Pohdittuani asiaa mielessäni jo pitkän aikaa ajattelin kirjoittaa siitä. Mitä olette mieltä, hyvät kanssaihmiset siitä, että... Olen ollut jo vuosia allapäin, masentunut, eikä se olekaan mikään ihme, sillä elämä on heitellyt eteeni jos jonkinlaisia esteitä. Päällisin puolin pärjään lapseni kanssa kuitenkin erittäin hyvin ja ulkoisesti asiat ovat hyvin. Toisinaan kuitenkin vaivun masennuksen alhoon, joka sekin on mielestäni inhimillistä ja elämään kuuluvaa. Eikö tilanne kuitenkaan ole kovin surkea, sillä tautina masennus on mielestäni jo voitettu ja nämä nykyiset fiilikset ovat varmaankin ns. jälkimaininkeja.
Kirjoitan nyt siitä, että onko vanhempien tavattoman vaiketa myöntää itselleen, että heidän lapsensa voi huonosti.
Oma äitini on fiksu ja keskustelukykyinen, mutta muutaman kerran hän on minullekin todennut "aina sulla on niin vaikeeta". (vaikka olen huonoina päivinä varsin dramaattinen,en kuuitenkaan ole ihminen joka valittaisi aina ja kaikesta, osaan myös iloita ja olla onnellinen!)
Ja kun olen koettanut purkaa äidin kanssa kokemuksia, siis omia tunteitani, lapsuudestani, hän lyö kaikki lukot päälle ja "syyllistää" minut.
Onko äidin niin vaikeata myöntää tekemiään virheitä? itse ainakin vanhempana pyrin jatkuvasti miettimään, milloin toimin typerästi ja miten olisin voinut tehdä. Eihän kukaan voi olla täydellinen äiti!
haluaisin selvittää lapsuuteni ym. asiat äitini kanssa, jotta pääsisin niistä yli ja voisin jatkaa elämää eteenpäin, mutta eihän se näytä onnistuvan,kun vastassa on täysi kieltäminen, sen väittäminen että minä vaan koen asiat niin dramaattisesti ja kaiken kukkuraksi vielä se, että SYY on minun, kun en ole lapsuudessa/nuoruudessa kertonut tunteistani, vaikka HÄN on kyllä kysynyt.
Onko siis niin, että oman lapsen pahaa oloa on perin vaikeata ymmärtää, vaikka muiden läheisten (mutta ei verisukulaisten) paha oloa äitini kyllä ymmärtää ihan viimeiseen asti: kyse ei siis ole empatian tms. puutteesta.
Näitä miettien,
Kaisa
Kirjoitan nyt siitä, että onko vanhempien tavattoman vaiketa myöntää itselleen, että heidän lapsensa voi huonosti.
Oma äitini on fiksu ja keskustelukykyinen, mutta muutaman kerran hän on minullekin todennut "aina sulla on niin vaikeeta". (vaikka olen huonoina päivinä varsin dramaattinen,en kuuitenkaan ole ihminen joka valittaisi aina ja kaikesta, osaan myös iloita ja olla onnellinen!)
Ja kun olen koettanut purkaa äidin kanssa kokemuksia, siis omia tunteitani, lapsuudestani, hän lyö kaikki lukot päälle ja "syyllistää" minut.
Onko äidin niin vaikeata myöntää tekemiään virheitä? itse ainakin vanhempana pyrin jatkuvasti miettimään, milloin toimin typerästi ja miten olisin voinut tehdä. Eihän kukaan voi olla täydellinen äiti!
haluaisin selvittää lapsuuteni ym. asiat äitini kanssa, jotta pääsisin niistä yli ja voisin jatkaa elämää eteenpäin, mutta eihän se näytä onnistuvan,kun vastassa on täysi kieltäminen, sen väittäminen että minä vaan koen asiat niin dramaattisesti ja kaiken kukkuraksi vielä se, että SYY on minun, kun en ole lapsuudessa/nuoruudessa kertonut tunteistani, vaikka HÄN on kyllä kysynyt.
Onko siis niin, että oman lapsen pahaa oloa on perin vaikeata ymmärtää, vaikka muiden läheisten (mutta ei verisukulaisten) paha oloa äitini kyllä ymmärtää ihan viimeiseen asti: kyse ei siis ole empatian tms. puutteesta.
Näitä miettien,
Kaisa
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse kävin vuosia psykoterapiassa vaikean masennuksen takia ja edelleen on lääkitys päällä (13. vuosi menossa).
Terapeuttini oli erittäin kokenut ja fiksu psykologi, joka sanoi että lapsuuden kokemusten läpikäynti vanhempien kanssa on täysin turhaa ja hyödytöntä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi aikä laiminlyöntien ruotimisesta seuraa muuta kuin pahaa mieltä. Mitä kuvittelet hyötyväsi vanhempiesi syyllistämisellä? Haetko jonkinlaista hyvitystä?
Pui ongelmasi ammattilaisen kanssa ja jätä vanhempasi rauhaan. He tuskin ovat saaneet koulutusta psyyken ongelmien käsittelyssä ja todennäköisesti menevät vain lukkoon ja pattitilanne on valmis. Ellet voi antaa anteeksi tai unohtaa, tee pesäero vanhempiisi niin pitkäksi aikaa kuin siltä tuntuu. Sinulla on siihen täysi oikeus.
lisäisin vain, että joudut olemaan tavallaan vanhempi äidillesi tässä tilanteessa ja voit ottaa esiin asioita hänen tahtiinsa tai sitten ei ollenkaan. Niin valitettavaa kuin se onkin. Itselleni kävi niin, että isän kanssa ei pystynyt puhumaan lainkaan ja hän on nyt ollut haudassa jo 13vuotta. Äitini kanssa pystyin jossain vaiheessa jotain puhumaan ja jäi hyvä mieli siitä, että edes jotain. Anteeksianto tuli puolin sun toisin. Ja äitikin on ollut haudassa kohta kolme vuotta. Itse tässä on täytynyt asiat käydä läpi. Sellaista se on elämä.
Kokemuksestani voin sanoa, että oman lapsen
masennuksen kohtaaminen on vaikeaa.
Sitä haluaisi auttaa, mutta sitä helposti itse
ahdistuu niin kovin, ettei osaa auttaa.
Minäkin ammattiauttajana autan ihmisiä, mutta kun
on omasta lapsesta kysymys tulevat tunteet niin kovin pintaan ettei pysty auttamaan niinkuin pitäisi.
Itse olen koko pienen ikäni yrittänyt päästä eroon äidistäni. Ei onnistu.
Äitini on näitä täydellisyyden tavoittelijoita, ja minä todella epäonnistunut - tiskejä altaassa joka päivä, lakanoita ei ole mankeloitu, lapsella väärät kengät koulussa, näitä löytyy loputtomiin.
Ex mies "ulosti" anoppinsa kertaalleen meiltä, äitini tuli la-aamuna meille ihmettelemään, että miten te vielä tähän aikaan nukutte. Mies sanoi, että jos et lakkaa huutamasta, niin hän laittaa sinut oven ulkopuolelle. Ei auttanut, sama kälätys jatkui, ja niinhän oli äiti seuraavaksi rappiksessa.
Nyt sama ongelma jatkuu, olen moneen kertaan sanonut, että meille ei ole mitään asiaa, jos en ole kotona. Lapseni tietysti päästää mummun sisälle, vaikken olisi kotona, miten siihen voisin puuttuakkaan??? Aika käsittämätöntä, että aikuinen ihminen tekee tahallaan kiusaa. Vai mitä tämä on?
Meilläkin on aina kaikki huonosti: ei ole viikonloppusiivousta tehty, lapsen huone on kuin kaatopaikka, "mitä, eikö mattoja ole vielä pesty, vaikka on heinäkuu" jne.
Itse arvostan muita asioita, mutta äitini mielestä niillä ei ole mitään arvoa (esim. opiskelu).
Olin burn outin vuoksi sairaslomalla jokunen vuosi sitten. Ainoa kannustus äidiltäni oli: "Otat vaan itseäs niskasta kiinni."
En pysty sanomaan vastaan, vaan taannun lapseksi kun äitini tulee käymään. Silloin koko kämppä siivotaan. Itse olen koko ajan valmiustilassa tekemään kaikkea mahdollista hanttihommaa, mitä äiti käskee tehdä.
Ainakin tiedän, miten en käyttäydy mieheni kanssa. Ennen pyysin häntä tekemään jos mitä pikkuhommaa; nyt annan hänen olla rauhassa, koska tiedän kuinka ällöttävää on, kun joku koko ajan komentelee,