En ole tilanteen äärimmäisen epätoivoisen luonteen takia jaksanut tänne mitään kirjoittaa ehkä vuosikausiin mutta ehkä se helpottaa oloa jos puran ajatuksiani tuuleen nyt vielä kuitenkin.
Tosiasia kuitenkin on se, että palasin tänne ikävä-palstalle jokin aika sitten ja syy siihen on se etten ole tämän kuluneen vuosikymmenenkään jälkeen kyennyt unohtamaan häntä (naista). Mies täällä siis kirjoittaa. Asia on toki ollut taka-alalla vuosien ajan välillä, kun asia on sellainen jolle ei mitään voi, mutta sitten taas jostain kumpuaa tämä kaipuu ja se, että hän on vieläkin välillä ajatuksissani, välillä jopa unissani. Yritän kirjoittaa niin, että hän voisi minut tästä tunnistaa jos hän voisi edes olla täällä.
Kyse on siis lukioaikaisesta ihastuksesta jo yli vuosikymmenen takaa. Aluksi en pitkään aikaan uskaltanut lähestyä häntä, vaan niin kovin usein jäädyin paikalleni siihen, missä kulloinkin satuin olemaan ja seurasin tilannetta ulkopuolisena tarkkailijana luontoni mukaisesti. Syy tässä saattoi olla torjutuksi tulemisen pelko, joka olisi voinut olla kohtalokaskin ainakin jossain määrin niin kuin se tavallaan on ollutkin. Syitä mitkä ovat johtaneet mihinkin voi tietysti olla välillä vaikea spekuloida, mutta palaan tähän myöhemmin.
Lukioaijoilta on jäänyt mieleen joitakin mieleenpainuvia muistoja, jotka ovat rakkaita. Kuitenkin lopulta koin aikani loppuvan, kun lukioaika alkoi lähestyä kirjoituksia ja loppuaan. Toisin sanoen, jos nyt haluan koittaa tutustua häneen, on minun jotenkin uskallettava lähestyä häntä. Kun sitten lopulta sain epävarman egoni uskoteltua siihen uskoon, että mikä voisi mennä pieleen häntä lähestyessä, niin lähestyin häntä. Huomattakoon, että minun oli pakko ajatella näin, muuten en olisi uskaltanut lähestyä häntä. Toisaalta mitä olisikaan lähestyä ketään jos tietää että se menee jo lähtökohtaisesti pieleen. Tämä kohtaaminen meni kuitenkin aivan pieleen jos alkuaskeliltaan. Ensinnäkin viitoin epävarmana hänelle, että tulisi luokseni. Hän ei kuitenkaan siitä innostunut ja lähti lopulta kohti luokkaa, jossa hänellä oli varmastikin jokin oppitunti edessä. Olin jostain saanut kaivettua hänen koko nimensä tietooni. Olin päättänyt, että nyt asioiden on tapahduttava, vaikka hän lähti aivan toiseen suuntaan. Huusin hänen nimeään, jotta saisin hänet pysähtymään, vaikka hän ei tiennyt minun tietävän hänen nimeään. Hän säpsähti ja pysähtyi. Hermostuneen keskustelumme ohessa pyysin häneltä yhteystiedot MSN Messengeriin jossa saatoimme keskustella. Syystä jota voi vain spekuloida, mutta jota avaan tässä hieman, mielenkiintoni häneen yhtäkkiä koki hetkellisen inflaation. Olen pohtinut tässä vuosikymmenen aikana paljonkin asioita ja sitä miksi tässä kävi näin eli miksi yritin tehdä häneen vaikutusta mesessä, mutta toisaalta en sillä keskustelussa väitin että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin luovuttaa jos hänen asenteensa on sellainen kuin koin sen olevan. Ehkä asiat eivät menneet niin kuin olisin toivonut niiden menevän ja tämä johtui siitä. Mutta olen myös miettinyt ja lukenut netistä asioita, mikä tähän on voinut vaikuttaa. Yksi asia, mikä on saanut kannatusta omissa ajatuksissa on se, että idealisoitu muuttuu narsistisesti
vammautuneen mielessä helposti lähes vastakohdakseen. Minulla nimittäin saattoi olla narsistiseksikin persoonallisuushäiriöksikin kutsuttu häiriö, jonka seurauksena idealisoidun naisen saamisesta tuli lopulta ylivoimainen tehtävä. Kyseinen häiriö saattaisi myös selittää miksi egoni oli niin epävarma, että seurasin vain aluksi tilannetta.
Joka tapauksessa en aio tähän enkä pystyisikään merkkimäärän takia tähän koko tarinaa kirjoittamaan, mutta myöhemmin innostuin taas ottamaan häneen yhteyttä kun olin saanut hänen puhelinnumeronsa kaverin kautta. Sain hänet nauramaankin puheluissa, mikä lämmitti mieltä. Kuitenkin lopulta nainen pakeni, eikä vastannut puhelimeen. Mikä sitten sai tämän tytön niin idealisoiduksi mielessäni? Sitäkin olen miettinyt aika paljon ja onhan siihen varsin mielenkiintoisiakin syitä, jotka liittyvät elämän tarinaan jne. Mutta koin, että hän olisi voinut olla se oikea. Myöhemmin lähdettyäni lukiosta tapahtui IRC-gallieriassa asioita, jotka ovat oleellisia tämän tarinan kannalta, mutta en niistä kirjoita ainakaan vielä mitään ja onko tarvettakaan. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen näkökulma on se, että hän oli jossain vaiheessa galleriassa kuva, jossa minä olin taustalla syömässä lukion ruokalassa. Kuvaan pystyi laittamaan suorakaiteen muotoisia highlighteja. Highlight oli suoraan minun kohdallani ja kuva tekstissä luki: "jotaii ***** mesoaa taustalla". Hän siis näyttää ajatelleen, että olin käyttäytynyt jotenkin häiriökäyttäytyneesti. Joka tapauksessa tuo narsistinen häiriö selittäisi tämänkin. Joudun tässä nyt oikomaan mutkia paljonkin.
Asiaan liittyy muutakin, soitin hänelle joskus yli vuosikymmen sitten eräässä puhelussa ja hän syytti minua vainoamisesta ja uhkasi poliiseilla jos lähestyisin vielä. 1/ 2 (jatkuu yhdessä kommentissa ).
-kettu
Tosiasia kuitenkin on se, että palasin tänne ikävä-palstalle jokin aika sitten ja syy siihen on se etten ole tämän kuluneen vuosikymmenenkään jälkeen kyennyt unohtamaan häntä (naista). Mies täällä siis kirjoittaa. Asia on toki ollut taka-alalla vuosien ajan välillä, kun asia on sellainen jolle ei mitään voi, mutta sitten taas jostain kumpuaa tämä kaipuu ja se, että hän on vieläkin välillä ajatuksissani, välillä jopa unissani. Yritän kirjoittaa niin, että hän voisi minut tästä tunnistaa jos hän voisi edes olla täällä.
Kyse on siis lukioaikaisesta ihastuksesta jo yli vuosikymmenen takaa. Aluksi en pitkään aikaan uskaltanut lähestyä häntä, vaan niin kovin usein jäädyin paikalleni siihen, missä kulloinkin satuin olemaan ja seurasin tilannetta ulkopuolisena tarkkailijana luontoni mukaisesti. Syy tässä saattoi olla torjutuksi tulemisen pelko, joka olisi voinut olla kohtalokaskin ainakin jossain määrin niin kuin se tavallaan on ollutkin. Syitä mitkä ovat johtaneet mihinkin voi tietysti olla välillä vaikea spekuloida, mutta palaan tähän myöhemmin.
Lukioaijoilta on jäänyt mieleen joitakin mieleenpainuvia muistoja, jotka ovat rakkaita. Kuitenkin lopulta koin aikani loppuvan, kun lukioaika alkoi lähestyä kirjoituksia ja loppuaan. Toisin sanoen, jos nyt haluan koittaa tutustua häneen, on minun jotenkin uskallettava lähestyä häntä. Kun sitten lopulta sain epävarman egoni uskoteltua siihen uskoon, että mikä voisi mennä pieleen häntä lähestyessä, niin lähestyin häntä. Huomattakoon, että minun oli pakko ajatella näin, muuten en olisi uskaltanut lähestyä häntä. Toisaalta mitä olisikaan lähestyä ketään jos tietää että se menee jo lähtökohtaisesti pieleen. Tämä kohtaaminen meni kuitenkin aivan pieleen jos alkuaskeliltaan. Ensinnäkin viitoin epävarmana hänelle, että tulisi luokseni. Hän ei kuitenkaan siitä innostunut ja lähti lopulta kohti luokkaa, jossa hänellä oli varmastikin jokin oppitunti edessä. Olin jostain saanut kaivettua hänen koko nimensä tietooni. Olin päättänyt, että nyt asioiden on tapahduttava, vaikka hän lähti aivan toiseen suuntaan. Huusin hänen nimeään, jotta saisin hänet pysähtymään, vaikka hän ei tiennyt minun tietävän hänen nimeään. Hän säpsähti ja pysähtyi. Hermostuneen keskustelumme ohessa pyysin häneltä yhteystiedot MSN Messengeriin jossa saatoimme keskustella. Syystä jota voi vain spekuloida, mutta jota avaan tässä hieman, mielenkiintoni häneen yhtäkkiä koki hetkellisen inflaation. Olen pohtinut tässä vuosikymmenen aikana paljonkin asioita ja sitä miksi tässä kävi näin eli miksi yritin tehdä häneen vaikutusta mesessä, mutta toisaalta en sillä keskustelussa väitin että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin luovuttaa jos hänen asenteensa on sellainen kuin koin sen olevan. Ehkä asiat eivät menneet niin kuin olisin toivonut niiden menevän ja tämä johtui siitä. Mutta olen myös miettinyt ja lukenut netistä asioita, mikä tähän on voinut vaikuttaa. Yksi asia, mikä on saanut kannatusta omissa ajatuksissa on se, että idealisoitu muuttuu narsistisesti
vammautuneen mielessä helposti lähes vastakohdakseen. Minulla nimittäin saattoi olla narsistiseksikin persoonallisuushäiriöksikin kutsuttu häiriö, jonka seurauksena idealisoidun naisen saamisesta tuli lopulta ylivoimainen tehtävä. Kyseinen häiriö saattaisi myös selittää miksi egoni oli niin epävarma, että seurasin vain aluksi tilannetta.
Joka tapauksessa en aio tähän enkä pystyisikään merkkimäärän takia tähän koko tarinaa kirjoittamaan, mutta myöhemmin innostuin taas ottamaan häneen yhteyttä kun olin saanut hänen puhelinnumeronsa kaverin kautta. Sain hänet nauramaankin puheluissa, mikä lämmitti mieltä. Kuitenkin lopulta nainen pakeni, eikä vastannut puhelimeen. Mikä sitten sai tämän tytön niin idealisoiduksi mielessäni? Sitäkin olen miettinyt aika paljon ja onhan siihen varsin mielenkiintoisiakin syitä, jotka liittyvät elämän tarinaan jne. Mutta koin, että hän olisi voinut olla se oikea. Myöhemmin lähdettyäni lukiosta tapahtui IRC-gallieriassa asioita, jotka ovat oleellisia tämän tarinan kannalta, mutta en niistä kirjoita ainakaan vielä mitään ja onko tarvettakaan. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen näkökulma on se, että hän oli jossain vaiheessa galleriassa kuva, jossa minä olin taustalla syömässä lukion ruokalassa. Kuvaan pystyi laittamaan suorakaiteen muotoisia highlighteja. Highlight oli suoraan minun kohdallani ja kuva tekstissä luki: "jotaii ***** mesoaa taustalla". Hän siis näyttää ajatelleen, että olin käyttäytynyt jotenkin häiriökäyttäytyneesti. Joka tapauksessa tuo narsistinen häiriö selittäisi tämänkin. Joudun tässä nyt oikomaan mutkia paljonkin.
Asiaan liittyy muutakin, soitin hänelle joskus yli vuosikymmen sitten eräässä puhelussa ja hän syytti minua vainoamisesta ja uhkasi poliiseilla jos lähestyisin vielä. 1/ 2 (jatkuu yhdessä kommentissa ).
-kettu
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hän myös sanoi, etten koskaan tulisi saamaan häntä. Nyt en ole yli vuosikymmeneen häneen ollut yhteydessä ja tuskin voisinkaan soittaa enää, sillä
hänen kieltoaan pitää kunnioittaa. Nykyään olen tutustunut paljonkin narsismiin ja repinyt itseni irti siitä pitkän taistelun jälkeen (jos siis siitä
todellakin oli kyse, sitähän on vaikea asiantuntijoidenkaan analysoida). Joka tapauksessa tuntien vaikean lapsuuteni, ei olisi ihmekään jos
todellakin narsismista olisi ollut kyse.
Surullisen tästä tarinasta tekee se, että nuo lapsuuden traumat ja häiriökäyttäytyminen maksoivat lopulta
suuren (kielletynkin (jätetään auki miksi tämä oli kielletty rakkaus)) rakkauden, jollaisena sen koin.
Pihlajanmarjat jäivät lopulta ketun tavoittamattomiin tämänkin tarun mukaan. En koe nykyisin narsismia ongelmakseni eli koen itsetuntoni jo parantuneen
niistä ajoista. En tiedä olenko siltikin tuomittu oleemaan lopun elämääni yksin, sillä jään häntä kaipaamaan ikuisesti. Hän on jo mennyt elämässään eteenpäin.
Tässä tarinassa kettu jäi makaamaan pihlajapuun alle ja siellä se makaa vielä tänäkin päivänä odottaen, että ihme tapahtuisi. Olet ja olit minulle
erityinen. Kiitos kaikesta kuitenkin.
P.S. Jätin tuossa tarinassa kertomatta tarkemmin, mutta ikävä-palstakin liittyy tähän tarinaan jollain tavalla. Hämmentävää on se, että kun vuosia myöhemmin
(tästä siis vuosia jo aikaa) satuin palaamaan tyyliin yhdeksi päiväksi palstalle. Oli silloin (nyt jo siis yli vuosikymmen sitten kirjoitettu) itse
aloittamani viestiketju ponnahtanut viimeksi vastattujen joukkoon. Olin viestiketjussa kirjoittanut että minulla on synttärit kyseisenä päivänä. Joku
oli vastannut siihen vuosia myöhemmin, että "Onnea!". Joku oli siis vuosia myöhemmin tullut onnittelemaan minua, vaikka kyseinen viestiketju ei ole ihan
helposti saatavissa. Käytännössä siihen aikaan olisi pitänyt joko selata satoja ellei tuhat sivua ikävä-palstan viestejä (jota epäilen että kukaan on tehnyt) tai
sitten googlettaa sanasta sanaan mitä olin silloin kirjoittanut (todennäköisempi vaihtoehto). Jonkun on siis todennäköisesti pitänyt tietää mitä
olin kirjoittanut vuosia aiemmin ja tulla onnittelemaan. Olen taipuvainen ajattelemaan, että onnittelija olisi ollut hän nainen, sillä ainoastaan hän
olisi saattanut tietää nuo sanat ja pystynyt googlettamaan viestiketjun esiin vuosien takaa.
-ap kettu
Mitä ajatuksia tämä tarina herättää ikävä-palstan lukijoissa?