Sen verran mun historiasta, että sairastuin paniikkihäiriöön 15-vuotiaana, kun menetin molemmat, minulle rakkaat, isovanhemmat. Silloin pelkäsin kuolemaa, mutta paniikkihäiriö jäi pois kun kävin lääkärissä ja he totesivat, että olen täysin kunnossa.
Kymmeneen vuoteen minulla ei siis ole ollut minkäänlaisia oireita. Tässä n. pari kuukautta sitten katsoin tv:stä dokumentin joka kertoi naisesta, jolla oli paha mielenterveysongelma (jakomielitauti). Tämä dokumentti oli mielestäni järkyttävä. Mennessäni nukkumaan tämän ohjelman jälkeen minulle tuli kamala ajatus, että mitäs jos minäkin joskus sekoaisin noin ja alkaisin kuulla ääniä yms. ja koska pelkäsin niin kovasti niin minä jo kuvittelin, että minullakin on kyseinen tauti! Heräsin aamulla siihen, että olin hiestä märkä ja vatsaan koski ihan kamalasti ja se oli ihan sekaisin ja muutenkin koko päivänä oli sekava olo.
Ajatus kuitenkin jäi, koska minun oli keskityttävä opinnäytetyön tekemiseen. Koko koulun ajan minulla on ollut ihan mieletön stressi ja se vaan paheni loppua kohden. Kun sain koulun loppuun 2 viikkoa sitten, tuntui kun 4 vuoden stressi olisi yht'äkkiä kadonnut.
Nyt kun minulla ei ole mitään stressiä niin sunnuntai illalla tämä sama ajatus tuli mieleeni ja pelkäsin, että olen tulossa hulluksi. Aamulla taas heräsin ja olin hiestä märkä ja vatsa sekaisin. Kohtauksia tuli koko aamupäivän ja illalla ja nyt taas olen ihan hiestä märkä ja vatsaan koskee...
Enhän minä ole tulossa hulluksi vaan kuvittelen oireet itselleni!? Olen ihan paniikissa koko ajan ja pahinta on se, että en pysty kertomaan asiasta avomiehelleni, hän ei koskaan ymmärtäisi.
Kiitos kun sain purkautua...
Kymmeneen vuoteen minulla ei siis ole ollut minkäänlaisia oireita. Tässä n. pari kuukautta sitten katsoin tv:stä dokumentin joka kertoi naisesta, jolla oli paha mielenterveysongelma (jakomielitauti). Tämä dokumentti oli mielestäni järkyttävä. Mennessäni nukkumaan tämän ohjelman jälkeen minulle tuli kamala ajatus, että mitäs jos minäkin joskus sekoaisin noin ja alkaisin kuulla ääniä yms. ja koska pelkäsin niin kovasti niin minä jo kuvittelin, että minullakin on kyseinen tauti! Heräsin aamulla siihen, että olin hiestä märkä ja vatsaan koski ihan kamalasti ja se oli ihan sekaisin ja muutenkin koko päivänä oli sekava olo.
Ajatus kuitenkin jäi, koska minun oli keskityttävä opinnäytetyön tekemiseen. Koko koulun ajan minulla on ollut ihan mieletön stressi ja se vaan paheni loppua kohden. Kun sain koulun loppuun 2 viikkoa sitten, tuntui kun 4 vuoden stressi olisi yht'äkkiä kadonnut.
Nyt kun minulla ei ole mitään stressiä niin sunnuntai illalla tämä sama ajatus tuli mieleeni ja pelkäsin, että olen tulossa hulluksi. Aamulla taas heräsin ja olin hiestä märkä ja vatsa sekaisin. Kohtauksia tuli koko aamupäivän ja illalla ja nyt taas olen ihan hiestä märkä ja vatsaan koskee...
Enhän minä ole tulossa hulluksi vaan kuvittelen oireet itselleni!? Olen ihan paniikissa koko ajan ja pahinta on se, että en pysty kertomaan asiasta avomiehelleni, hän ei koskaan ymmärtäisi.
Kiitos kun sain purkautua...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mene vaan rohkeasti tästä ongelmastasi juttelemaan lääkärille tai jollekin muulle asiantuntijalle. Saat varmasti vakuutuksen että et sinä nyt "hulluksi" ole tulossa, olet vain kasvamassa aikuiseksi ihan oikeasti. Ja se tekee kipeää, joskus ihan sielun sisimmässkin.
Itse pelkäsin nuorena kuollakseni "hulluksi tulemista". Isäni kärsi mano-depressivisestä, ajoittain psykoottisesta mielisairaudesta ja hänellä oli suunnatomia tuskia joita kukaan ei voinut, eikä osannut lieventää. Pelkäsin sitä samaa kohtaloa niin kauheasti, että olin tulla "hulluksi" ihan sen pelkoni takia.
Menin lääkäriin ja he ottivat minut ja minun pelkoni vakavasti. Sain tietää etten suinkaan ole "hulluksi" tulossa eikä minusta "hullua" voisi tullakaan. Nyt siitä on kolmekymmentä vuotta enkä minä tosiaankaan ole "hulluksi" tullut. Vähän hassuksi ehkä, näin vanhemmitten ;)
Avomiehesi on sinun elämänkumppanisi ja rakastamista varten. Älä käytä häntä terapeuttina. Se ei ole hyväksi suhteelle. Hae sensijaan asiantuntevaa apua sieltä, missä sitä on antaa. Toivon kuitenkin että saat hellyyttä ja tukea mieheltäsi. Sitä kun tämmöisessä tilanteessa tarvitaan.
Vointeja. :)
Kiitos Vio-letti lohduttavista sanoistasi :)
Ikää minulla on jo 25 vuotta, mutta olen tässä miettinyt sitä, että minulle on 4 vuoden aikana sattunut "ikäviä" asioita, joita en koulun takia ole ehtinyt käsittelemään.
Viime syksynä juttelin baarissa erään tuntemattoman ihmisen kanssa ja minulle tuli sellainen olo, että täytyy juosta pois tai muuten murrun ja kaikki asiat "vyöryvät ulos". Tämän illan jälkeen kärsin kuukauden verran pahoista paniikki oireista.
Ehkä nyt kun koulu on loppu kaikki asiat tulevat mieleen...Tuntuu, että olen murtumispisteessä ja tekee mieli vain itkeä
25-vuotiaan on vielä kasvamassa siksi ihmiseksi, joka sitten tulee olemaan kun on "tullut suureksi". Ole vähän itseäsi kohtaan kiltti ja hellä vaikka elämän ulkopuoliset paineet olisivat kovia.
Kyyneleet ovat enkelten lahja meille ihmisille. Itke pois, se puhdistaa sisintä, pesee pois surut ja paineet. Meille monille on nurinkurisesti opetettu, että itkeminen olisi jollainlailla "väärin" tai merkki heikkoudesta. Sitä se ei ole. Itkun salliminen itselleen on arvokkaan lahjan antamista itselleen, oman itsensä aidosti rakastamista. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, sillä jos sinä itse et itseäsi rakasta, kuka sitten rakastaisi? Ja jos et itseäsi rakasta ensin, et osaa ketään muutakaan rakastaa kun et voi tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Se on yksi elämän syvimmistä viisauksista ja harva sen todella ymmärtää.
Anna kaiken sen joka pyrkii "vyörymään ulos", tulla ulos. Älä sitä pelkää, ei siinä ole mitään pelkäämistä. Kun päästät sen ulos, niin näet ettei se voi sinua vahingoittaa, vaan se olet sinä itse joka päätät, mitä sen kanssa teet. Sillälailla otat kommandon omasta elämästäsi ja luot itsellesi sisäisen turvallisuuden. Jos sinä aina olet uskollinen itsellesi ja olet oman itsesi puolella, mitä vain tapahtuu, niin sinulla ei ole mitään pelkäämistä.
Tämä ei ole itsekyyttä ja omaan napaan tuijottamista, vaan aitoa itsestä välittämistä. Ja muista taas, sinä olet ihminen ja jos et ensin välitä itsestäsi sinä ihmisenä joka olet, et välitä kenestäkään muustakaan ihmisestä.
Tunteet voivat olla kipeitä, mutta ne ovat vain tunteita ja ne ovat osa omaa itseä. Niihin pitää tutustua ja niiltä niinkuin kysyä; mitä sinulla on minulle sanottavaa? Kuunneltuaan niiden sanomaa, voi sitten tehdä päätöksen ja valita elämäntiensä viisaasti. Itseään ei kannata juosta pakoon, sillä silloin saa juosta loppuelämänsä. Pysähdy hetkeksi ja kuuntele. Kuulet oman sielusi kuiskauksen. :)
Kiitos vielä kerran. Olo tuntuu paremmalta kun on saanut itkeä ja todeta, että ehkä minä en sittenkään ole tulossa hulluksi :)
Nenäliinoja vaan kaupasta suurpakkaus...
ainoana ongelmana voi olla että ne juuri nyt on hamstrattu vessapaperiksi... ;)
Lämmin ajatus ja halaus /// vio-letti
Halaus myös sinulle :)
Kiva vaihtaa ajatuksia sellaisen ihmisen kanssa joka on kokenut saman...
Joo sama pelko taitaa olla täällä. Viime yönä näin hirveitä painajaisia. Pelkään kokoajan tulevani hulluksi. sairastuin paniikkiin 1,5 vuotta sitten.En syö mitään lääkkeitä ja kerran olen käynyt kallonkutistajalla. Avomiehelleni en uskalla kertoa mitään. Minä haluaisin ajatella välillä muutakin kuin mahdollista hulluutta! Töissä (tiskillä) on välillä hieman outo olo. Voisitko vastata minulle?
Kuulostaa todella tutulta...
Olen huomannut, että oireita tulee varsinkin silloin, kun olen stressaantunut ja väsynyt. Tuo outo olo on myös todella tuttu tunne.