Onko joku parantunut skitsofreniasta/skitsoaffektiivisesta häiriöstä?

Muistaakseni noin kolmasosa paranee.

Tänne jos alkaa kirjoitella, että olen parantunut, varmaankin heti tulee joitain kommentteja tyyliin " niinhän sä luulet ".
Mutta kyllä näistä molemmista voi parantua, ei se täysin mahdottomuus ole.
Minulle diagnosoitiin tuo affektiivinen kauan, kauan sitten. En ole enää vuosikausiin käyttänyt lääkkeitäkään, ja ihan hyvin on mennyt elämässä.
Riittää kun keskittyy omiin juttuihin, sosiaaliset suhteet toimii, on itse tyytyväinen, mieli ja tunteet ovat tasapainossa, ym.
Vaikka on diagnoosi, sen mukaan ei tarvitse elää, eikä miettiä olevansa jotenkin " viallinen " tai sairas.

Usein saatetaan väittää, että näistä ei koskaan paranisi, sitä en tiedä, miksi on sellainen käsitys olemassa. Jotkut toipuvat ja paranevat, jotkut eivät.

Netistä löytyy juttua, että se on voimakas immuunijärjästelomän häiriö ja siihen auttaisi berberiini, NAC, omega 3, Ginkgo biloba. Karnosiini ja D-vitamiini. Hulda Clarkin Hoito kaikkiin sairauksiin -kirja kertoo skitsofreniasta. Ruuan homeet ovat syynä.

Nämä on psykiatrien itse kirjoittamia satuja.
Niillä on hätä kun heidän joukkoteurastuksensa laajuus maailmassa alkaa paljastumaan, ja psykiatrian huijaus on päivänvalossa.
He tekevät ihmisistä aivosairaita myrkyillään.

Sairaus on pysyvää, mutta oikea hoito lääkkeet, terapia ja omahoito voivat pitää oireet poissa vaikka loppuiän. Lääkkeittä ei skitsofreenikko voi elää.

Ei skitsofreniasta voi parantua, koska se ei ole sairaus- Sillä ei ole tunnettua patofysiologiaa, sen kulkua eikä biologista mekanismia ei ymmärretä. Sillä ei ole tunnettua etiologiaa. Jotta ymmärtää skitofrenian kaltaisia oireyhtymiä, pitää tajuta, että kyse on oiretason häiriöstä. Oiretason häiriöt muodostuvat oireiden keskinäiskorrelaatiosta ryhmätasolla eli lukuisten skitsofreenikoiden muodostamien oireiden aggregaatiotason korrelaatioista. Jos ne ovat riittävän yhtenäisiä eli niiden konvergenssivaliditeetti on edes tyydyttävä, voidaan puhua oireyhtymästä. Konvergenssivaliditeetti edellyttää reliabiliteettia, jota mitaan usein sellaisella matemaattisella suureella kuin Cohenin kappa. Kappa-arvo on esimerkiksi DSM-V mukaan skitsofrenialle 0.43, mikä tarkoittaa, että vähintään puolet diagnooseista on vääriä eli diagnoosin antajat eivät koherentisti anna samaa diangoosia potilaalle. Tätä jotkut tutkijat pitävät riittävän hyvänä, kun taas toiset tutkijat ovat sitä mieltä, että se on lääketieteelliseksi häiriöksi liian matala reliabiliteetti, ja että hyväksyttävän reliabiliteetin raja pitäisi olla vähintään 0.6.. Edes korkea reliabiliteetti ei tarkoita toki sitä, että häiriö olisi edes oiretasolla validi eli mittaisi sitä mitä sen on tarkoitus mitata, vaan se edellyttää paljon muutakin. Esimerkiksi ei ole välttämättä uskottavaa, että telepatiauskomuksista kertova ihminen kärsii samasta sairaudesta, kuin näköhallusinaatioista kertova ihminen. Näköhallusinaatiot voivat aiheuttaa tai olla yhteydessä deluusioihin, jotka taas eivät välttämättä liity aistiharhoihin välttämtätä itsessään mitenkään, deluusiohan on tulkinta toisen ihmisen uskomuksista ja kokemusmaailmasta. Määrittämättömässä skitsofreniassa ei ole edes aikakriteeriä, jonka jälkeen pitäisi antaa skitsofreniadiagnoosi, vaan kriteerinä on lähinnä se DSM5:ssä, että diagnoosi ei täytä skitsforenian kriteerejen täyttymistä. Näin ollen kaksi skitsofreniadiagnoosin saanutta ihmistä voi kokea maailman valtavan eri tavalla ja heidän oirekuvansa voi olla valtavan erilainen ja kehittyä todella eri tavalla, mutta silti heidät niputetaan saman kategoriaan ryhmätason keskinäiskorrelaation johdosta, joka ei edes ole erityisen korkea realistisissa olosuhteissa mitattuna edes samassa ajallisessa ulottuvuudessa, saati sitten kun mitataan oireita pitkällä aikavälillä.

Ennustevaliditeetti viittaa siihen, että oireyhtymän kyky ennustaa oireita tulevaisuudessa tulevaa oireilua. Ennustelvaiditeetti kuten kaikki tällaiset tilastomatemaattiset suureet ovat ryhmätason suureita, ja niiden mittaamisessa on aina omat rajoitteensa koska esimerkiksi skitsofreenikoita harvemmin seurataan heidän kuolemaansa saakka, vaan toipumista käsittelvät tutkimukset ulottuvat usein vain muutaman vuoden päähän diagnoosin saamisesta. Esimerkiksi jos määrittelisit sosiaalisen syrjäytymisen siten, että se merkitsee toisen asteen tutkinnon puuttumista, olemattomia sosiaalisia verkostoja, pitkäaikaistyöttömyyttä ja päihdeongelmaa, niin tällaisen "oireyhtymän" ennustavliditeetti voisi olla aivan yhtä hyvä kuin skitsofrenian, jonka toipumiskriteereissä on sosiaalinen toimintakyky eli se, miten ihminen on sopeutunut yhteiskunnan normatiivisiin odotuksiin. Jos ihmisellä ei ole parikymppisenä kavereita eikä toisen asteen tutkintoa, niin on suuri tilastollinen riski, että hänellä ei ole niitä 3-kymppisenäkään. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan puhuta toipumisesta, koska sosiaalista syrjäytymistä ei pidetä sairautena, vaikka se on käytännössä yksi skitsofrenian toipumista mittaavista kriteereistä monissa tutkimuksissa, jotka toipumista mittaavat. Mutta ajatteleva ihminen pohtii tällaisia kysymyksiä, että vaikka sinulla ei ole kavereita eikä työpaikkaa mutta et kuule ääniharhoja enää, oletko vielä oikeasti "sairas"? Vain siksi, koska saat työkyvyttömyyseläkettä ja olet yksinäinen? Ja toisaalta on tohtoreita, jotka kuulevat ääniharhoja ja kokevat ajatustensiirtoa koko elämänsä psykoosiensa jälkeenkin, mutta menestyvät sekä sosiaalisesti että akateemisesti erittäin hyvin. Ovatko he sairaita? Toisin sanoen skitsofrenian toipumisen kriteerit eivät ole yhtä eksakteja kuin vaikkapa syövän tai diabeteksen. Ne vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, ja on aina tulkinnanvaraista, milloin ihminen on "toipunut" häiriöstä jota ei osta kovin koherentisti määritellä.