Yksinäisyys nuorena ja ajatukset kuolemasta

Sairastuin 13-vuotiaana masennukseen, jota en saanut hoitaa, koska vanhempani pelkäsivät, että minut leimataan hulluksi. Veljeni yritti itsemurhaa 2 vuotta sitten, mutta selvisi. Se jätti itseeni järkyttävät traumat, mutta asiaa ei ikinä käsitelty ja se kummittelee mielessäni edelleen. Toinen sisaruksistani on myös masentunut ja hän on myös syrjäytynyt. Olin lapsena sosiaalinen ja tulin toimeen toisten kanssa sekä minulla oli paljon ystäviä. Lukiossa minua kiusattiin rankasti, jolloin aloin ensimmäisen kerran suunnitella itseni tappamista. Samalla myös aloin pelkäämään muita ihmisiä enkä ole noin 10 vuoteen omistanut oikeita ystäviä.

Pistin välit poikki "ystäviini" lukion jälkeen, koska he vähättelivät ja vitsailivat pahalla olollani. Olen nyt 24 (nainen) ja olen tehnyt kaikkeni, että saisin uusia ystäviä (kirjaimellisesti kaikki mahdolliset keinot on käytetty), mutta kukaan ei huoli minua. En edes vaatisi ystävältäni mitään, mutta olen kai niin kummallinen ja rikkinäinen ihmisraunio, jota kukaan ei halua. Minulla on kumppani, mutta hän ei riitä yksinäisyyttä vastaan. Haluaisin vain ystäviä, mutta oloni on toivoton enkä osaa enää ystävystyä.

Olin äsken vessan lattialla aikeissani riistää oma henkeni, mutta en pystynyt siihen. En tiedä mitä teen. En halua kuolla, mutta tämä yli 10 vuotta kestänyt yksinäisyys on liikaa.