Olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta (esikoinen) puolisen vuotta, ja äskettäin ´tärppäsi´. Yhdessä olemme olleet 9vuotta, naimisissa 3. Parisuhde on onnellinen.
Raskaus on suht alussa, ja minulla on ihmeellisiä tuntemuksia jatkuvasti..
Välillä tuntuu, että en selviä edessä olevista 6kk. Tuntuu, että haluan vain sen lapsen pois sisältäni. Rakastan sitä kauheasti, enkä siis halua varsinaisesti eroon lapsesta, mutta tuntuu, että ei musta ole äidiksi, ja pilaan sen elämän tai teen jotakin väärin ja vahingoitan.
Mieheni sanoi, että nuo ovat ihan normaaleita ajatuksia, mutta en ole koskaan kenenkään kuullut puhuvan samanlaisista tunteista.
Haluan kyllä lapsia, ja olen valmis äidiksi. Mutta olenko oikeasti tai pohjimmiltani, jos tälläisiä ajattelen..?
Joskus vain toivon, että raskaus olisi ohitse, ja lapsi jo sylissä, mutta toisaalta olen itkenyt sitä, että mitä mä sitten teen, kun se oikeasti on synytynyt? Tiedän osaavani hoitaa vauvoja ja lapsia, olen hoitanut paljonkin, mutta kun se on oma.. Onko se erilaista?
Olenko huono äiti kun ajattelen näin? Mitä jos kasvatan sen aivan kieroon?
Joskus on kuitenkin hyviä päiviä, ja suunnilleen nauran tuollaisille ajatuksille, mutta kun ne taas iskee, niin en pysty tekemään yhtään mitään.
Raskaus on suht alussa, ja minulla on ihmeellisiä tuntemuksia jatkuvasti..
Välillä tuntuu, että en selviä edessä olevista 6kk. Tuntuu, että haluan vain sen lapsen pois sisältäni. Rakastan sitä kauheasti, enkä siis halua varsinaisesti eroon lapsesta, mutta tuntuu, että ei musta ole äidiksi, ja pilaan sen elämän tai teen jotakin väärin ja vahingoitan.
Mieheni sanoi, että nuo ovat ihan normaaleita ajatuksia, mutta en ole koskaan kenenkään kuullut puhuvan samanlaisista tunteista.
Haluan kyllä lapsia, ja olen valmis äidiksi. Mutta olenko oikeasti tai pohjimmiltani, jos tälläisiä ajattelen..?
Joskus vain toivon, että raskaus olisi ohitse, ja lapsi jo sylissä, mutta toisaalta olen itkenyt sitä, että mitä mä sitten teen, kun se oikeasti on synytynyt? Tiedän osaavani hoitaa vauvoja ja lapsia, olen hoitanut paljonkin, mutta kun se on oma.. Onko se erilaista?
Olenko huono äiti kun ajattelen näin? Mitä jos kasvatan sen aivan kieroon?
Joskus on kuitenkin hyviä päiviä, ja suunnilleen nauran tuollaisille ajatuksille, mutta kun ne taas iskee, niin en pysty tekemään yhtään mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mut kun ne valtaa sun mielen suurimman osan päivästä kannattaa miettiä josko kävisit juttelemassa psykiatrin kanssa asiasta.itse kävin ja pikku hiljaa ne pelot alkoi kasvaa pienemmiksi ja itseluottamus siihen että toimii oikein kasvoi koko ajan.ennakko odotukset on äidille niin suuria että varmasti se ahdistaa.itse itkin suurimman osan raskausajasta juuri noiden pelkojen takia mut koko ajan se helpottui,kyllä sä olet hyvä äiti vaikka tuollaista ajattelet!=)
et ole ainoa joka ajattelee nuin..se kuulema on normaalia..nyt itse odotan toista lasta ja pelot on suuret välillä..miettii koko ajan että miten esikoinen ottaa vauvan..tuleeko mustasukkaisuutta,miten hoidan tilanteen ettei esikoinen tule mustasukkaiseksi..kaikkea tämmöistä.. oletteko te jotka odotatte toista niin miettineet samaa?
Zemppiä sinulle odotukseen!!