Sofi Oksasen kirjoitus on ajankuva surullisista tapahtumasarjoista Unkarissa.
Riikka Purran twiitistä on kaivettavissa sairas diktatuurian ihannointi.
Länsimaat eivät ole päivittäneet käsitystään diktatuureista, koska sitä ei pidetty tarpeellisena. Siksi Venäjän ja Unkarin uudet tuulet ovat yllättäneet monet, kirjoittaa Sofi Oksanen.
Kun kävin ensimmäisen kerran Unkarissa, Puhdistus-romaanini oli ilmestynyt unkariksi ja Budapest näytti miltä tahansa keskieurooppalaiselta metropolilta. Varsinkin lähimenneisyyttä koskevat keskustelut olivat innostavia, sillä maan lukijat, toimittajat ja tutkijat tunsivat erinomaisesti Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton historian.
He tiesivät, mitä sananvapauden rajoittamisesta seuraa, miten autoritäärinen valtio toimii. Viktor Orban oli juuri noussut pääministeriksi ja hänen Fidesz-puolueensa oli saanut vaalivoiton. Kukaan ei silti oikein ollut huolissaan Fideszistä.
Seuraavat unkarinnokseni toivat mukanaan uusia Unkarin-matkoja, mutta ilmapiiri maassa oli alkanut muuttua nopeasti. Vaikka aikaisemmin maan romanivähemmistö ei ollut huomion polttopisteessä, yhtäkkiä se herätti kiivaita tunteita pelkällä olemassaolollaan ja kuulin, että romanien koteihin heiteltiin polttopulloja.
Kysyessäni siitä, miten virkavalta reagoi asiaan, sain vastaukseksi, että poliisia ei kiinnosta. Fidesz kontrolloi mediaa järjestämällä mainosrahaa ainoastaan heistä myönteisesti kirjoittaville lehdille. Muut tiedotusvälineet alkoivat olla taloudellisissa vaikeuksissa.
Romaniväestö unohtui keskusteluista nopeasti ja yhtäkkiä kiihkon kohteeksi nousivat maahanmuuttajat. Tuttavani kertoi, että opettaja oli lyönyt hänen tytärtään luokan edessä, kun tämä oli yrittänyt puolustaa pakolaisia. Seuraamuksia opettajalle hänen käytöksestään ei tullut.
PARIN vuoden kuluttua tein jälleen haastatteluja unkarilaiseen mediaan uusimman unkarinnokseni ilmestyessä, mutta vieraillessani tutussa mediatalossa se muistutti kummitustaloa.
Kerros toisensa jälkeen oli pimeä, tyhjät tietokonerivistöt jatkuivat loputtomiin. Tapaamani toimittaja tuntui olevan talon ainoa työntekijä. Lehdistönvapaus tipahti 87 prosentista 37 prosenttiin vuosien 2010–2018 aikana.
Monet aikaisemmin tapaamani ihmiset olivat muuttaneet pois maasta. Kysellessäni maan poliittisesta tilanteesta minulle kerrottiin, että kynnelle kykenevät keskittyvät säästämään rahaa, jotta pystyisivät lähettämään lapsensa ulkomaille.
Kukaan ei uskonut kansannousun mahdollisuuteen huolimatta siitä, että Ukrainassa kansalaiset olivat jo häätäneet korruptoituneen presidentti Viktor Janukovitshin Venäjälle, ja unkarilaiset olivat itsekin nousseet aikaisemmin tyranniaa vastaan.
Yhdenkään Unkarin-matkani aikana en nähnyt patsaita Orbanista. Missään ei näkynyt diktatuureista tuttuja iskulauseita, saati sotilaita. Joka kerta maahan matkustaminen ja sieltä poistuminen oli yhtä helppoa kuin missä tahansa toisessa EU-maassa.
Turistin näkökulmasta Unkari ei näyttänyt tai tuntunut diktatuurilta, vaikka Orban ystävineen oli muuttanut maan muutamassa vuodessa demokratian irvikuvaksi.
LIBYAN johtaja Muammar Gaddafin syöksyttyä vallasta kenelläkään ei ollut epäilystä siitä, etteikö kyseessä ollut tyranni, ja maan kansalaiset olivat jo pitkään saaneet seurata televisioituja teloituksia kotisohviltaan.
Gaddafi näytti siltä, miltä diktaattorin oletetaan näyttävän, ja hän johti pelolla. Uuden sukupolven itsevaltiaat toimivat kuitenkin toisin: he hallitsevat manipuloimalla tietoa, mielikuvia ja mielipiteitä. Venäläinen ekonomisti Sergei Guriev kutsuu heitä spinnausdiktaattoreiksi.
2000-luvun despootit nousevat valta-asemaansa laillisten vaalien kautta, eivät sotilaskaappausten. He haluavat, että heitä kutsutaan presidenteiksi tai pääministereiksi, aivan kuten demokraattisten maiden johtajia.
He eivät keksi itselleen uusia titteleitä. He näyttävät länsimaisilta yritysjohtajilta, eivät Gaddafilta tai Josif Stalinilta, ja sulautuvat hyvin muiden länsijohtajien joukkoon.
Toisin kuin epämuodikkaiksi tyrannien ammattikunnassa muodostuneiden pelkodiktaattorien kohdalla, uusien despoottien vallan perustana ei ole ideologia tai uskonto, vaan he keskittävät sen itselleen heikentämällä maansa demokraattisia instituutioita ja etsimällä lainsäädännöstä siihen sopivia porsaanreikiä tai uudelleentulkitsemalla sitä.
Unkarissa perustuslain muuttaminen oli käsittämättömän helppoa jo ennen Orbanin yksinvaltiutta. Luisu kohti autoritääristä järjestystä voi siis tapahtua täysin laillisesti ja se on mahdollista toteuttaa yllättävän huomaamattomasti, sillä yksittäiset juridiset muutokset harvoin saavat kansan kaduille...
Loput voitte lukea, https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009556431.html
Riikka Purran twiitistä on kaivettavissa sairas diktatuurian ihannointi.
Länsimaat eivät ole päivittäneet käsitystään diktatuureista, koska sitä ei pidetty tarpeellisena. Siksi Venäjän ja Unkarin uudet tuulet ovat yllättäneet monet, kirjoittaa Sofi Oksanen.
Kun kävin ensimmäisen kerran Unkarissa, Puhdistus-romaanini oli ilmestynyt unkariksi ja Budapest näytti miltä tahansa keskieurooppalaiselta metropolilta. Varsinkin lähimenneisyyttä koskevat keskustelut olivat innostavia, sillä maan lukijat, toimittajat ja tutkijat tunsivat erinomaisesti Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton historian.
He tiesivät, mitä sananvapauden rajoittamisesta seuraa, miten autoritäärinen valtio toimii. Viktor Orban oli juuri noussut pääministeriksi ja hänen Fidesz-puolueensa oli saanut vaalivoiton. Kukaan ei silti oikein ollut huolissaan Fideszistä.
Seuraavat unkarinnokseni toivat mukanaan uusia Unkarin-matkoja, mutta ilmapiiri maassa oli alkanut muuttua nopeasti. Vaikka aikaisemmin maan romanivähemmistö ei ollut huomion polttopisteessä, yhtäkkiä se herätti kiivaita tunteita pelkällä olemassaolollaan ja kuulin, että romanien koteihin heiteltiin polttopulloja.
Kysyessäni siitä, miten virkavalta reagoi asiaan, sain vastaukseksi, että poliisia ei kiinnosta. Fidesz kontrolloi mediaa järjestämällä mainosrahaa ainoastaan heistä myönteisesti kirjoittaville lehdille. Muut tiedotusvälineet alkoivat olla taloudellisissa vaikeuksissa.
Romaniväestö unohtui keskusteluista nopeasti ja yhtäkkiä kiihkon kohteeksi nousivat maahanmuuttajat. Tuttavani kertoi, että opettaja oli lyönyt hänen tytärtään luokan edessä, kun tämä oli yrittänyt puolustaa pakolaisia. Seuraamuksia opettajalle hänen käytöksestään ei tullut.
PARIN vuoden kuluttua tein jälleen haastatteluja unkarilaiseen mediaan uusimman unkarinnokseni ilmestyessä, mutta vieraillessani tutussa mediatalossa se muistutti kummitustaloa.
Kerros toisensa jälkeen oli pimeä, tyhjät tietokonerivistöt jatkuivat loputtomiin. Tapaamani toimittaja tuntui olevan talon ainoa työntekijä. Lehdistönvapaus tipahti 87 prosentista 37 prosenttiin vuosien 2010–2018 aikana.
Monet aikaisemmin tapaamani ihmiset olivat muuttaneet pois maasta. Kysellessäni maan poliittisesta tilanteesta minulle kerrottiin, että kynnelle kykenevät keskittyvät säästämään rahaa, jotta pystyisivät lähettämään lapsensa ulkomaille.
Kukaan ei uskonut kansannousun mahdollisuuteen huolimatta siitä, että Ukrainassa kansalaiset olivat jo häätäneet korruptoituneen presidentti Viktor Janukovitshin Venäjälle, ja unkarilaiset olivat itsekin nousseet aikaisemmin tyranniaa vastaan.
Yhdenkään Unkarin-matkani aikana en nähnyt patsaita Orbanista. Missään ei näkynyt diktatuureista tuttuja iskulauseita, saati sotilaita. Joka kerta maahan matkustaminen ja sieltä poistuminen oli yhtä helppoa kuin missä tahansa toisessa EU-maassa.
Turistin näkökulmasta Unkari ei näyttänyt tai tuntunut diktatuurilta, vaikka Orban ystävineen oli muuttanut maan muutamassa vuodessa demokratian irvikuvaksi.
LIBYAN johtaja Muammar Gaddafin syöksyttyä vallasta kenelläkään ei ollut epäilystä siitä, etteikö kyseessä ollut tyranni, ja maan kansalaiset olivat jo pitkään saaneet seurata televisioituja teloituksia kotisohviltaan.
Gaddafi näytti siltä, miltä diktaattorin oletetaan näyttävän, ja hän johti pelolla. Uuden sukupolven itsevaltiaat toimivat kuitenkin toisin: he hallitsevat manipuloimalla tietoa, mielikuvia ja mielipiteitä. Venäläinen ekonomisti Sergei Guriev kutsuu heitä spinnausdiktaattoreiksi.
2000-luvun despootit nousevat valta-asemaansa laillisten vaalien kautta, eivät sotilaskaappausten. He haluavat, että heitä kutsutaan presidenteiksi tai pääministereiksi, aivan kuten demokraattisten maiden johtajia.
He eivät keksi itselleen uusia titteleitä. He näyttävät länsimaisilta yritysjohtajilta, eivät Gaddafilta tai Josif Stalinilta, ja sulautuvat hyvin muiden länsijohtajien joukkoon.
Toisin kuin epämuodikkaiksi tyrannien ammattikunnassa muodostuneiden pelkodiktaattorien kohdalla, uusien despoottien vallan perustana ei ole ideologia tai uskonto, vaan he keskittävät sen itselleen heikentämällä maansa demokraattisia instituutioita ja etsimällä lainsäädännöstä siihen sopivia porsaanreikiä tai uudelleentulkitsemalla sitä.
Unkarissa perustuslain muuttaminen oli käsittämättömän helppoa jo ennen Orbanin yksinvaltiutta. Luisu kohti autoritääristä järjestystä voi siis tapahtua täysin laillisesti ja se on mahdollista toteuttaa yllättävän huomaamattomasti, sillä yksittäiset juridiset muutokset harvoin saavat kansan kaduille...
Loput voitte lukea, https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009556431.html
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllä kaikki vasut niitä ovat, kysy paavolta tai tarjalta.
https://www.hi2.fi/7-stalinin-neuvostoliitto/venajasta-tulee-neuvostoliitto/
Vasudemut jo satavuotta terrorisoineet suomea.
https://yle.fi/a/74-20008168
Linkkipersulla taas kasetti sekaisin.
Persunatsit halluu Suomen EU eroa ja EUn hajoavan .. Putinin voittavan sodan
Ja Suomesta diktatuurivaltio Persuputinland !!
Aina vielä parempi jos hullu persrtumpista tulisi presidentti !!
Helevetin takkutukka kirjoitellut aivopieruja, joissa ole mitään faktaa!🍌
Kerro meille oma versiosi, sana on vapaa. #nahkatukka
Sofi Oksanen kuuluu samaan kategoriaan huomioitavuutensa kanssa, siis hänen mielipiteidensä ja ajatustensa merkityksellisyys täällä, kuin Soinikin.
Who cares !
1930-luvun saksalaisilla kansallissosialisteilla oli ihan samanlainen ajattelutapa ja suhtautuminen poliittisiin vihollisiinsa kuin sinulla.
Presidentti Halonen halusi, että Suomi voisi joskus liittyä suureen ja mahtavaan itänaapuriin.
DDR:ssä oli valtiomuoto, jota Halonen ihaili ja johonka Suomenkin piti pyrkiä.
Demarit nimittivät russofobiseksi sellaista henkilöä, joka vastusti Venäjän kaasuputkea.
Oikeistopelleporukan itsekeksimää höpöjuttua tuon Halos-juttu.