Olen tosi masentunut Miki Liukkosen kohtalosta. Erittäin surullinen. Oisko asialle voinut tehdä jotain, jossain. jotenkin?? herää kysymys millaiset vaikutukset hänen kuolemallaan on tänne jääneille läheisille??
Minusta jotenkin ihan ahdistavaa, että Hänen piti kuolla.
laitan tähän nyt yhden löytämäni jutun
https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/129ff9c5-a9e0-4b65-87f1-69ba190311be
Minusta jotenkin ihan ahdistavaa, että Hänen piti kuolla.
laitan tähän nyt yhden löytämäni jutun
https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/129ff9c5-a9e0-4b65-87f1-69ba190311be
Vastaukset 26
Vanhimmat
Yritä sinä nyt kuitenkin jaksaa, kaikesta huolimatta.
Yksikin kuolema kyllä on turha kuolema, mutta elämä menee niin kuin menee.
Emme me voi kaikkien muiden huolia ja murheita alkaa kantaa mukanamme, on muistettava omakin jaksaminen.
Terve piirrehän se on ihmisessä, että toisen kuolema aiheuttaa tunteita, ja voi tuntua enemmänkin pahalta.
Jos sinua oikein ahdistaa, niin yritä jutella jonkun kanssa, jos se edes vähän helpottaisi.
Surullista tosiaan, mutta toivotaan että hän sai rauhan.
Ihmisiä syntyy ja kuolee. Jokaisen kuolemaa ei voi ottaa henkilökohtaisena murheena.Oletan ei olut ystäväsi ei sukulaisesi?Joka päivä sodassa lapsia kuolee ja naisia .Suomessa kuolee omien vanhempien pahoinpitelyyn lapsia,tai toisen vanhemman.Miten niihin reakoit ?Eivät julkiksia et mitenkään.Sepä se..Ihminen tulisi hulluksi jos alkaisi masentuu ja suree jokaisen tuntemattoman ihmisen kuolemaa ikään katsomatta.
Miki on, valitettavasti yksi niistä lukemattomista muista, jopa tuhansista suomalaisen epäonnistuneen terveydenhuollon ja etenkin mt-puolella toimivien välinpitämättömyyden ja auttamiskyvyttömyyden uhreja.
Korjaus tekstiin: Siis empatiakyvyttömien kanssaihmisten osoittaman välinpitämättömyyden ja auttamiskyvyttömyyden uhreista.
Meillä on aivan liian tunnekylmä yhteiskunta ja ihmiset on samalla omaksuneet tuon kalsean ja kylmän tavan suhtautua toisiimme.
Tämän toimimattoman mt-palvelujärjestelmän aikaansaamia uhreja on ollut ja tullut aivan liikaa. Ja niitä tulee jatkossa tulevaisuudessa vielä lisää. Eikä kukaan oikeasti muuten tee asialle yhtään mitään. Sen sijaan kaikki levittelevät vain käsiään ja pesevät kätensä kaikesta vastuusta. Kivahan se, jos itsellä on kaikki pullat hyvin uunissa, hyvä palkka juoksee, ajaa Mersulla, tai muulla kalliilla autolla, pääsee ulkomaanmatkoille jne.
Sanoisin tähän varmaan aika paljon muutakin. Se, että jos joku, oli hän sitten julkkis, tai tavan kansalainen menee pyytämään itselleen apua, niin sitä ei saa, jos on "liian huonossa kunnossa", tai sitten ei ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Jotakin mätää tässä koko hommassa on, mutta en tiedä mitä.
Jostakin syystä tulee tunne, että rahoja säästetään tarkoituksella, oli se sitten Natojäsenmaksut, tai mikä tahansa. Mutta siltä tämä oikeasti tuntuu.
Jatkoa edelliseen. Paitsi, että meillä on oikeasti aivan liian tunnekylmä yhteiskunta, kulttuuri ja tapa kohdella kanssaihmisiä, niin ihminen jätetään aivan liian helposti yksin. Tämä on suurimpia yhteiskunnassamme olevia vikoja.
Yksikin uhri on liikaa. Mutta viime aikoina heitä on tullut ja tulee myös jatkossakin, jos meidän tapamme asennoitua ja kohdata toisemme jatkuu samanlaisena, eli empatia ja tunnekylmänä suhtautumisena. Ketään ei pitäisi jättää yksin. Mutta miten tämä aina toistaa tätä samaa kaavaa, että niin vain tehdään?
Masennuslääkkeetkään eivät ole mikään ratkaisu, vaan itse katson, että kulttuurissamme ja tavassamme ajatella ja kohdella toisiamme olisi paljon muuttamisen varaa. Ja tässä asiassa, oikeasti, meillä on jokaisella syytä katsoa itseämme peiliin, kuinka me kohtelemme lähellä olevia ihmisiä.
En ole koskaan ennen kuullut jostakin Miki Liukkosesta, ei liittynyt elämääni mitenkään, joten siitä ei sen enempää.
Mutta mielisairauksien hoito on maassamme täysin retuperällä. Laitospaikkoja tarvittaisin heti tuhansia, sillä suuri osa mielenterveyshäiriöisistä ei pysty huolehtimaan itse itsestään. Osa näistä väittää silti, ettei tarvitse mitään hoitoa eikä ole edes sairas. Jos sitten ei tehdä itsemurhaa, surmataan puoliso, lapset, vanhemmat, muut läheiset tai aivan tuntemattomattomatkin.
Kenen pitäisi auttaa ja ketä? Ei ole olemassa mitään yhteiskuntaa ilman ihmisiä. Ne jotka nyt auttamista peräänkuuluttavat, ryhtykööt toimintaan! Ei yhteiskunta ilman sinua toimi itsestään.
Tehdäänkö psykiatriassakaan ja siellä toimivien keskuudessa mitään sen enempää, kuin tehdään arviointeja ja diagnooseja ja määrätään lääkkeitä, jotka pahimmillaan vain ajavat ihmisiä itsemurhiin? Kuunnellaanko ja ymmärretäänkö yhtään vaikeuksista ja oireista kärsiviä ihmisiä, tuetaanko ja autetaanko heitä empaattisella asenteella ja kohdellaanko hyvin? Sairauskeskeisellä ajattelulla ei ainakaan auteta ketään. Vaan paneutumalla ja keskittymällä kuhunkin potilaaseen yksilöllisesti, hänen elämässä olleisiin tapahtumiin, niiden vaikutukseen ihmisen persoonallisuuteen, luonteeseen ja käytökseen, sekä keskittymällä enemmän taustasyihin.
Jo siinä asetelmassa ja asennemaailmassa, mikä on psykiatriassa, on niin paljon korjattavaa, ettei sieltä ainakaan kannata edes mennä pyytämään apua ja hakeutumaan sinne saadakseen itselleen apua. Ei nykyisessä tilanteessa, ja arvomaailmassa, ja hoitometodeissa, joita siellä on käytössä. Tarvittaisiin merkittäviä uudistuksia ja muutoksia nykyiseen systeemiin.
Lääketiede voi auttaa vain lääketieteen keinoin. Lääketieteen alaa ei ole ihmisten kehityshistorian selvittäminen eikä elämänsä solmuun saattaneiden pulmien ratkominen ja jaloilleen nostaminen.
Jokaisen on hoidettava muut kuin lääketieteelliset ongelmat itse tai hankittava apua vaikka ystäviltä, sukulaisilta, kirkolta, vapaaehtoisjärjestöiltä tai muilta auttamisjärjestöiltä.
Ts. siis yksin? Sitäkö kommentillasi tarkoitit? Kiva. No, kuule se on ollut joillekin selvää jo useamman jopa vuosikymmenen ajan. Niinhän se tämä yhteiskunta ja siinä olevat systeemit ja ihmiset toimivat ja vielä jotkut vielä kehtaavat kehustella sitä. Ikävä vain, että alalla ei tuota asiaa sanota ja myönnetä suoraan julkisesti, niin ettei uhreja ja systeemiin pettyneitä tulisi enää lisää ja enempää.
Kysytkö sinä oikeasti, että miksi vain kliininen hoitotyö on vain kliinistä hoitotyötä? Kertoo taas ihan riittävästi kysymyksen asettajasta.
Mutta siltä varalta että joku muu haluaa oikeasti mitä eroa on mielenterveyden hoidolla, ja vaikka somaattisen puolen hodolla niin...
Mielenterveyspuolella on nykyisellään ehkä noin tusinan verran erilaisia hoitopolkuja jotka vastaavat yleisimpiin mielenterveys ongelmiin.
Hoidon tarkoitus on aina aktivoida ihmistä omaan itsenäiseen elämään, eikä passivoida heitä mihinkään laitoksiin. Siksi kaikki hoitopolut alkavat jonkinlaisella itsehoidolla ja opastuksella siihen.
Vasta sitten kun nämä toimet eivät riitä lähdetään hoidon rattaisiin ja janan toisessa päässä on vasta se kliininen hoitotyö, eli lääkkeet.
Sen pienen kliinisen hoitotyön lisäksi mielenterveyshoitoon kuuluu todella paljon muita erilaisia joko suojaavia tai tukevia toimintoja, mutta niitä ei anneta proaktiivisesti passivoimaan ihmistä. Ihminen ei siis pääse edunvalvontaan vain siksi, ettei huvita täyttää kelan papereita, vaan siksi ettei oikeasti kykene hoitamaan raha asioitaan.
Sama koskee myös moniin muihin palveluihin, vaikkapa työhön valmennukseen. Joita on muuten noin puolentusinaa erilaista, eri elämän tilanteisiin.
Empatiasta, sen verran, että yleisesti voisi sanoa, että eiköhän tavallisilla ihmisillä ole aika tavallinen empatia tai kuuntelu taito, mutta jos lähdetään vertaamaan somaattisen puolen ja miepän hoitajia, niin somaattiselta puolelta saat kyllä huomattavasti prakmaattisempaa hoitoa.
Sillä mittarilla mitattuna, miepäpuolelta saa aika hemmetin paljon empaattisempaa tai kuuntelevampaa hoitoa, kun vaikkapa kipsauksessa. Se kaninkolo, mihin hoitotaho ei voi lähteä mukaan, on loputon uhriutuminen ja / tai harhat. Ne eivät edistä ihmisen omatoimisuutta jatkossakaan.
Jos siis haluaa tietää että minkälaista nykyhoito on niin joutuu ehkä menemään sinne. Siinä vain joutuu muistamaan sen, että jos väittää ettei tarvitse mitään apua tai hoitoa, niin ei sieltä tule niitä aputoimia tietenkään saamaan.
Lukusuosituksena kehoitan lukemaan Frank Martelaa... Hän käsittelee hienosti sitä, kuinka se oma onnellisuus lähtee siitä omasta tekemisestä, eikä muiden empatioista.
Noin 20 vuotta sitten, jos ihminen, tai potilas, kuten terveydenhuollossa on tapana käyttää ihmisiä erottavia termejä, sattui erehtymään menemään valittamaan terveyskeskukseen lääkärille ahdistuneisuutta, tai masennusta, joutui M1- lähetteellä suoraan sairaalaan. Näin tehtiin ja toimittiin ainakin Itä-Suomen sairaanhoitoalueella. Muiden alueiden ja yksiköiden toiminnasta en tiedä. Mutta ei siellä ainakaan kukaan tarjonnut mitään avopuolen, tai kuntouttavia terapioita. Oikeastaan missään vaiheessa. Ei ennen osastolle joutumista, tai sen jälkeenkään. Sitä en tiedä, millaista on meno nykyisin. Mutta luulen, että ei se peruslähtökohta, asenne, arvomaailma, käytössä olevat hoitometodit, tai potilaiden kohtelu ole juurikaan muuttunut olennaisesti viimeisten 30 vuoden aikana. Peruspohja on edelleen se sama, eli potilasta tarkkaillaan, "poikkeavuuksien, mahdollisten vikojen ja häiriöiden" löytämiseksi, annettavan diagnoosin pohjaksi, jonka perusteella potilasparka vain leimataan koko loppuelämän ajaksi. En näe siinä psykiatriassa mitään hienoa, tai sellaista, jota pitäisi jotenkin muka ylistää, kiittää ja palvoa. Koska se ei tue ja auta ihmisiä oikealla tavalla ja oikeilla keinoilla. Niin kauan, kuin psykiatria ja siellä toimivat pitävät itsepintaisesti kiinni siitä, että heidän alansa on "kliinistä hoitotiedettä", ja lätkäistään potilasta millään tavalla hyödyttämättömiä diagnooseja ja määrätään terveyttä vain vahingoittavia ja tuhoavia lääkkeitä, eikä keskitytä niihin oikeisiin asioihin, eli kohentamaan kunkin oireista kärsivän henkistä hyvinvointia, niin miksi käyttää sellaisia palveluita, jonka psykiatrian tarkoituksenakaan ei ole oikeasti auttaa, tukea ja hoitaa ketään?
Enkä minä ainakaan aio koskaan enää ajatella, että olen vain joku minulle rätkäisty "diagnoosi", että minun pitäisi se muka niellä ( miksi muuten pitäisi?) ja enkä totta hel*etissä syö enää koskaan terveyttä tuhoavia myrkkyjä. Koska ei tarvitse. Pärjään ihan hyvin ilman niitä aivoterveyttä ja niiden toimintaa pilaavia aineita. Relapseihin en usko, eli siihen, että muka automaattisesti sairastuisi psykoosiin, jos ei käytä neuroleptejä ennaltaehkäisevästi. Katsos, kun se minulle historiassa annettu diagnoosikin on annettu väärin perustein. Sitä ei ole tehty oikein, vaan jo valmiiksi asenteellisten hoitajien ja lääkäreiden tahallisesti tekemänä. En todellakaan usko, että psykoosi puhkeaisi automaattisesti.
Ja jos joku val*pää tähän aikoo todeta, että "psykoosipotilaat tappavat ihmisiä". Niin enpä todellakaan usko tuotakaan täysin perusteetonta, todisteita ja totuuspohjaa vailla olevaa väitettä. Eiköhän suurempi ongelma tule olemaan tulevaisuudessa ne ihmisparat, jotka masentuvat ja tappavat itsensä tämän kelvottomasti toimivan yhteiskunnan ja siinä olevien toimimattomien ja välipitämättömien systeemien ja siellä toimivien umpit*llojen ihmisten takia!
Annas kun arvaan, sinua ei oikeasti kiinnosta se että millaista nykyhoito on, vaan haluat enemmänkin keksiä vain tekosyitä selittämään, että mitä hoidossa on ollut vialla parikymmentä vuotta sitten?
Ja nyt kun on arvailemaan ruvettu, niin arvaan että seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen et löydä maailmasta niin empaattista ihmistä joka jotenkin pystyisi rakastamaan sinun itsesäälin ehjäksi.
Laitospaikkojen lisääminen ei ole se oikea ratkaisu, jolla ongelmia korjattaisiin. Enemmänkin pitäisi tässä yhteiskunnassa käydä yhteiskunnallista keskustelua ja jokaisen kohdalla jopa sisäistä keskustelua siitä, miten meistä jokainen voisi auttaa lähellämme olevia kanssaihmisiä. Pitää enemmän lähestyä toisia ihmisiä, kysyä heidän kuulemisiaan, esim. : " Miten sinulla menee?", ymmärtää ja tukea heitä. Auttaa konkreettisesti vaikka kauppa-asioissa tms.
Konkreettinen tuki, ja auttaminen on parempaa, kuin mitkään nykypsykiatrian tarjoamat keinot ja hoidot.
Pidän edellisen kirjoittajan väitettä siitä, että itsemurhaa hautovat, tai psykoosissa olevat tappaisivat itsensäja vetäisivät myös muita mukaansa tekoonsa. Se aika raflaavasti ja leimaavasti sanottu. Mitään tieteellisiä todisteita tästä ei ole. Kyseisiin tekoihin voi ajautua myös sellaiset ihmiset, jotka eivät varsinaisesti kärsi mistään mt-sairaudesta. Vaikeat elämäntilanteet ajavat joskus ihmisiä epätoivoisiin tekoihin. Tietyn taustan omaavilla, tai stereotypisesti ajattelevilla on tapana sanoa, kirjoittaa, tai väittää noin, että mt-sairaudesta kärsivät olisivat muka jotenkin muusta väestöstä arvaamattomampia, tai vaarallisia. Loppujen lopuksi kyseisiin tekoihin syyllistyy hyvin pieni marginaalinen määrä väestöstä. Kyse ei ole lukumääräisesti isoista sellaisista.
Enemmänkin olen huolissani siitä, kuinka tunnekylmä ja empatian ja tuen osoittamisen vähyys on viime vuosikymmeniä vain entisestään lisääntynyt. Aivan liian moni ajattelee vain itseään, eikä välitä yhtään mitään muista kanssaihmisistä ja siitä, miten heillä menee. Mm. yksinäisyys, masennukseen sairastuneiden ja itsemurhaan päätyneiden luvut ovat esim. meidän maassamme aivan liian korkeat. Huolestuttavinta tässä on se, että kukaan ei oikeastaan tee asialle mitään. Yksinäisyys, yhteisön ulkopuolelle jättäminen ja yksilön sinne joutuminen ja kiusaaminen ovat yksiä niitä syitä, jotka ajavat ihmisiä syrjäytymiseen ja pahimmillaan itsetuhoisuuteen. Yhteisöllisyys on tavallaan, suoraan sanottuna, oikeasti kadonnut kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme.
Keskustelun aihe en ole kylläkään minä. Edelliselle kommentoijalle vaan tiedoksi. Vaan aihe oli Mikin traaginen ja ennenaikainen kuolema. Sekä sen mahdollisia syitä pohtien, eli mt-palveluiden, yhteiskunnan ja ilmapiirin - ja niissä olevien asenteiden vaikutusta ja osuutta kyseiseen asiaan on aihetta myöskin ottaa tässä kohtaa esille. Koska Miki on yksi niistä lukemattomista saman kohtalon kokoneista turhista uhreista.
Saman yhteiskunnan "uhreja" tässä ollaan kaikki, eikä silti tehdä itsemurhaa. No, toinen on heikompi toista, sanoi runoilija.
Voi kun ihmiset ottaisivat hieman vastuuta ensin edes itsestään, sitten voisi opastaa toista. Mutta kaikki vain pyytävät apua.
Miten ihminen tappaisi itsensä muiden ihmisten takia, tai kysytään oikeastaan miksi?
Miksi oma henki täytyisi riistää sen takia, miten muut ihmiset toimivat ja kohtelevat ?
Se, joka saattaa valitettavasti itsensä tappaa, eiköhän hän tee sen itsensä takia, ei muiden.
Mietin myös samaa, kun monet selviävät vaikka kuinka syvistä vesistä vahingoittamatta itseään, tappamatta itseään, niin miksi osa päätyy siihen pahimpaan ratkaisuun?
Johtuu kai juurikin siitä, että vahvuutemme ja heikkoutemme ovat yksilöllisiä, osa kestää, jaksaa kantaa enemmän murheita kuin jotkut toiset.
Ensimmäisen kysymyksesi kohdalla tulee mieleen vastaukseksi ehkä se, että jotkut joko jätetään, tai jäävät muuten henkisesti, ja/tai fyysisesti yksin. Jolloin kaikki murheet, stressi, ongelmat ja henkinen paine tulee sietämättömäksi. Masennus uusiutuu herkästi ja ihminen alkaa usein ajatella sitä viimeistä ratkaisua helpotuksena elämän ja ongelmien aiheuttamaan tuskaan ja sietämättömään oloon.
Ylipäätään pohdin sitä, miksi yhteiskunnassamme elää ja joidenkin ajatuksissa on tuo ajatus, että "pitää aina selviytyä yksin", heikkoutta, epäonnistumista, pelkoja ja omia huonoja olotiloja ja tunteita ei saa näyttää ja tuoda esille? Minusta se on enemmänkin rohkeutta, jos uskaltaa pukea tunteensa sanoiksi, kertoa niistä, ja myös myöntää olevansa yksin ja heikko, ja että tarvitsee muita ihmisiä auttamaan ja tukemaan itseään.
Olemme kuitenkin kai sosiaalinen laji, ja jokainen, vaikka ei tietenkään kaikki meistä, kaipaamme jollakin tavalla ymmärtämystä, hyväksyntää, oikeita ystäviä, solidaarisuutta ja tukea Miksi se, että joku on masentunut, tai haluaa tehdä itselleen jotakin, on jokin syy, ja oikeutus jättää huomiotta ja jättää yksin kyseinen ihminen? Tätä minä en ymmärrä. Niin toimii vain narsistinen persoonallisuus. Kyseinen ominaisuus ja tapa toimia on vain entisestään yleistynyt viime vuosikymmeninä. Ei ketään pidä ja saisi jättää yksin, ongelmiensa ja taakkojensa alle, vaikka hänet koettaisiin rasittavaksi ja vaikeaksi ihmiseksi.
Mikiä EI ollut jätetty yksin. Häntä auttoi hyvin moni.
Vaikea masennus on tappava tauti. Niin kuin usein syöpäkin. Vaikka annetaan kaikki mahdollinen hoito ja apu, jotkut kuolevat tautiinsa, tavalla tai toisella.
Minusta Mikin tapaus voidaan nähdä niinkin, että koska meillä eutanasia on kielletty, Miki päätti lopettaa tuskansa omalla tavallaan. Voimmeko suoda sen hänelle?
Itsemurhan nimi on itsemurha, sen takia että se pitää tehdä itse, eikä suomi 24:n puolesta.
Kaksikymmentä vuotta sitten minä olin kyllä asiakas.
Termi joka herätti jopa kansainvälistä huomiota. Eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että joku narsku kävisi shoppailemassa narskutuotteita.
Nykyisellään se on taas vähän sama asia, kuin sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Voit identifioida itsesi potilaaksi, asiakkaaksit, kuntoutujaksi, tai vaikka ihmiseksi mutta älä kuvittele että voisit valita toisen ihmisen puolesta heidän sukupuoltaan tai seksuaalista suuntautumista.
Kaksikymmentä vuotta sitten ei myöskään päässyt sairaalaan mitenkään suorin vartaloin. Se oli jo sitä aikaa, että kaikki laitospaikat oli ajettu alas eikä sinne todellakaan mahtunut ennen kuin oli kunnolla tillin tallin. Tai silloista hoitokontaktiani lainaten. Piti olla kuninkaallinen kaninmetsästäjä ja juosta torilla huutaen "ottakaa se kiinni!"
Tuohon aikaan kunnat ja kaupungit tuottivat itse halpoja avopalveluita. Sellaisia taisi olla Kasvatusneuvolat, nuorten mielenterveystoimistot, ja vanha kunnon miekkari.
Kunnille superkallista ostopalvelua oli taas sairaanhoito piiriltä ostettu suljettujen osastojen palvelut.
Aika harva meistä on niin kuninkaallinen, että saisi suoraan sitä kuninkaallisten kaninmetsästäjien kallista premiumpalvelua. Mutta näköjään heitäkin löytyy.
Sellasta hurskastelua sitten tänään.
Sano nyt vielä, että esittämäsi väittämät eivät ole sinun omia, vaan että pystyit oikeasti lukemaan Mikin ajatukset, ja siksi tiedät että miksi hänen kohdallaan kävi niin kuin kävi.
Osa kommenteistani on tehty yleisellä tasolla, ei suoraan, ja suoranaisesti Mikiin ja hänen elämäänsä, masennukseen ja ratkaisuun, johon hän päätyi. Olen jonkin verran lukenut hänen viimeisiä somepäivityksiä ja jotkin hänen kirjoituksensa ja ajatuksensa, joita hän toi esille, kuulostavat silti hyvin tutulta, ja ymmärrän häntä jossakin määrin, koska olen itsekin sairastanut ja sairastan edelleen masennusta. CFS on siitä pirullinen sairaus, että keskittymiskyky, ajattelu, jaksaminen ja kaikki oikeastaan vähenee, eikä voimat riitä, kuin välttämättämimpien asioiden tekemiseen. Jo se yksistään on omiaan masentamaan. Itsemurhaa ajattelen lähes joka viikko. Viime aikoina taas joka päivä. Sitä lisää monien elämään tärkeinä pidettyjen asioiden puuttuminen ja elämänsisällön pieneneminen. Jos joku tässä kohtaa sanoo,: "Mikset sitten mene lääkäriin?", tai "Ota itseäsi niskasta kiinni". Tai muuta vastaavaa, niin syyt ovat omien historiassa tapahtuneiden asioiden ja huonojen kokemusten, sekä terveydenhuollossa olevan tietyn asenteen takia. Katsos, kun minulle on aiemmin annettu jokin muu mt-diagnoosi ja sellaisena minua ainoastaan terveydenhuollossa toimivien näkökulmasta katsotaan ja myös kohdellaan. Uskoakseni minulle tarjottaisiin vaan (taas!) masennuslääkkeitä, jotka olen jo elämäni aikana kokeillut, eikä niistä ole mitään apua kyseiseen sairauteen. CFS-sairauteen ei ole muutenkaan vieläkään tarjolla kovin tehokkaita ja hyviä lääkkeitä. Joten mitä vaihtoehtoja siis jää jäljelle? Ei paljon mitään.
Itse asiassa, olen alkanut ajatella, että ei tässä elämässä oikeasti ole paljon mitään järkeä, ja miksi täällä pitää, tai tarvitseekaan enää roikkua? Se, mikä Mikin ja vastaavien nuorten tekemissä itsemurhissa on surullista ja traagista on juuri se, että he ovat nuoria, vasta elämänsä alussa olevia ihmisiä. He luovuttavat aivan liian varhain, kokemiensa vastoinkäymisten takia. Omalla kohdallani asia on vähän toinen. Olen jo kalkkis. Eikä minulla periaatteessa ole mitään syitä enää jatkaa mitään, eikä mitään ole enää edessä. Muuta kuin jo se yli 20 vuotta kestänyt kärsimys.
Minullekin nuo asenteet ovat hyvinkin tulleet tutuiksi.
Myös elämänlaatuni on fyysisistä syistä ajautunut todella huonoksi. Tuntuu, ettei elämällä ole tarkoitusta, merkitystä, kun en voi paljon mitään tehdä, osallistua kaikkeen yhteiseen, kuten olen toiminut aiemmin.
Itselläni ei siltikään ole tullut mieleen mikään itsemurha, tai mitään muutakaan.
Olenhan kuitenkin edelleen elossa, vaikkakin huonossa kunnossa.
Omalla kohdallanikin aiempi elämä, nuorempana, ei ollut millään tavalla helppoa, mutta siihen tuli onnekseni muutos parempaan. Sitäkään ei olisi tullut, jos en olisi " ottanut itseäni niskasta kiinni ".
Vuosien törttöilyn jälkeen ymmärsin, että vielä on jotain tehtävissä, jos parempaan vointiin haluan psyykeni saada. Se vaati(i) valtavan työn, joka täytyy enimmäkseen tehdä itse, apua kyllä saa, silloin jos sitä on valmis vastaanottamaan.
Huomasin myös, kun hyväksyin menneet tapahtuneiksi elämässäni, koska ne eivät poistu mihinkään sieltä, niin tätä päivää on helpompi elää. Ei tarvitse murehtia menneitä, nyt on kuitenkin nyt.
Laitospaikat määräytyy tietenkin niiden tarpeen mukaan. Jostain syystä se tarve on ollut viimevuosina kasvussa.
Tietenkin tarvitaan keskustelua ja suvaitsevaisuutta mielenterveyden ympärillä, mutta siitä keskustelusta ei pidä unohtaa niitä faktoja, että lapsiomaiset eivät voi korvata laitospaikkoja.
Minä olen huolissani siitä, että vammaispalvelulaki ja keskustelu siitä on niin monta valovuotta edellä mielenterveys puolesta, että mielenterveyden hoitoon ei taaskaan jää rahaa, ja parin vuoden päästä taas ihmetellään että miten ne lapsiomaiset ovat itse kasvaessaan räjäyttäneet laitospaikkojen tarpeen.
Masentunut useimmiten saa apua, jos hän itse haluaa.
Masentuneella ihmisellä on alakulossaan useinkin ajatus, että kukaan ei pysty auttamaan, kukaan ei halua auttaa, jne. Ajattelee olevansa niin sairas ja arvoton, miettii, ettei minuun tehoa mikään, ei näe tulevaisuudessa mitään toivoa.
On vaikeaa alkaa auttaa ja tukea ihmistä, joka on alussa tuollaisella asenteella.
Vaatii aikaa ja suurta ymmärrystä auttajalta, toki myös autettavalta, että lähtötilanteesta päästään eteenpäin.
Oikeat ihmiset oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ovat yleensä se paras apu.
Joskus olen joiltain kysynyt, millaista apua sitten haluaisit, niin eivät ole osanneet vastata siihen. Kaikki kai tuntuu niin toivottomalta.
Silti monet ovat selvinneet, asiat muuttuneet parempaan suuntaan.