”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa siitä pienemmäksi, samoin kuin ystäviesi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan muretessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotakin minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle”.
Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat
Oli minullakin haaveita ja unelmia, jotka jäivät kuitenkin syystä tai toisesta toteutumatta. Ehkä suurin toiveeni oli oman kirjan kirjoittaminen. En tajunnut nuorempana, että se olisi ollut lopultakin vain omasta valinnastani kiinni. Enää eivät aika ja voimat riitä edes kirjan sanelemiseen.
Jostakin selkäytimestä sitä vain tulee malli, että elämään kuuluu opiskelu, jotta saisi mielenkiintoisen työpaikan. Ja avioituminen, perheen perustaminen. Tietyn statuksen hankkiminen. Ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli kaikkea jo aivan liikaa: Kirjoja, elopainoa, velkaa, murheita, työtä, stressiä…
Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat
Oli minullakin haaveita ja unelmia, jotka jäivät kuitenkin syystä tai toisesta toteutumatta. Ehkä suurin toiveeni oli oman kirjan kirjoittaminen. En tajunnut nuorempana, että se olisi ollut lopultakin vain omasta valinnastani kiinni. Enää eivät aika ja voimat riitä edes kirjan sanelemiseen.
Jostakin selkäytimestä sitä vain tulee malli, että elämään kuuluu opiskelu, jotta saisi mielenkiintoisen työpaikan. Ja avioituminen, perheen perustaminen. Tietyn statuksen hankkiminen. Ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli kaikkea jo aivan liikaa: Kirjoja, elopainoa, velkaa, murheita, työtä, stressiä…
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin
Olivatpa syyni joutua eroon ystävistäni mitkä tahansa, niin ne kaikki olivat aina tekosyitä, joilla yritin huijata vain itseäni: Minä olen vahva. Kun heikot kaatuu sylityksin, niin minä kyllä jaksan seisoa yksin. Pitää pärjätä omin voimin, ei saa takertua toisiin, tehdä itsestään muista riippuvaista. Sehän on ilmiselvästi epäitsenäisyyden ja pärjäämättömyyden merkki, vai kuinka?
Taas väärin! Me ihmiset kuulumme toinen toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä. Kun olen tässä pian siirtymässä toiseen todellisuuteen, niin olen tehnyt tiliä elämästäni ja ihmissuhteistani. Enää ei ole jäljellä muuta kuin kosketus. Miten rakastankaan sitä, että joku silittää hiuksiani, suutelee minua poskelle tai pyyhkii kyyneleen silmäkulmastani.
Olisinpa tehnyt vähemmän töitä
On totta, että kuolinvuoteella ei tule surruksi sitä, että olisinpa saanut olla virastossa töissä kauemmin. Itse asiassa nolottaa kovasti se, miten paljon työlle tuli uhratuksi aikaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut perheelle, ystäville, itselle ja Jumalalle.
Miten ihmeessä siitä työstä tulikin sellainen epäjumala!
Stoalaisessa ajattelussa oli mielestäni hienoja helmiä. Seneca sanoi kerran: ”Työskentele niin kuin eläisit ikuisesti, mutta rakasta niin kuin kuolisit huomenna”. Työ ei tekemällä lopu, tutkainta vastaan on turha yrittää 14-tuntisilla työrupeamilla potkia. Parempi on rakastaa kuin viimeistä päivää!
Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani
Uskoin liian kauan, että elämä rakentuu sanoista, ei niinkään teoista. Tai ehkä erehdyin luulemaan, että sanatkin ovat tekoja. Ainakin niillä sai paljon aikaan. Pitkään luulin, että pelkästään hyvää, mutta myöhemmin huomasin, että sanojeni tahallisia väärinymmärtäjiä oli yhä enemmän ja enemmän. Sanoilla selitin, sanoilla puolustauduin, sanoilla hyökkäsin, sanoilla hain yhteyttä toisiin. En tajunnut, että sanattomat viestit, eleet ja tunteet olivat kuitenkin niitä, joita ihmiset uskoivat enemmän kuin sanojani, jos ja kun ne olivat keskenään ristiriidassa, mitä seikkaa minä en tietenkään huomannut.
Tunteitten ja intuition merkityksen havaitsin inhimillisesti ajatellen aivan liian myöhään. Ei minulla tässä lähtökuopissani ollessani ole enää mitään iloa niistä väittelyistä, jotka voitin laittamalla vastapuolelle jauhot suuhun. Ensin se oli leikkiä, sitten kilpailua, lopulta sotaa. Ja niin tarpeetonta.
En osannut edetä hellyyden ehdoilla, sillä olin tainnut Elämän koulussa saada liian usein hellyydestä ehdot. Olin toki aina silloin tällöin mukana erilaisissa tunnevalmennuksissa, mutta kun minulta kysyttiin, mitä nyt tunnet, vastasin aina: Niin, ajattelen, että…
Kaikki edellä olevat ovat "Ruttopuiston rovastin " blogista
"Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa."
Kihut meni taas penkin alle👎
Ruisrockki ei, tarvittiin taluttajia; "Annika Saarikko heikosta festarikunnostaan ja kohuvideosta: ”Join valkoviiniä ja oksensin”"--- seiska
Kuolinvuoteella moni on niin voimakkaasti lääkitty , että on kaikkea muuta kuin oma itsensä . Jos joku väittää muuta niin ei ole koskaan ollut näkemässä elämän viimeisiä hetkiä.