisivat unohtanhet jotaki sinne. Mie jäin oottamhan Pohjanhovhin, että tulevat takasin. -Eivät tulhet. Kyllähän mie arvasin, ettei niihinkhän etelän ihmishin voinu luottaa, -Aslak mielessään suupielet kähmälönverran ilkikurisessa virneessä, todisti.
Hänen ehkä olisi ollut järkevämpää kertoa ensin siitä toisesta tutkimuksesta, joka edellä kuvattua paremmin samastui noiden tosikkojen empiristien maailmankuvaan. -Aslakki tajusi. No kuollaanhan sitä lopulta kuitenkin, joten mitä väliä öhnöttää niin paljon maallisen kunnian perhän? Täällähän vain koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat varastavat, niin kuin Isossa kirjassa on kirjoitettu. -Aslakki tyytyväisenä mietti. Mie lähen mökile kissaa silittämhän ja pistän takhan tulet ja illalla lähen Ounasvaaralle hiihtämhän sen saman 30 kilometrin lenkin. Ehkä Arvo Forsman, entinen liikunnanopettajani Ounasvaaran yläasthelta hiihtää vasthan ja pääsemmä taas juttusille menheistä ajoista. Viimeksi tapasimme Sampokeskuksessa. Ajattele, on sillä Arvolla norsun muisti. Yli 30 vuojen jälkhen vielä muisti minut. Aslakki laski kuinka monta oppilasta ja ihmistä oli Arvokin tavannut ja nähnyt ja… ”Tottahan minä sinut muistan” -sanoi Arvo. Mutta surukseni Rovakadun valokuvausliikhen ikkunan takkaa ei ennää nyt kuulunut luokkakaveri Ari Raution remakas nauru. Missä lie Anttikin nykyään? Onko Antti edes elossa? -Aslakki mietti. Hän pyyhkäisi silmäkulmiin jostakin syystä nousseet kyynelten alut. Eihän itkeminen nyt raavaalle miehelle käy, -hän ajatteli. Arin kanssa oli monet naurut naurettu ja puhuttu myös elämän ja kuoleman kysymyksistä. Lohikäärmeen siipikin oli Koskikadun seinästä, lähellä nykyistä Lordinaukiota kadonnut. Mikään ei ole ikuista, -mietti Aslakki.

Mutta tutkijat olivat jo pian Kurtakon bussiterminaalin kahviossa kahvilla Yllästunturille laskettelemaan menomatkalla. He ottivat kupin kuumaa, muhkean kotileivotun rusinapullan ja kampanisunkin ja pienen kahden desilitran mehupurkin mieheen ja naiseen ja istahtivat pöytään nautiskellakseen lomamatkatunnelmasta keväisen kirkkauden tunkiessa pienistä kahvilan ikkunoista pöytiin saakka ja muodostaen kirkaanvärisiä kuvioita kahvion lattialle. Keväthankien hohde ja kidetimanttien kimallus oli nostanut kulkijoiden mielialat korkealle Lapin lumojen ihanille mietteille ja tasoille.

Sitten he lukivat kahvistelupöydällä olevasta valokuvakehyksiin asetetusta A5 ilmoituksesta asiakkaille. ”Kun olet syönyt, poistu välittömästi, jotta seuraava asiakas saa paikan.”

Tuon lapun minäkin näin Kurtakon linja-autoaseman kahvilassa noin 20 vuotta sitten. Ehkä Lapissa kaikki eivät olekaan niin kohteliaita, -ajattelin. Ja kiirehdin jatkamaan matkaa. -Ehkä en palaa tähän baariin. Ehkä kahvibaareja löytyy muualtakin, pohdin puoliääneen.

Aivan, mutta sika tietää, mitä tekee, mutta tuleva hallitus ei tiedä, että ei tiedä, mitä tekee!

Varmaan haluaa, mutta kokoomuksella ei ole mitään välineitä vaikuttaa korkoihin.
Kokoomuksen korkeakorkoisia lainojen korkoja me nyt maksellaan, velkaahan oli Sipilän oikeistohallituksen jäljiltä maksamatta 107 miljardia, siitä nyt makselemme korkoja, sillä täytyyhän velalle jotain tehdä kauhistelee kansa, mutta hyvä jos korot saa maksuun!

Kerropas nyt, miten valtion velka nostaa yritysten velkojen korkoja?

Mahtaakohan vaan se velkainen valtio lainailla yrityksille vai saavatko yritykset velkaa tarvitessaan muista rahoituslaitoksista?

Nollakorko osoittautui huonoksi koska osa meistä alkoi luulemaan muiden rahan olevan ilmaista ja nyt kun hieman mennään koroissa normaaliin suuntaan alkaa parkuminen.

Normaalit lainakorot ovat jossain 10% luokassa ja säästöille voidaan silloin maksaa 7% luokkaa olevia korkoja! Se on tervettä jos mikä!

Kuminaamoja saa pilailupuodista.