Kyllä roskajournalismin kimppuun pitää joskus uskaltaa käydäkin
Suomenmaan toimittaja Jari Rauhamäki oli keskiviikon kolumnissaan sitä mieltä, että kulttuuriministeri Tanja Karpelan ja hänen erityisavustajansa ei olisi pitänyt ”lähteä sotaretkelle Ilta-Sanomia vastaan”. Sellainen sota on etukäteen hävitty, Rauhamäki kirjoitti.
Moni muukin politiikkaa läheltä tunteva saattaa olla samaa mieltä. Onhan yksi poliitikon perusohjeista yksinkertainen: älä selitä, älä valita, älä oikaise.
Itse olen Karpelan kanssa samaa mieltä. Hän on oikealla asialla. Puolustan häntä, voimakkaasti. Enkä edes saivartele sillä, oliko hänen tapansa puuttua asiaan hyvä vai huono. Pääasia on, että hän ei tyytynyt olemaan vain potkittavana.
Mikään osa mediaa ei saa tuntea oloaan niin mahtavaksi, että sen sanomisiin ei kukaan edes uskalla puuttua.
Eikä sitä pidä hyväksyä, että juoruista, huhuista, panettelusta ja valheista tehdään totta ja esiinnytään sitten kansakunnan todenpuhujana ja ikään kuin vapaan journalismin esitaistelijana.
Veisi liikaa tilaa referoida Karpelan lopullisesti kimmastuttaneita kirjoituksia. Niiden tasosta saa kuvan tutustumalla Karpelan kotisivulla (www.tanjakarpela.net) esitettyyn virheiden luetteloon.
Joka tapauksessa Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän kirjoituksessa Karpela leimattiin epäonnistuneeksi ministeriksi. ”Hänen osaamisensa ei riitä valtioneuvoston jäsenyyteen” ja ”ministeriys on käynyt ylivoimaiseksi”, Pietilä kirjoitti ilkeilyjen saattelemana. Sama sävy oli lehden toisessa, toimittaja Sanna Ukkolan kirjoittamassa jutuissa.
Karpela loukkaantui – aiheellisesti – ja ilmoitti avustajansa kautta, että tästä eteen päin IS:n on turha kääntyä hänen puoleensa.
Jos poliitikkoa lyödään rumasti ja hänen itsensä mielestä epäoikeudenmukaisesti, eikö hän saa puolustautua? Eikö poliitikko saa menettää koskaan malttiaan? Onko aina oltava järkevä ja hillitty?
Joku sanoo, että median kanssa häviää lopulta joka tapauksessa.
Mutta eikö nöyristelyssäkin pidä olla joku raja? Eikö jossain vaiheessa pidä lopettaa sen ajattelu, voittaako tällä mitään? Ja eikö kohteeksi joutuneella ole puolustautumisen oikeus, vaikka puolue saattaa hävitäkin? Ja eikö koko puolueen pitäisi puolustaa sellaista, joka joutuu väärin kohdelluksi?
Päinvastaisen todistuksen Karpelan ministerintaidoista esitti keskiviikkona Sanoma-konsernin toisen lehden, Helsingin Sanomien, teatteritoimittaja Kirsikka Moring lehdessään:
”Karpelan kausi on ollut poikkeuksellisen hyvä, jos tutkitaan taiteen rahoitusta tai ratkaisuja, joita hän on etsinyt käsiinsä lauenneisiin hankaliin rakennemuutoksiin... Ministeri on todellakin onnistunut taistelemaan taiteen puolesta tunnetusti vaikeissa budjettikuvioissa... Kahden ensimmäisen vuoden aikana taidebudjetti on kasvanut ennätykselliset 11 prosenttia! Se on huomattavasti enemmän kuin edeltäjien aikana...”
Ja Moring luettelee uusia rahoituskohteita ja Karpelan aikana toteutettuja hankkeita tanssin aluekeskustoiminnasta Kajaanin kaupunginteatterin ja Aleksanterin teatterin pelastamiseen sekä suomalaisen elokuvan rahoituksen kasvattamisesta kulttuurivientiin.
”Karpelan työ kulttuuriministerinä on ollut poikkeuksellisen määrätietoista, vaikkei hän olekaan kirjailija tai pappi, eikä jammaile valkealla flyygelillä”, Moring lopettaa.
Kumpi tietää kulttuuriministerin tekemiset paremmin, HS:n kulttuuritoimittaja vai IS:n toimittaja? Täysin erilaiset mielipiteet kertovat ainakin siitä, että IS:n jutut eivät edes pyrkineet sellaiseen tasapuolisuuteen, jota journalismilta edellytetään. IS valitsi lopputuloksen ensin (Karpela ei – muka – osaa) ja keitti juttunsa sen pohjalta.
Media hurskastelee sanomalla, että julkisuuden henkilöt ovat kyllä mielellään näkyvillä omilla ehdoillaan, mutta suuttuvat, kun kielteistä tulee esiin. Näin he käyttävät muka hyväkseen mediaa.
Tietenkin julkisuudenhakua on ollut ja on edelleen. Silti on rehellistä tunnustaa, että joka ainoa kerta silloinkin, kun julkisuuden henkilö on halunnut olla mediassa esillä, myös media on hyötynyt tästä.
Yhtään lehti-, radio- tai tv-juttua ei julkkiksista ole kirjoitettu vain siksi, että kohteet ovat sellaista toivoneet. Media on tehnyt jokaisella sellaisella jutulla rahaa – tai vähintään mainosta itselleen.
Jotenkin sopii hyvin yhteen, että viikkoa aikaisemmin sama IS saman Sanna Ukkolan nimissä löi europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäkeä niin härskisti, että sellaista eivät ilkeäisi edes pahimmat poliittiset vastustajat tehdä. Jutun otsikko oli ”Eksyksissä Euroopassa”. Se perustui paljolti nimettömiin haastatteluihin. Jutun kuvituksellakin pyrittiin tukemaan otsikkoa. Jäätteenmäeltä itseltään ei tietenkään oltu kysytty mitään.
Juttu oli niin törkeä, että europarlamentaarikot Alexander Stubb (kok.) ja Lasse Lehtinen (sd.) oikaisivat Ilta-Sanomia. Oikaisun otsikko oli ”Jäätteenmäelle kehuja yli puoluerajojen” ja se kuului näin:
”Ilta-Sanomien Plussa-liitteen jutussa (IS 14.5.) väitetään, että Anneli Jäätteenmäki (kesk.) olisi eksyksissä Euroopan parlamentissa. Kokemuksemme Jäätteenmäen työskentelystä esimerkiksi sisämarkkinavaliokunnassa ovat päinvastaiset. Jäätteenmäki on toiminut aktiivisesti mm. palveludirektiivin valmisteluissa. Hänen englannin- ja suomenkielisiä puheenvuorojaan kuunnellaan tarkkaan, ja hänen näkemyksensä saavat vastakaikua.”
Mikä IS:n juttu Jäätteenmäestä oli?
Kaunaista ajojahtia.
Nykypäivän suomalaisen mediatodellisuuden etovimpia muotoja tarjoaa muutama juorulehti, joka maksaa lukijoilleen jopa tuhansia euroja silkoista juoruista ja huhuista.
Olikin sääli, että Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen otti pääministeri Matti Vanhasen avioeroon liittyvistä asioista kirjoittaessaan journalismille kovin vieraan perustelun:
”Selvää kuitenkin on, että irtonumeroina myytävät lehdet – mm. iltapäivälehdet – esittelevät poliitikkojen ja muiden julkisuuden ihmisten yksityisiä asioita, jos niillä voidaan myydä lehtiä. Kustantaminen on kaupallista toimintaa.”
Ja vaikka Virkkunen kirjoittaa myös ”laadukkaan tiedonvälityksen” puolesta, hän puolustaa myös roskajulkaisemista:
”Sananvapaus antaa kuitenkin mahdollisuuden myös tirkistelyyn, ja sekin pitää sallia ja vapautta julkaisemiseen puolustaa.”
Sananvapauden nimissä ei voi julkaista mitä vain. Sensuuria tai lainsäätäjää en tosin halua apuun minäkään. Vastuu on journalisteilla. Heidän pitää tuntea se siitäkin huolimatta, että ”kustantaminen on kaupallista toimintaa”. Journalismi kun on etupäässä muuta.
Juha Mauno
http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Suomenmaan toimittaja Jari Rauhamäki oli keskiviikon kolumnissaan sitä mieltä, että kulttuuriministeri Tanja Karpelan ja hänen erityisavustajansa ei olisi pitänyt ”lähteä sotaretkelle Ilta-Sanomia vastaan”. Sellainen sota on etukäteen hävitty, Rauhamäki kirjoitti.
Moni muukin politiikkaa läheltä tunteva saattaa olla samaa mieltä. Onhan yksi poliitikon perusohjeista yksinkertainen: älä selitä, älä valita, älä oikaise.
Itse olen Karpelan kanssa samaa mieltä. Hän on oikealla asialla. Puolustan häntä, voimakkaasti. Enkä edes saivartele sillä, oliko hänen tapansa puuttua asiaan hyvä vai huono. Pääasia on, että hän ei tyytynyt olemaan vain potkittavana.
Mikään osa mediaa ei saa tuntea oloaan niin mahtavaksi, että sen sanomisiin ei kukaan edes uskalla puuttua.
Eikä sitä pidä hyväksyä, että juoruista, huhuista, panettelusta ja valheista tehdään totta ja esiinnytään sitten kansakunnan todenpuhujana ja ikään kuin vapaan journalismin esitaistelijana.
Veisi liikaa tilaa referoida Karpelan lopullisesti kimmastuttaneita kirjoituksia. Niiden tasosta saa kuvan tutustumalla Karpelan kotisivulla (www.tanjakarpela.net) esitettyyn virheiden luetteloon.
Joka tapauksessa Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän kirjoituksessa Karpela leimattiin epäonnistuneeksi ministeriksi. ”Hänen osaamisensa ei riitä valtioneuvoston jäsenyyteen” ja ”ministeriys on käynyt ylivoimaiseksi”, Pietilä kirjoitti ilkeilyjen saattelemana. Sama sävy oli lehden toisessa, toimittaja Sanna Ukkolan kirjoittamassa jutuissa.
Karpela loukkaantui – aiheellisesti – ja ilmoitti avustajansa kautta, että tästä eteen päin IS:n on turha kääntyä hänen puoleensa.
Jos poliitikkoa lyödään rumasti ja hänen itsensä mielestä epäoikeudenmukaisesti, eikö hän saa puolustautua? Eikö poliitikko saa menettää koskaan malttiaan? Onko aina oltava järkevä ja hillitty?
Joku sanoo, että median kanssa häviää lopulta joka tapauksessa.
Mutta eikö nöyristelyssäkin pidä olla joku raja? Eikö jossain vaiheessa pidä lopettaa sen ajattelu, voittaako tällä mitään? Ja eikö kohteeksi joutuneella ole puolustautumisen oikeus, vaikka puolue saattaa hävitäkin? Ja eikö koko puolueen pitäisi puolustaa sellaista, joka joutuu väärin kohdelluksi?
Päinvastaisen todistuksen Karpelan ministerintaidoista esitti keskiviikkona Sanoma-konsernin toisen lehden, Helsingin Sanomien, teatteritoimittaja Kirsikka Moring lehdessään:
”Karpelan kausi on ollut poikkeuksellisen hyvä, jos tutkitaan taiteen rahoitusta tai ratkaisuja, joita hän on etsinyt käsiinsä lauenneisiin hankaliin rakennemuutoksiin... Ministeri on todellakin onnistunut taistelemaan taiteen puolesta tunnetusti vaikeissa budjettikuvioissa... Kahden ensimmäisen vuoden aikana taidebudjetti on kasvanut ennätykselliset 11 prosenttia! Se on huomattavasti enemmän kuin edeltäjien aikana...”
Ja Moring luettelee uusia rahoituskohteita ja Karpelan aikana toteutettuja hankkeita tanssin aluekeskustoiminnasta Kajaanin kaupunginteatterin ja Aleksanterin teatterin pelastamiseen sekä suomalaisen elokuvan rahoituksen kasvattamisesta kulttuurivientiin.
”Karpelan työ kulttuuriministerinä on ollut poikkeuksellisen määrätietoista, vaikkei hän olekaan kirjailija tai pappi, eikä jammaile valkealla flyygelillä”, Moring lopettaa.
Kumpi tietää kulttuuriministerin tekemiset paremmin, HS:n kulttuuritoimittaja vai IS:n toimittaja? Täysin erilaiset mielipiteet kertovat ainakin siitä, että IS:n jutut eivät edes pyrkineet sellaiseen tasapuolisuuteen, jota journalismilta edellytetään. IS valitsi lopputuloksen ensin (Karpela ei – muka – osaa) ja keitti juttunsa sen pohjalta.
Media hurskastelee sanomalla, että julkisuuden henkilöt ovat kyllä mielellään näkyvillä omilla ehdoillaan, mutta suuttuvat, kun kielteistä tulee esiin. Näin he käyttävät muka hyväkseen mediaa.
Tietenkin julkisuudenhakua on ollut ja on edelleen. Silti on rehellistä tunnustaa, että joka ainoa kerta silloinkin, kun julkisuuden henkilö on halunnut olla mediassa esillä, myös media on hyötynyt tästä.
Yhtään lehti-, radio- tai tv-juttua ei julkkiksista ole kirjoitettu vain siksi, että kohteet ovat sellaista toivoneet. Media on tehnyt jokaisella sellaisella jutulla rahaa – tai vähintään mainosta itselleen.
Jotenkin sopii hyvin yhteen, että viikkoa aikaisemmin sama IS saman Sanna Ukkolan nimissä löi europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäkeä niin härskisti, että sellaista eivät ilkeäisi edes pahimmat poliittiset vastustajat tehdä. Jutun otsikko oli ”Eksyksissä Euroopassa”. Se perustui paljolti nimettömiin haastatteluihin. Jutun kuvituksellakin pyrittiin tukemaan otsikkoa. Jäätteenmäeltä itseltään ei tietenkään oltu kysytty mitään.
Juttu oli niin törkeä, että europarlamentaarikot Alexander Stubb (kok.) ja Lasse Lehtinen (sd.) oikaisivat Ilta-Sanomia. Oikaisun otsikko oli ”Jäätteenmäelle kehuja yli puoluerajojen” ja se kuului näin:
”Ilta-Sanomien Plussa-liitteen jutussa (IS 14.5.) väitetään, että Anneli Jäätteenmäki (kesk.) olisi eksyksissä Euroopan parlamentissa. Kokemuksemme Jäätteenmäen työskentelystä esimerkiksi sisämarkkinavaliokunnassa ovat päinvastaiset. Jäätteenmäki on toiminut aktiivisesti mm. palveludirektiivin valmisteluissa. Hänen englannin- ja suomenkielisiä puheenvuorojaan kuunnellaan tarkkaan, ja hänen näkemyksensä saavat vastakaikua.”
Mikä IS:n juttu Jäätteenmäestä oli?
Kaunaista ajojahtia.
Nykypäivän suomalaisen mediatodellisuuden etovimpia muotoja tarjoaa muutama juorulehti, joka maksaa lukijoilleen jopa tuhansia euroja silkoista juoruista ja huhuista.
Olikin sääli, että Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen otti pääministeri Matti Vanhasen avioeroon liittyvistä asioista kirjoittaessaan journalismille kovin vieraan perustelun:
”Selvää kuitenkin on, että irtonumeroina myytävät lehdet – mm. iltapäivälehdet – esittelevät poliitikkojen ja muiden julkisuuden ihmisten yksityisiä asioita, jos niillä voidaan myydä lehtiä. Kustantaminen on kaupallista toimintaa.”
Ja vaikka Virkkunen kirjoittaa myös ”laadukkaan tiedonvälityksen” puolesta, hän puolustaa myös roskajulkaisemista:
”Sananvapaus antaa kuitenkin mahdollisuuden myös tirkistelyyn, ja sekin pitää sallia ja vapautta julkaisemiseen puolustaa.”
Sananvapauden nimissä ei voi julkaista mitä vain. Sensuuria tai lainsäätäjää en tosin halua apuun minäkään. Vastuu on journalisteilla. Heidän pitää tuntea se siitäkin huolimatta, että ”kustantaminen on kaupallista toimintaa”. Journalismi kun on etupäässä muuta.
Juha Mauno
http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä vai vallan erinomainen ministeri?
JULKISUUDESSA on tällä viikolla käyty keskustelua kulttuuriministeri Tanja Karpelan ansioista ministerinä. Keskiviikkona keskustelu levisi eduskuntaan asti sen jälkeen, kun kolme sosiaalidemokraattista kansanedustajaa kiisti lehtikirjoituksessa pääministeri Matti Vanhasen Ylen radiouutisten pääministerin haastattelutunnilla esittämät kehut, että ministerin saavutukset on luettavissa budjettikirjasta.
Itse asiassa kohina lähti liikkeelle jo viikko sitten, kun Ilta-Sanomien päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä pisti koko arvovaltansa peliin runtatakseen ministeri Karpelan maanrakoon. Toimittaja Sanna Ukkolan juttu ja Pietilän pisupäinen arvio ministeristä olivat niin huonoa journalismia, että harvoin kohdalle osuu, vaikka hakisikin.
* * *
SE niistä jutuista, mutta muutama sana ministeri Karpelan kyvyistä esitetyistä muista arvioista. Porttivahdille on ollut mukava yllätys, että moni, etenkin kulttuurin ammattilainen on erikseen kysyttäessä ja ilmankin kehunut Karpelaa.
Toista on ollut eduskunnassa. Muun muassa kokoomuksen Kaarina Dromberg (kok.) – Karpelan edeltäjä kulttuuriministerinä – ja SDP:n varapuheenjohtaja Säde Tahvanainen ovat oikein ottaneet asiakseen todistaa pääministerin antaman todistuksen paikkaansapitämättömäksi.
Se siitä naispoliitikkojen keskinäisestä solidaarisuudesta.
* * *
KIELTÄMÄTTÄ Porttivahtia hieman ihmetyttää, miksi esimerkiksi Säde Tahvanainen tuntee niin palavaa halua ryhtyä arvioimaan kansanedustajakollegansa onnistumista ministerinä. Tai edes kehtaa.
Tahvanaisen ansiot puoleen varapuheenjohtajana ovat nimittäin osoittautuneet niin ohuiksi, ettei edes hänen oma piirijärjestönsä enää tue Sädettä puolueen johtotehtäviin.
* * *
KYSYÄ myös sopii, miksi SDP:n kansanedustajat Maija Rask, Pia Viitanen ja Matti Saarinen ottivat asiakseen oikein mielipidekirjoituksella vastata pääministeri Vanhaselle: kolmikon mielestä budjettikirjaan tehdyt lisäykset on laskettava eduskunnan, ei ministeri Karpelan ansioksi.
Kyse on hiusten halkomisesta. Eduskunta on Vanhasen viittaamat lisäykset varmaankin tehnyt, mutta ei niitäkään budjettikirjaan ilmesty ilman ministerin siunausta. Kyllä se sen verran kova luuta ministeri on enemmistöhallituksessa.
Voi myös kysyä, pitääkö kolmen muskettisoturin toiminnasta tehdä johtopäätöksi tulevaisuuden suhteen? Jos pääministeri Vanhanen joskus joutuu puolustamaan tai kehumaan sosiaalidemokraattista ministeriä, hyväksyykö SDP nupisematta sen, että keskustan eduskuntaryhmän jäsenet todistavat toista?
* * *
PORTTIVAHDIN mielestä kulttuuriministeri Tanja Karpela on vähintäänkin hyvä ministeri, mutta toisaalta, mitä hyötyä on siitä, että tiedotusvälineet, pääkirjoitustoimittajat tai poliitikko-kollegat arvioivat kansanedustajan onnistumista ministerinä.
Suomi on kansanvaltainen maa, jossa poliitikkojen onnistumista arvioidaan tietyin väliajoin vaaleissa. Runsas kaksi vuotta sitten noin 19 000 uusimaalaista oli sitä mieltä, että Karpelasta tulee vallan erinomainen kansanedustaja. Kova äänimäärä ja muut ominaisuudet nostivat hänet myös valtioneuvoston jäseneksi.
Samat äänestäjät arvioivat keväällä 2007, kuinka hyvin Karpela on ministerinä ja kansanedustajana pärjännyt. Se on hänen kannaltaan tärkein ja ratkaisevin todistus.
http://www.suomenmaa.fi/Porttivahti.html