Olen 39 vuotias Vaaka. Kohta vuoden verran naimisissa ( kolmatta kertaa) ollut ja taloudellinen tilanne on hyvä. Olen todella yksinäinen, olen aina ollut. Ja vika ei todellakaan ole ulkonäössäni, älykkyydessäni saatikka hygieniassa.
Miehelläni on erittäin paljon ystäviä jotka soittelevat ja käyvät kylässä. Minulle ei soita kukaan. Ei edes sukulaiset tai lapseni. Tyttäreni ja lapsenpalseni käyvät kyllä äidilläni kylässä 15 kilometrin pääsä mutta eivät minun luonani. Mikäs siinä, äitini on mukava ihminen ja käyn siellä itsekin mielelläni. Mutta vastavierailuja en saa.
Nyt pelkään että menetän mieheni, ainoan todellisen läheiseni, niinkuin olen menettänyt kaikki muutkin. Pelkään että menetän hänet kun hän huomaa miten epäsuosittu olen. Monena iltana olen istunut yksin ja itkenyt kun hän on ystäviensä seurassa ja minulla ei ole ketään. Tiedän, tiedän; itsesääliä ja mustasukaisuutta. Enkä minä odota että hän elämäni täyttäisi, tahtoisin ihan omia ystäviä vaan minäkin. Pelkän että vaikutan riipuvasielta ja jankuttavalta kun kerjään hänen aikaansa tai lasteni. Joten en ole enää pyytänyt vaikka he ovatkin ainoita kenen aikaa voin edes pyytää, en tunne muita. Monasti yksinollessani olen miettinyt itsemurhaa, kuten tänäänkin, mutta mitä se auttaisi. Mistä tiedän etten ole jopa vielä enemmän yksin siellä toisella puolella ja jotenkin toivo on vielä tallella vaikka usko onkin jo hiipunut.
Näkisikös näkijä mitä minun pitäisi tehdä ja saanko ystäviä vai joudunko elämään lopun elämäni tässä kiirastulessa. Ja jos näin on, voiko joku sanoa mistä minua rangaistaan?
Miehelläni on erittäin paljon ystäviä jotka soittelevat ja käyvät kylässä. Minulle ei soita kukaan. Ei edes sukulaiset tai lapseni. Tyttäreni ja lapsenpalseni käyvät kyllä äidilläni kylässä 15 kilometrin pääsä mutta eivät minun luonani. Mikäs siinä, äitini on mukava ihminen ja käyn siellä itsekin mielelläni. Mutta vastavierailuja en saa.
Nyt pelkään että menetän mieheni, ainoan todellisen läheiseni, niinkuin olen menettänyt kaikki muutkin. Pelkään että menetän hänet kun hän huomaa miten epäsuosittu olen. Monena iltana olen istunut yksin ja itkenyt kun hän on ystäviensä seurassa ja minulla ei ole ketään. Tiedän, tiedän; itsesääliä ja mustasukaisuutta. Enkä minä odota että hän elämäni täyttäisi, tahtoisin ihan omia ystäviä vaan minäkin. Pelkän että vaikutan riipuvasielta ja jankuttavalta kun kerjään hänen aikaansa tai lasteni. Joten en ole enää pyytänyt vaikka he ovatkin ainoita kenen aikaa voin edes pyytää, en tunne muita. Monasti yksinollessani olen miettinyt itsemurhaa, kuten tänäänkin, mutta mitä se auttaisi. Mistä tiedän etten ole jopa vielä enemmän yksin siellä toisella puolella ja jotenkin toivo on vielä tallella vaikka usko onkin jo hiipunut.
Näkisikös näkijä mitä minun pitäisi tehdä ja saanko ystäviä vai joudunko elämään lopun elämäni tässä kiirastulessa. Ja jos näin on, voiko joku sanoa mistä minua rangaistaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinun on annettava itsellesi anteeksi menneessä tapahtunut asia, sillä sen takia olet kasvattanut itsesi ympärille suojaukset, ettei sinua pääsisi enää kukaan niin lähelle, että saattaisit taas vahingoittua.
Nyt mene vuoteeseen ja ala kelata elämääsi vuosi vuodelta taaksepäin. EI toisinpäin eli alusta nykypäivään, sillä siten et vahingoittumishetkeä löydä.
Se ei välttämättä löydy vielä tänä yönä, ei ehkä viikonkaan kuluttua koska suojaus on niin vahva ja olet selittänyt asioita itsellesi sopivaan muotoon. Se estänee sinua "näkemästä" pelon aiheuttajaa. Suojaus on syntynyt pelosta.
Kun sen pelon aiheen löydät, vapauta se pyytämällä sydämeltäsi anteeksi, että annoit sen vangita pelon itseensä.