Olen 23-vuotias tyttös-ihmiminen ja olen seurustellut melkein viisi vuotta. Ongelmanani on raskaudet ja lapset. Ei omalla kohdallani vaan kavereiden ja jopa tuntemattomien. En kerrassaan voi sietää yleensä lapsia, "somia" pikku kääröjä tai muuten vaan lapsista lässyttäviä ihmisiä.
Moni ystäväni on lisääntynyt ja jättänyt taakseen elämän millinen se oli ennen lasta. Se on sinällään ihan viisasta, mutta tarkoitan sitä että mihinkään ei voi tulla, mitään ei voi tehdä ilman lasta ja koko maailma pyörii pelkästään oman lapsen ja perheen ympärillä. Mistään muusta ei voi puhua.
Sangen ikävällä tavalla olen petkuttanut osaa kavereistani siten etten ole kertonu todellista mielipidettäni heille. Sen verran minussa sentään järkeä on etten toisen iloa pilaa kärkkäällä ajatuksellani. Joskus se on todella raskasta kun tarvitsee mielistellä muita, ja kysellä ja leikkiä kiinnostunutta jos todellakaan ei ole (raskaudesta, vaipanvaihdosta ym.). Jotkut pitävät isoa kasvavaa mahaa söpönä, minä en haluaisi sitä mistään hinnasta lisämöykyksi vyötärölleni. Ja raskaana ollessaanhan saa kiukutella koska se kuuluu raskauteen-jutut..? Ennen meillä oli samoja ajatuksia ja oltiin samoilla aaltopituuksilla. Pari kaveria on kyllä edeellen samoilla linjoilla kuin minäkin, mutta haluaisin tajuta mikä tekovirhe minussa on kun nuo asiat etovat minua.
Minulla on 3 sisarta joista olen lapsuudessani joutunut aika paljon vastuuseen riitelevien vanhempien takia. Huonoa kokemusta minulla ei siis siitä ole tullut. En vain kerrassaan jaksa keskustella ja iloita aiheesta "jee, pikku Juho-Petteri otti ekat askeleensa tai eka asia tehtiin potalle!!". Ihmeellisempää olisi jos niin ei joku päivä kävisikään..
Pistää vituttamaan kun täpötäydelle torille tungetaan hevoskärryn kokoisilla vaunuilla ja pidetään itseään jotenkin etuoikeutettuna kulkemaan miten sattuu. Ja viikon kohokohta se kun pääsee postiin päivälenkille, muksu rattaissa, tukka rasvasena ja yleisilme harmaana.
Tänään kuulin hyvän ystäväni raskaudesta ja päällimmäinen tunteeni oli pettymys ja suru (kamalaa,myönnän). Taas yksi kaveri vähemmän. Ei enää normaalia keskustelua muusta kuin lapsesta. Ei enää kahviloihin jutustelemaan saati sitten baariin. Lasta ei voi jättää hoitoon hetkeksikään ja koko kuviteltu ostosreissu menee lapsen vahtimiseen tai sen syömisistä/tekemisistä/kehityksestä keskusteluun. Onnittelin kuitenkin kaveria ja hän ehkä ymmärsi osin minua. Harmittaa vain kun hän oli kuulemma kauan miettinyt kertooko asiaa ollenkaa, ja varmasti minun tähteni. Toisen suurin ilo olisi toisen painajainen.
En haluaisi olla näin kärkäs tässä asiassa, mutta jotenkin kokemukseni on minut tällaiseksi ajanut. Pelkään menettäväni kavereita tämän takia kun kumpikaan ei ymmärrä toistaan. Olenko kateellinen lapselle joka vie koko huomion itseensä? Olenko hullu? Löytääkö joku itsensä tästä jutusta? Lapsenpalvojat, älkää vaivautuko haukkumaan minua, olen tiedostanut ongelmani ja haluan siitä eroon. Tämä stressaa päivä päivältä enempi nuppia, missä on mennyt vikaan..?
Moni ystäväni on lisääntynyt ja jättänyt taakseen elämän millinen se oli ennen lasta. Se on sinällään ihan viisasta, mutta tarkoitan sitä että mihinkään ei voi tulla, mitään ei voi tehdä ilman lasta ja koko maailma pyörii pelkästään oman lapsen ja perheen ympärillä. Mistään muusta ei voi puhua.
Sangen ikävällä tavalla olen petkuttanut osaa kavereistani siten etten ole kertonu todellista mielipidettäni heille. Sen verran minussa sentään järkeä on etten toisen iloa pilaa kärkkäällä ajatuksellani. Joskus se on todella raskasta kun tarvitsee mielistellä muita, ja kysellä ja leikkiä kiinnostunutta jos todellakaan ei ole (raskaudesta, vaipanvaihdosta ym.). Jotkut pitävät isoa kasvavaa mahaa söpönä, minä en haluaisi sitä mistään hinnasta lisämöykyksi vyötärölleni. Ja raskaana ollessaanhan saa kiukutella koska se kuuluu raskauteen-jutut..? Ennen meillä oli samoja ajatuksia ja oltiin samoilla aaltopituuksilla. Pari kaveria on kyllä edeellen samoilla linjoilla kuin minäkin, mutta haluaisin tajuta mikä tekovirhe minussa on kun nuo asiat etovat minua.
Minulla on 3 sisarta joista olen lapsuudessani joutunut aika paljon vastuuseen riitelevien vanhempien takia. Huonoa kokemusta minulla ei siis siitä ole tullut. En vain kerrassaan jaksa keskustella ja iloita aiheesta "jee, pikku Juho-Petteri otti ekat askeleensa tai eka asia tehtiin potalle!!". Ihmeellisempää olisi jos niin ei joku päivä kävisikään..
Pistää vituttamaan kun täpötäydelle torille tungetaan hevoskärryn kokoisilla vaunuilla ja pidetään itseään jotenkin etuoikeutettuna kulkemaan miten sattuu. Ja viikon kohokohta se kun pääsee postiin päivälenkille, muksu rattaissa, tukka rasvasena ja yleisilme harmaana.
Tänään kuulin hyvän ystäväni raskaudesta ja päällimmäinen tunteeni oli pettymys ja suru (kamalaa,myönnän). Taas yksi kaveri vähemmän. Ei enää normaalia keskustelua muusta kuin lapsesta. Ei enää kahviloihin jutustelemaan saati sitten baariin. Lasta ei voi jättää hoitoon hetkeksikään ja koko kuviteltu ostosreissu menee lapsen vahtimiseen tai sen syömisistä/tekemisistä/kehityksestä keskusteluun. Onnittelin kuitenkin kaveria ja hän ehkä ymmärsi osin minua. Harmittaa vain kun hän oli kuulemma kauan miettinyt kertooko asiaa ollenkaa, ja varmasti minun tähteni. Toisen suurin ilo olisi toisen painajainen.
En haluaisi olla näin kärkäs tässä asiassa, mutta jotenkin kokemukseni on minut tällaiseksi ajanut. Pelkään menettäväni kavereita tämän takia kun kumpikaan ei ymmärrä toistaan. Olenko kateellinen lapselle joka vie koko huomion itseensä? Olenko hullu? Löytääkö joku itsensä tästä jutusta? Lapsenpalvojat, älkää vaivautuko haukkumaan minua, olen tiedostanut ongelmani ja haluan siitä eroon. Tämä stressaa päivä päivältä enempi nuppia, missä on mennyt vikaan..?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mitäs kummallista tuossa, paitsi et ole perus-äiti, joka haluaa lasta yli kaiken. Itse olen äijä ja en missään tapauksessa halua kakaraa kiljumaan edes samaan kerrostaloon saati johon en tosin voi vaikuttaa asumalla siellä (pakko sietää tai muuttaa pois itse), oma kakara olisi jo maailmanloppu. Pahimmillaan huvittaisi monottaa kakruja päähän, jota en kuitenkaan toteuta vaikka tekisi mieli kovasti, lapset olisi pidettävä kytkettyinä aina kaupassa mikäli eivät pysy muuten kurissa.
Olenko minä(kin) siis Mielenvikainen lastenvihaaja? Sama se mulle mitä muut ajattelee, tämä on ominaisuus eikä vika joten en aio muuttaa sitä mihinkään. Kaikki asiat ei vaan sovi kaikille ja nyt se muillekin tiedossa mikä ei vaan sovi.
ei ole mitään lapsia vastaan, niin kauan kuin ne pysyy mahdollisimman kaukana musta. En ikinä olisi voinut kuvitella itseäni raskaaksi, synnyttämään ja hoitamaan lasta. Kertakaikkiaan kuvottavia ajatuksia. Jos olisin tullut raskaaksi, abortti olisi ollut mulle ainoa vaihtoehto. Nyt multa on poistettu kohtu, joten raskauden pelkoa ei ole. En myöskään ymmärrä, miksi ihmisten mielestä vauvat ja lapset ovat suloisia. Mun mielestä ne on rumia, haisee paskalta, kirkuu ja myöhemmin möykkää ja on rasittavia.
Nuorenpa oli tunsin myös niin kuin sä, pettymystä, kun kaverini alkoivat lisääntymään. Vanhemmiten siihen on jotenkin tottunut.
Ei kaikkien tarvitse hankkia lapsia, ei edes pitää lapsista. Ei me varmasti olla ainoita.
Minä olen vihannut lapsia koko ikäni... siis jo silloin kun olin itse lapsi. En ymmärtänyt mitä nukeilla pitäisi tehdä, silti niitä aina sain vaikka ne päätyivät aina kaapin perälle. Kai se oli jonkinlainen alkuoire, luulisin että nukkeleikit perustuvat hoiva- ja äitiviettiin joka tytöillä/naisilla muka pitäisi olla luonnostaan. Olin myös lähes 14 vuotta ainoa lapsi, ehkä sekin osaltaan vaikutti asiaan. Pikkusiskon syntymä olikin elämäni suurin shokki ja ilmaisin kyllä alusta lähtien mitä mieltä asiasta olin. Enpä joutunut koskaan hoitamaan siskoa...
Nyt aikuisena on ihan samanlaista kuin mitä sinä kerroit; kaverit harvenee sitä mukaa kun heidän mahansa alkavat kasvaa (raskaana olevan naisen maha on äärimmäisen ruma näky!), tosin yllättävän moni kaverini on (ainakin toistaiseksi) samoilla linjoilla kanssani. Minäkään en suoraan ilmaise lapsi-inhoani mutta en myöskään osoita pienintäkään mielenkiintoa kavereiden kersoja kohtaan, en kysele koskaan mitään, en edes katso niihin päin. Onnittelen kyllä, mutta mahdollisimman niukkasanaisesti, mistä kyllä varmaan ilmenee etten ole vilpitön. Kerran menin erään kaverini luo joka oli juuri saanut vauvan. Kaikki muut olivat tietty sen kimpussa koko ajan, minä retuutin kaverin koiraa joka tavallaan pelasti minut vaikka joku katsoikin vähän oudosti kun en edes vilkaissut penskaa. Piinallisinta on kun joku lykkää vauvansa väkisin syliini ja odottaa että alan lässyttää ja tuudittaa sitä. Jostain syystä kaikki penskat alkavat aina huutaa sylissäni...
Minua kanssa raivostuttaa mammat jotka pitävät itseään ja herranterttuaan maailman napana ja katsovat olevansa jotenkin etuoikeutettuja siksi että ovat äitejä, tunkevat hyökkäysvaunuineen joka paikkaan ja olettavat kaikkien katsovan heidän parkuvaa paskanhajuista toukkaansa yksinomaan ihaillen. Ja minusta lapsia ei pitäisi päästää kauppaan tms. paikkoihin ollenkaan. Pienimmät kiljuvat, isommat juoksevat ympäriinsä, klähmivät irtokarkkeja saastaisin käsinsä, tunkevat suuhunsa ja laittavat takaisin purkkiin, nostavat infernaalisen metelin karkkihyllyn kohdalla, eivätkä vanhemmat uskalla/raaski komentaa heitä käyttäytymään kunnolla, sehän ei nykyään tunnu olevan enää sallittua. Ja auta armias jos erehdyt ojentamaan vierasta lasta vaikka aiheesta...
Itse en ole koskaan pitänyt itseäni hulluna tämän takia; kaipa meitä lapsivihaajiakin tarvitaan ettei maapallon väkiluku kasvaisi liikaa...
Kun saat oman pikkukäärön, ajatusmaailma muuttuu
täysin, nimim. kokenut
Sitä kääröä ei tule. Mun pitäisi sitä ennen muuttua ihmisenä totaalisesti, eli käytännössä syntyä uudestaan. Enkä ymmärrä miksi edes pitäisi. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä. Enkä koe että olisin yhtään vähemmän nainen vaikka en olekaan äiti. Minäkin olen jo 29 v. eikä biologinen kello ole tähän mennessä alkanut tikittää. En halua edes parisuhdetta, pelkkää riesaa toisista ihmisistä vain on.
Henkisesti kypsymätön olet vielä äidiksi. Usein tämä menee ohi kun ihminen kypsyy henkisesti ajan kuluessa. Toiset eivät kypsy milloinkaan äidiksi ja isäksi vaan jäävät henkisesti keskenkasvuisiksi. Tunnen joitakin tällaisia aikuisia. Silloin ei pidä missään tapauksessa hankkia lapsia, jos tuntee niitä vihaavansa.
Kerroit, että: "Minulla on 3 sisarta joista olen lapsuudessani joutunut aika paljon vastuuseen riitelevien vanhempien takia. Huonoa kokemusta minulla ei siis siitä ole tullut."
Ettei vain kuitenkin tullut huono kokemus, kun huomasit, että vanhempina oleminen on vaativaa. Sait ehkä huonon kuvan vanhempana olosta ja kävikö niin, ettet saanut äidiltä ja isältäsi rakkautta ja lämpöistä läsnäoloa sekä turvallisuutta. Ja oliko toraa liikaa. Saattoihan sinulle tulla siitä tunnevaurio.
Voi olla niinkin, että olet tiedostomattomasti kateellinen niille ystäviesi vauvoille, kun ne saavat huolenpitoa, jota vaille itse saatoit jäädä.
Tässä joitakin ajatuksia, joita putkahti mieleen kirjoitustasi lukiessa. Käsittele asiaa, joidenkin sellaisten läheistesi kanssa, jotka ymmärtää sinua. Käsittely selkeyttää asioita ja aukaisee sisäisiä umpisolmuja. Netti on myös hyvä keskustelukanava, mutta tarkoitan tämän lisäksi.
37 v, eikä vieläkään voi sietää lapsia. Olen myös inhonnut jo lapsesta muita lapsia. Päätin jo alle 10 vuotiaana, etten ikinä hanki omia lapsia. Se päätös on pysynyt.
Aika tarkalleen piti paikkaansa nuo lapsuusajan muistot ja hoivakokemukset. Äiti joi ja isä eli poikamieselämää joten liiaksi vastuuta jäi ehkä minun ikäiselleni. Harmi ettei kukaan silloin tajunnut tilanteen kokonais vakavuutta vaan minä olin se hankala ja kamala teinin alku. Mustalampaaksikin voisi sanoa. Olin aina verrattavissa isääni kun jokin meni pieleen tai sain kiukunpuuskan, mutta kun jotain hyvää (esim. koulussa tai muuten) sain aikaan niin aina se oli äidin puolelta tullut. Ihan sama mitä tapahtui, tiimalasi käännettiin vain ympäri ja taas joku asia oli jonkun vika tai jonkun ansiota positiivisessa mielessä. Sama kuvio pyörii muuten edelleenkin vaikken ole asunut kotona vuosiin, jännä juttu. Kai sitä vähemmästäkin sekoaa..
Kai se on jälkensä jättänyt siinä mielessä etten jotenkin halua samaan oravanpyörään uudestaan. Olen kyllä niin paljon oppinut miten EI olla vanhempia lapsille, että negatiivisen äiti-isäkuvan saamatta jääminen olisi ollut suoranainen ihme.
En mitenkään tunne olevani kateellinen huomiota saaville lapsille henkilökohtaisesti vaan pikemmin välillisesti. Ennen kun touhuttiin kaverin kanssa keskenään niin nyt siinä on "kolmas pyörä" joka ei anna varaa yhtään huolimattomuuteen tai laiminlyöntiin hoidossaan. Mikä sinällään on hyvä, muuten minäkin ihmettelisin miksi se on lapsen tehny ylipäänsä jos ei siitä huolta kunnolla pitäisi. Lasta en todellakaan tähän maailmaan synnyttäisi jos en sitä itse haluaisi. Jos tulisin vahingossa raskaaksi ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi abortti, mikä varmasti saisi osan perheellisistä kavereistani kiukun partaalle.
Kiitos asiallisesta näkökulmasta ongelmaani.
...seko sen takia, vaikket lapsista tykkääkään vaan asiat mitä ilmeisimmin juontaa lapsuuden kokemuksista kuten arvelitkin. Monen ihmisen lapsivihamielisyyden tai muun oireilun takana on samanlainen kohtelu kuin sinulla. Ensimmäiset ikävuodet kun ovat kaikista tärkeimmät lapsen kehityksessä. Silloin muotoutuu se tunnekehys tai miksi sitä kutsutaan.
Mutta kaikkea toivoa ei ole mielestäni vielä syytä heittää, sillä olet nuori. Olet alkanut käsitellä asiaa aktiivisesti kun kerta tännekin siitä kirjoitat. Ja kuten tiedät, ihminen kasvaa henkisesti. Jonakin päivänä saatat huomata, että kaipaatkin omaa lasta tai tunnet myönteisiä tunteita toisten lapsia kohtaan. Silloin tiedät, että olet saavuttanut tässä asiassa henkisen tasapainon.
Sinulla onkin runsaasti eväitä pussissa kun tiedät ja tiedostat, miten lasta ei pidä kasvattaa ja kohdella. Monella äidillä ja isällä on samanlainen tausta, mutta he ovat oppineet ja katkaisseet sukupolven huonon kasvatusmallin antamalla hoivaa ja rakkautta lapsilleen.
Mutta niin tai näin, toivon, että pääset tasapainnon tässä lapsiasiassa ja voit iloita kavereidesi kanssa.
...myös aina jotenkin yrittänyt vältellä lapsia,niin vauvoja kuin semmosia n.2-6 vuotiaita.
Olen 19-vuotias tyttö,olen kasvanut todella rakastavassa ja huolehtivassa perheessä,isoveli löytyy,ja vanhempani ovat vielä yhdessä,he siis eivät ole eronneet.Olen huomannut jo ajat sitten että vanhempani ovat melkoisen "vanhanaikaisia" ja tuntuu että koko suvussa oikein odotetaan sitä että joku saa vauvan.(niitä onkin tullut viime vuonna peräti 3 kpl sukuun!)Aina jossakin sukujuhlissa joku sanoo minulle:"odotas sitten kun sinulla on lapsia! tai "kai sinä hommaat vähintään 5 lasta!"
Jolloin minun on tehnyt mieli huutaa: Te ette tule ikinä näkemään minulla lasta/lapsia,en aio hankkia sitä ensimmäistäkään,vaan otan mieluummin miehen ja eläintarhan ympärilleni..Mutta ainakaan tällä hetkellä tulevaisuudensuunnitelmiini eivät lapset kuulu. Mutta täytyy kai tehdä niinkuin itsestä parhaalta tuntuu,eikä kuunnella ainakaan omia vanhempia eikä sukulaisiaan.se on vaan hiukan ahdistavaa,että kaikki suvussa pitävät itsestään selvyytenä että tyttäret menevät naimisiin ja hankkivat lapsia.No,vaikka olisin ainoa joka ei lapsia hanki,se ei toivottavasti tee minusta jotenkin kummallista lastenvihaajaa.
lapsista, paitsi omista. Olin kaltaisesi kunnes 22 -vuotiaana esikoinen syntyi. Perään vielä pari kpl. Maailman parhaita vekaroita, joiden vuoksi olisin valmis tekemään mitä tajansa. Ja olen tehnytkin.
Silti toisten lapset eivät saa minussa mitään empatiafiiliksiä. Lähinnä ärsyttävät. Ehkä sitten, jos minusta tulee joskus pappa tai vaari, niin pikku toukatkin ovat taas maailman parhaimpia..
Kai minä olen jollain lailla häiriintynyt, kun tunnen näin.
Ei ole mitenkään harvinainen tunne. Monet tuttavani ja työtoverini ovat kertoneet, etteivät muut lapset kuin oma merkitse mitään. Kyllähän oma lapsi aina rakkain kaikista on, enkä tiedä, mikä on tuon tuntemattomuuden. Olen paljon pohtinut sitä jo nuorena ennen omia lapsia.
Olen siinä uskossa vieläkin, että johtuu kyllä omista negatiivisita lapsuudenkokemuksista. Jotkin empatiaa tukevat tunnetilat ovat jääneet kokematta. Onko sinulla muuten empaattisia tunteita yleensäkään toisia ihmisiä kohtaan vai koskee se pelkästään lapsia?
Kiitos viestistäsi.
Olet varmasti ihan oikeilla jäljillä. Aikoinaan
burnoutin jälkeen kävin psykologin testeissä ja hänen näkemyksensä mukaan "persoonallisuuteni on vaurioitunut varhaislapsuuden traumaatisten kokemusten vuoksi.
Itse en muista lapsuudestani muuta kuin itseinhon, sen että olin aina tiellä. Kolmesta lapsesta se nuorin. Joka ei osannut mitään, josta ei tulisi mitään. Lisäksi pidin itseäni tyhmänä ja rumana.
Olen aika kylmä muita ihmisiä kohtaan. Oikeastaan ihan tunteeton, kun tarkemmin ajattelee. En pystynyt itkemään isäni kuollessa, enkä tunne nyt loppuvaiheessa olevaa äitiäni kohtaan juurikaan sääliä.
Toisaalta aika jännä kokemus sattui aivan hiljattain. Näin eräässä marketissa pienen pojan, joka itkien kulki äitinsä perässä. Äiti oli erittäin töykeä hänelle, nimitteli ja haistatteli pienelle lapselle.
Silloin säälin tuota pientä poikaa. Melkein alkoi itkettämään hänen vuokseen.
Ilmeisesti minulla on jossakin piilotajunnassa vastaavia kokemuksia. Joskus tulee välähdyksenomaisia mielikuvia lapsuudesta. Konttaan lattialla äitiä kohti, joka suuttuu minulle. Ilmeisesti rikon tai sotken jotakin.
Äiti lyö jollakin kai siivousrätillä "ympäri korvia".
Näin kun on ollut työkyvytön kohta kymmenen vuotta, ei enää ihmettele miksi minun kävi niin kuin kävi.
jihaa..olen löytänyt juuri itselleni sielunkumppanin. Ei lapsia nyt, huomenna, eikä koskaan!!
Mistä päin maailmaa herra/neiti on?