maailma tuntuu romahtavan niskaan.en tee muuta kuin itken ja koneella istun.en jaksa tähän kirjoittaa koko stooria,en kertakaikkiaan jaksa,ei oo voimia.äiti uhkaa jo osasto hoidolla jos en ryhdisty.mut en mä osaa ryhdistäytyä.tiedän,te sanotte vaan et "mene ulos ja hanki ystäviä" ei se vaan vittu oo niin helppoo.kaikki vituttaa.
en kertakaikkiaan kestä
jätkä
201485
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mene ihmeessä vapaa ehtosesti ( paremmat mahdollisuudet päättää olemisesta ja lähtemisestä ) kuin että joku "rankaisis" sinua ja laittas väkisin,
ja ennen kaikkia jos olo on niinkin rasittava niin sieltä varmasti saat avun joko menit ite tai sit et.
en mä sinne halua.kerran oon ollu,viime syksynä.se oli yhtä helvettiä.pahempi olo oli siellä ku nyt.siellä oli kokoajan kauhee ahdistus,oli pakko päästä pois.mä en kestä jos mä sinne.tulee itku pelkästä ajatuksesta :(
Sinussa.Jaksat kai edes vähän kertoa.
Jokaiseen sairauteen löytyy parannuskeinoja ja jos kovin nuori olet, olet polkusi alussa.
Ajan myötä asiat kääntyvät parempaan.
Vai oletko kuolemansairas?
Se itku tulee viimeistään sitten kun olet ihan loppu ja rikki istuttuasi ja itkettyäsi 10 vuotta sen koneen edessä lukien masennus/mielenterveys palstoja ja toivoen että joskus paranisit ilman ulkopuolisen apua.
(kokemuksesta puhun) :(
masennus mua vaivaa.on vaivannut jo kohta vuoden.
Ei osastohoito välttämättä autakaan. Mitäpä jos alkaisit edetä itsekseen pikkuaskelin... teet joka päivälle pienen jutun, jonka suoritat ja olet tyytyväinen siihen. Eli meet vaikka lenkille ennen nukkumaan panoa tai sitten heti huomenna - kunnon mukaan köpöttelet vähän tai sitten vedät lyhyen hikitreenin. Rankka liikunta auttaa ainakin minua masennukseen. Jokaisella on kuitenkin omat keinonsa.
Tsemppiä sulle. Kyllä siitä selviää. Itse olin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin loppu etten kyennyt kirjoittamaan kännykälläkään kun kolmikirjaimisen viestin. Sekin vaati käsittämättömiä ponnisteluja. On se ihmeellistä mihin kuntoon esim. pitkään jatkunut stressi saa ihmisen. Tätä se tekee ihmiselle tämä nykyinen tehokkuus ajattelu työelämässäkin.
tunteen. Se on kuin fyysistä pahaa oloa, muttei ole sitä, se on PALJON pahempaa!! Itse heräsin yksi aamu siihen. En tiennyt mikä oli. Mutta itku tuli perkele vieköön. Masennuksen totesivat ja rivatrinia naamaan, se auttoi, auttaa edelleen, mutta itse käytän kohtuudella jotta en jäisi koukkuun. Otan vaan sillon kun oikein kovasti masentaa tai hermostuttaa. masennuslääkkeitä en syö, koska ne ainakin multa vie seksihalut, ja se ei ole kivaa, lisää vaan masista.. itsekkin olen mies, enkä olis koskaan uskonu että sairastun johonkin tämmöseen, mutta nyt on menty pari vuotta siitä "tiltistä" päivä kerrallaan. Hyväksyn sen, että syön rauhottavia aina tarvittaessa, ennemmin se, kun tekee itselleen jotain.
Ehkä sun äitisikin on vaan niin neuvoton ja voimaton sun olotilasi edessä ettei hän muuta keksi kuin "uhkailla" sua laitoshoidolla. Onhan se hänelle huomattavasti helpompaa, kun muut ihmiset "hoitaa sut kuntoon" ja kotiin palaa taas terve poika.
Hänen tulisi kyllä hakea faktatietoa masennuksesta myös itsensä tähden.
Oletko sä saanut koskaan psykoterapiaa eli oletko jutellut psykologin kanssa masennuksesi syntyvaiheista jne?
Kun itsekin alkaa hahmottaa oman ahdistuksensa syitä, löytyy mielen tasapainokin yleensä nopeammin.
Pelkkä lääkehoito ei aina poista ongelmaa, se vain lievittää oireita.
Psykoterapia tuntuu aluksi ehkä ahdistavalta kun joutuu pukemaan sanoiksi olotilaansa, tunteitaan jne., joita ei aina itsekään ymmärrä. Mutta pikkuhiljaa ajatukset ja olotila selkiintyy ja ahdistuskin hellittää.
Sä olet älykäs ja lahjakas poika ja sulla on kaikki mahdollisuudet parantua täysin terveeksi.
Nuoruus on hämmentävää muutosten aikaa ja joskus siitä selviämiseen tarvitaan ulkopuolista ohjausta.
mut jos mä TAAS joudun laitokseen,vähän aiaka taas menee hyvin ja sitten taas masennus tulee.ihan sama enköhä mä tästä joskus selviä.kiitos vastanneille.
Jos et halua käydä kallonkutistajalla, niin voisit terapisoida itseäs kijoittamalla asioista vaikka tänne. Itsellänikin oli joku masennuksen tapainen peruskoulun ysillä, en viimeiseen kuukauteen käynyt ollenkaan koulussa. Sitä ennen olin joka viikko ollut puolet poissa. Lopetin salibandyn harrastamisen, ei vaan enää kiinnostanut. Oli unihäiriöitä ja kaikkea. Oma tilantees vaikuttaa kyllä vielä pahemmalta. Uskotko jos sanon, että asioista kirjoittaminen auttaa? Ei se mikään klisee ole. Täällä on ihmisiä, joita tilanteesi kiinnostaa. Jos ei ole voimia kijoittaa koko stooria, niin kirjoita vaikka vähän kerrallaan. Et usko, miten haluaisin auttaa, haluaisin auttaa kaikkia masentuneita, vaikka tuskin tieto siitä sinua auttaisikaan:)
Vähän kerrallaan, okey?
mun stoori:
koko yläasteen ajan mua kiusattiin,oli siel välil ihan mukavaa.nyt kun tarkemmin ajattelee,taisin olla koko yläasteen vähäsen masentunut.mua kiusattiin myös ala-asteella.
sitten menin amiskaan,lopetin parin kuukauden jälkeen,kun sain kuulla et vuoden kestänyt parisuhteeni katkeaa.se pisti tän pahan masennuksen aluilleen.siinä syksyllä istuin vaan koneen ääressä ja istuin,en käynyt ikinä missään,vain istuin,pelasin ja jotai tein.tuolloin ei ollut yhtään kaveria.sitten jouduin nuorten psykiatriselle osastolle 6 viikoksi,syynä masennus,olisin kuulemma ollut vaaraksi itselleni ja muille.sitten kun pääsin pois,elämä meni ihan hyvin,aloin olemaan vanhojen kavereitten kanssa,ryyppäsin heidän kauttaan ja ryyppyreissujen ansiosta nyt on aika laaja kaveripiiri.sitten iski masennus.vaikka olenkin ottanut masennuslääkkeeni säännöllisesti.välillä elämä on ihanaa,välillä kamalaa.tulee ihmeellisiä ahdistuskohtauksia.mieliala vaihtelee jatkuvasti.osastolle en enää halua.nyt on tyttöystävä,mä rakastan häntä,rakastan hänessä kaikkea,me puhutaan aina kaikista asioista maan ja taivaan väliltä.ja mikä parasta,hän rakastaa mua sellaisena kuin olen.mut silti masentaa,eniten masentaa nykyisen rakkauteni menettäminen.kai mulle jäi jotain traumoja tuosta edellisestä suhteesta.siis luotan nykyiseeni,mut silti tulee pakosta näitä kohtauksia.auttakaa....
Tilanteesi on vähän mutkikas ja on vaikea keksiä mitään hyviä neuvoja. No, hyvä että sinulla on tyttöystäväsi, mutta ikävää että joudut pelkäämään hänen jättävän... Oletko puhunut tästä hänelle?
Jos oikein ymmärsin, et tällä hetkellä opiskele. Minäkin menin peruskoulun jälkeen amikseen ja viihdyin siellä yhden lukuvuoden ja kuukauden seuraavaa... Nyt en opiskele, mutta hain muutamaan paikkaan ja syksyllä toivottavasti pääsen taas koulun penkille. Oletkin ehkä hakenut taas johonkin, ainakin toivon niin. Elämässä ei pääse oikein etiäppäin ilman koulutusta, mutta se nyt tuskin on sinulle mikään uutinen.
En osaa auttaa, en voi sanoa kuin että älä luovuta, juttele tyttöystävällesi. Kyllä asioilla on tapana järjestyä, niin turhalta kuin tuokin lausahdus masentuneisiin korviisi kuulostaa. Ja tänne palstallekin voi tulla purkautumaan. Sinuna hakeutuisin ammattiauttajan pakeille, mutta helppohan minun on sanoa, kun ei masenna... Voisitko hankkia harrastuksen? Vai eikö vaan jaksa innostaa? Etkö voisi tyttöystäväsi kanssa aloittaa jotain harrastamaan? On niin vaikea tietää mikä tilanteessasi auttaisi...
Koita pärjätä:)
Hankkia koiran?
meil on tota välimatkaa vähän liikaa,et ei voida nähdä paljoa.olen puhunut hänelle tästä menettämisen pelosta.mut hän tuntee samoin mua kohtaan,pelkää et joku toinen nainen veis mut,pitää kuulemma musta kynsin ja hampain kiinni.musta tää on ihana tää suhde.tässä on rakkautta.harrastuksista.....meinaan ruveta käymään salilla,jos nyt saan vaan itteni sinne salille.en kerkeä nyt syksyllä minnekkään kouluun,koska olen nyt eräällä kurssilla joka kestää vähän yli syyskuun.ja olisi mukava muutenkin saada vähän lepoa.mut kunhan se ei mene täysin kotona maatessa.niinkuin kävi viime syksynä.mut inihime(menikö nimi oikein?)olet hyvä tyyppi.sinunlaisia tarvittaisiin enemmän,niin ihmisillä olisi parempi olla.
On hyvä jos on jotain tekemistä kodin ulkopuolella, niin ei pääse syrjäytymään. Itsekin olen tässä kovasti kursseja kolunnut. Ei minulla ole mitään elämää suurempia neuvoja jaeltavaksi, mutta toivon kuitenkin että saat asiasi järjestykseen. Eli parasta mahdollista jatkoa ja vietä kiva kesä, jos suinkin mahdollista:)
on jo suunnitelmia kesäks,kaikkea kivaa.mut kattoo nyt miten syksy ja talvi sit menee,eiköhä neki suju :) mut kiitos inimine,rohkasit mua.kaikkea hyvää sullekin!
Et ole yksin tuntemuksiesi kanssa sillä masennuksesta kärsiviä on paljon.Itse sairastin lähes 10 vuoden ajan masennusta, joka diagnostisoitiin vaikea-asteiseksi ja vasta nyt kun olen kolmekymppinen olen pystynyt esim aloittamaan opiskelun.Monet kerrat mietin sitä,kuinka olisi parempi jos kuolisin pois.Kukaan terve ei voi ymmärtää sitä miltä tuntuu kun ei aamuisin jaksa nousta ylös sängystä,kun rautakoura puristaa rintakehää 24h vuorokaudessa ja kyyneleet polttelevat silmäluomia.Jos olisin antanut periksi ja tehnyt itsemurhan,olisin menettänyt paljon hyviä asioita jotka nyt rikastuttavat elämääni.Minut nosti masennuksen syövereistä liikkuminen luonnossa;pakotin itseni ulos ja opettelin iloitsemaan pienistä asioista, aamuruskosta, tuulen huminasta puissa,lasten naurusta...Ja mitä sairaalahoitoon tulee niin älä pelkää sitä!Siellä saisit olla rauhassa ja miettiä ilman painostusta omia asioitasi.Masennus ei ole hulluutta muista se.Masennus on lähinnä eräänlainen mielentila joka on jostain syystä jäänyt päälle,siinä ei ole mitään hävettävää.Muista se että masennus on älykkäiden,tuntevien ihmisten sairaus ja monet merkkihenkilöt ovat poteneet sitä mm.Beethoven,Hemingway,A.Kivi, joten mikään "tyhmien" tauti se ei ole.Voimia ja jaksamista, älä luovuta äläkä missään tapauksessa vaan ala hautomaan itsesi tappamista sillä jos sen tekee,ei koskaan tule tietämään kuinka tämä näytelmä loppuu!
mä päätinki et en tee itsemurhaa.koska uskon et tulevaisuudessa on paljon paljon hyvää,ja pahaa.mut,pitää pärjäillä.kiitos todella paljon kaikille vastanneille!!
joka on samaa kokenut ja haluaa auttaa muita, jos vain pystyy, kirjoittelee juuri tässä.
Toki meillä on ikäeroa roimasti, mutta se saattaa olla vaikka hyväksi!
Voit vaikka kirjottaa mun g-sivulta löytyvään osotteeseen, ni koitan olla kuulolla, joskin toisinaan muutaman päivän viiveellä, mutta asia on niin pitkäkestoinen ja vakava, että se ei oman kokemukseni perusteella haittaa.