Päiväkodissa kiinnitettiin huomiota lapsemme käytökseen, yhteisistä leikeistä vetäytymiseen, toisten läheisyyden välttämiseen ja itkuherkkyyteen esim. toisen lapsen vähän "hipaistessa".
Samoista piirteistä olimme itsekin olleet huolestuneita.
Olimme neuvolan kautta psykologisissa testeissä ja myöskin psykiatri tutki lasta. Älylliset- ja kognitiiviset taidot todettiin hyviksi. Toivoimme lähetettä neurologisiin(autismi) tutkimuksiin. Psykiatri kieltäytyi täysin tunnustamasta lapsen neurologis-tyyppisiä ongelmia.
Selkeät tic-liikkeet eivät hänen mukaansa merkitse mitään. Lisäksi lapsi tulee hyvin kontaktiin aikuisen kanssa, hän totesi. Hän ihmetteli minkäköhän takia nykyään niin monet haluaisivat päästä asperger-tutkimuksiin. Hänen mukaansa on parempi jos lapsella on jokin parannettava(psyykkinen) vaiva, kuin että hänellä olisi ns. (pysyvä) "piuhavika" eli neurologinen häiriö.
Ensi syksynä lapsemme pitäisi aloittaa koulu. Mielestämme hän tarvitsisi jonkinlaisia tukitoimia, avustajan tms. Mutta ilman diagnoosia/lääkärinlausuntoa se ei rehtorin mukaan onnistu.
Samoista piirteistä olimme itsekin olleet huolestuneita.
Olimme neuvolan kautta psykologisissa testeissä ja myöskin psykiatri tutki lasta. Älylliset- ja kognitiiviset taidot todettiin hyviksi. Toivoimme lähetettä neurologisiin(autismi) tutkimuksiin. Psykiatri kieltäytyi täysin tunnustamasta lapsen neurologis-tyyppisiä ongelmia.
Selkeät tic-liikkeet eivät hänen mukaansa merkitse mitään. Lisäksi lapsi tulee hyvin kontaktiin aikuisen kanssa, hän totesi. Hän ihmetteli minkäköhän takia nykyään niin monet haluaisivat päästä asperger-tutkimuksiin. Hänen mukaansa on parempi jos lapsella on jokin parannettava(psyykkinen) vaiva, kuin että hänellä olisi ns. (pysyvä) "piuhavika" eli neurologinen häiriö.
Ensi syksynä lapsemme pitäisi aloittaa koulu. Mielestämme hän tarvitsisi jonkinlaisia tukitoimia, avustajan tms. Mutta ilman diagnoosia/lääkärinlausuntoa se ei rehtorin mukaan onnistu.
Vastaukset 34
Vanhimmat
lähetettä psykiatrilta, tai miltään muultakaan lääkäriltä sinne neurologille, otatte ja varaatte suoraan ajan neurologilta, mieluiten lasten neurologilta.
Ottakaa sitten vastaanotolle mukaan KAIKKI kopiot jotka teillä on o tähän astisista tutkimuksista!
Käsittääkseni lähete erikoislääkärille tarvitaan aina julkisella puolella. Sen voi kirjoittaa vaikka terveyskeskuslääkäri.
Yksityisellä puolella voi ajan varata suoraan ilman lähetettä. Mikäli asuinpaikkanne lähettyvillä on joku lastenneurologi. Yksityisellä joutuu tietenkin itse maksumieheksi.
nimenomaan yksityissektoria, saa ainakin apua mahdollimman pikaisesti ja voi itse valita lääkärinsä.
Julkiselle sektorille lähete kyllä tarvitaankin, aina.
Älkää viekö lastanne psykiatrille, vaan esim neuvolalääkärille ja pyytäkää häntä kirjoittamaan lähete Lastenlinnan autismipoliklinikalle. Siellä lapsenne kyllä tutkitaan ja jos hän on asperger se kyllä selviää.
Kuntoutuksen saaminen onkin sitten jo toinen juttu. Koska aspergerin syndrooma on neurologinen sairaus eikä sitä voida parantaa, psykiatrilla käyminen on turhaa. Lapsenne voi saada kyllä esim toimintaterapiaa.
Oman poikani aspergerin syndrooma oli niin selväpiirteinen, että osasin tehdä diagnoosin itse. Hänellä oli epätasainen kykyprofiili, omituiset päähänpinttymät, voimakasta omaehtoisuutta, kaikupuhetta, autistista vetäytymistä, omituista käsien räpyttelemistä yms oireita.
Jos koulu on hyvä ja opettaja vastuunsa tunteva, niin uskon, että viimeistään silloin alkavat pyörät pyörimään ja asiat etenemään. Meidän koulussa ainakin oppimisvaikeuksissa ja mahdollisissa lapsien poikkeavuuksissa ei jäädä pähkäilemään, eikä arvailemaan. Lapsi pääsee tarvittaviin testeihin ja tutkimuksiin viimeistään koulun kautta. Toivottavasti teidänkin kohdalla.
Autismista ja sen alaryhmistä on paljon aiheistoa, niin kirjoina, kuin nettitietonakin. Käyttäytymiskriteeritkin löytyvät hyvin kirjoista.
Minun pojallani oli jo päiväkoti ikäisenä samanlaisia oireita. Ei sietänyt toisten yhtäkkisiä kosketuksia, ei liiallista meteliä ja oli itkuherkkä. Asiasta keskusteltiin ja kotona ihmeteltiin. Hän myös viihtyi hyvin omissa oloissaan lueskellen (oppi lukemaan 3,5v.).
Häntä pidettiin vain ujona ja herkkänä lapsena.
Ajateltiin että kyllä siellä päiväkodissa ja koulussa oppii olemaan ryhmässä. Ja niin on käynytkin. Mutta nyt kun hän on 12v. koulun lääkäri laittoi lähetteen asperger tutkimuksiin.
Ensin olin puulla päähän lyöty. Mutta tarkemmin asiaan perehdyttyäni, näen itsekkin hänessä asperger piirteitä. Itse olimme vaan niin tottuneita ettemme nähneet asiaa, niinkuin ulkopuolinen (opettaja). Tosin olin ihmetellyt, miksi jotkut päivänselvätkin asiat pitää hänelle melkein rautalangasta vääntää. Mutta nyt tiedän että ne pitää vain kärsivällisesti selittää ja perustella.
Hän on edelleenkin kosketusherkkä. Pikkulasten kitinä käy korviin. Parturireissulla istuu kuin piinapenkissä. Halaamisenkin opetteli vasta muutama vuosi sitten.
Mutta koulussa on tosi lahjakas. Ei ole koskaan ollut avustajaa. Käy musiikkiluokkaa.
Pelaa joukkueessa jalista.
Kaikki tällänen normaali toiminta on sitä oikeeta terapiaa.
Nyt sitten jännityksellä odotetaan, mitä murros-ja ylä-aste ikä tuo tullessaan.
Tähän asti on ollut helppoa, kiltti ja rauhallinen poika erityispiirteineen.
Uskon että teidänkin pojan koulu lähtee sujumaan hyvin. Ja kannattaa neuvotella opettajan sekä koulu lääkärin kanssa. Niin silloin asiaan osataan suhtautua oikein.
Kaikkea hyvää teille.
Suhtaudun vähän skeptisesti tuohon mainitsemaasi koulusta saatavaan apuun. Meillä on aivan päinvastaisia kokemuksia.
Lapsemme erikoisuus huomioitiin jo päiväkodissa. Sieltä löytyi onneksi yksi opettaja, joka sai aina "narrattua" lapsen mukaan. Eka luokka meni koulussa vanhan päiväkoulukaverin vanavedessä joten kuten. Järjestettiin heidät kulkemaan koulumatkat yhdessä jne.
Toisen luokan alkaessa vaihdoimme koulua. Nyt on kaksi vuotta takana tässä uudessa koulussa. Lapsi ei ole kyennyt luomaan kaverikontakteja. Istuu tunnilla muista erillään. välitunnit kuljeskelee yksikseen pihalla, vain sivusta seuraten toisten puuhia. Opettajien suhtautumisen olemme kokeneet todella kylmäksi. Ainut kommentti on, että ovat kertomansa mukaan kyllä kovasti huolestuneita.
Olen yrittänyt korostaa lapsen kannustamisen ja mukaan ottamisen tärkeyttä. Olen toivonut että esim. välituntivalvojana menisivät vaikka puhelemaan lapselle. Kommenttina vain resurssien puute ja eivät voi kuulemma ketään viedä toisten lasten leikkeihin mukaan, koska se ei toimisi.
Kaikesta paistaa läpi välinpitämättömyys ja haluttomuus tehdä yhtään mitään ylimääräistä kenenkään lapsen eteen. Mitäpä yhdestä kadotetusta sielusta.
näin ollen koulussanne ei ole aivan kohdallaan. Meidän koulussa on ammattitaitoiset opettajat ja avustajat. Kokemusta on eri vammaryhmistä ja heidän päivittäisistä tarpeistaan. Jos lapsi on eristäytyvä ja omissa maailmoissaan viihtyvä, niin opetetaan lapselle sosiaalisuutta, ryhmässä olemista. Resurssien puute EI SAA olla syy ongelmiin puuttumisen esteenä. Pistä opet koville, ota yhteyttä suoraan rehtoriin. Vanhempana sinulla on oikeuksia pitää oman lapsen puolta!
Kaikilla on varmastikkin erilaisia kokemuksia.
Minunkin pojalla on ollut tapana välillä viettää aikaa yksin. Ja myös koulussa välitunneilla, johon myös opettajat kiinnittivät huomiota. Mutta juteltuamme pojan kanssa, hän kertoi viihtyvänsä välillä yksin. Hän ei halua osallistua sellaiseen leikkiin, jota ei osaa. Aikansa sivusta seurattuaan saattaa sitten kiinnostua uudesta leikistä/pelistä ja lähtee sitten vasta mukaan.
Hän on sanonut että jos häntä ei huvita/kiinnosta toisten leikit/pelit, niin hän on mieluummin yksin hyvän kirjan kanssa. Hän ihmetteli kovasti sitä että mitä ihmeellistä siinä on jos hän joskus haluaa olla yksin? Ja olemme antaneet hänen itse tehdä valintansa.
Sen olemme joutuneet kotona opettamaan että täytyy kieltäytyä ystävällisesti, eikä töykeästi, mikä hänellä oli aikaisemmin tapana.
Ja toki olemme myös kannustaneet olemaan myös kavereidenkin kanssa, ettei liikaa eristäytyisi muista.
Muutama vuosi sitten kaverit olivat n.3 vuotta vanhempia. Mutta nyt on jo oman ikäisiä kavereita.
Meillä on etuna se että asumme sellaisella rivari/omakotitalo alueella jossa asuu pää-asiassa lapsiperheitä ja lapsia on paljon. Monet tunteneet toisensa jo hiekkalaatikolta lähtien.
Ehkäpä se että on tuttu ympäristö ja tutut kaverit on helpottanut monessa asiassa.
Niinkuin aikaisemmin mainitsinkin. Poika on koulussa lahjakas ja oppitunneilla ei ole mitään ongelmia, joten ei ole ollutkaan tarvetta kouluavustajaan.
Aspergeriin ei auta kouluavustaja jos hän pystyy keskittymään oppitunnilla normaalisti tai jopa erittäin hyvin.
Koulussa kannattaa pitää joka vuosi palaveri opettajan, terv.hoit./koululääkärin ja vanhempien kesken ja kartoittaa ongelmat. Ja sitä voi ehdottaa vanhemmatkin itse. Ei aina tarvitse odottaa koulusta palautetta.
Mutta kannattaa myös kuunnella lastakin. Hänelläkin on omat näkemyksensä.
Yksin olemisen normaaliudesta olisin vähän toista mieltä. Usein lapsi pyrkii ns."rationalisoimaan" asioita, eli jos ei täysipainoisesti kykene kontaktiin kavereiden kanssa niin kysyttäessä sanoo ettei niin välitäkään. Olen törmännyt tilanteeseen jossa lastenpsykiatri kysyy alle kymmenenvuotiaalta kärsiikö hän yksin olemisesta. Tilannehan on täysin pöyristyttävä. Pystyykö lapsi sanomaan kärsiikö hän(ei tietenkään itsensä mukaan kärsi) ja ymmärtääkö hän koko kysymystä. Mutta näin vaan psykiatriassa pyritään selittämään tällaiset tilanteet. Eli lapsi nyt on vain vähän ujompi luonne jne.jne. Tarkemmin ajatellenhan tällainen selitysmalli on täysin naurettava.
Myöhemmällä iällä tällainen "kontaktivammainen" ajautuu alkoholismiin, ylenmääräiseen psyykenlääkkeiden käyttöön jne. Tällaisia tapauksia on koko suomenmaa täynnä. Se pienikin apu jota voitais antaa ja joka tehoaisi parhaiten vielä siinä vaiheessa kun lapsi on alle murrosikäinen jää antamatta.
Ei pidä tyytyä liian helppoihin selityksiin vaan on todella varmistuttava lapsen ongelmien laadusta. Aivan vain lapsen tulevaisuuden tähden.
Kerroinkin vain omasta lapsestani.
Hän ei käy psykiatrilla, eikä muussakaan terapiassa.
Hänellä on kavereita ja hän pelaa joukkueessa.
Mutta hän on itse sanonut että haluaa välillä olla omassa rauhassa.
Hänellä oli jonkin verran vaikeuksia silloin kun siirtyi 3:lle luokalle musiikkiluokalle.
Kaikki luokka kaverit oli uusia ja entiset jäi rinnakkais luokalle. Välitunneilla hakeutui mieluummin entisten luokka kavereiden seuraan ja jäi sit ulkopuoliseksi uuden luokan pojista, jotka tekivät tuttavuutta keskenään. Aikaa myöten tutustui myös oman luokan kavereihin ja nyt ei ole sen suhteen ongelmia.
Kotona ollaan paneuduttu näihin asioihin ja keskustelemme hyvin paljon kaikesta. Rohkaisemme häntä kaikessa "normaalissa". Olen oppinut tietämään mitkä asiat ovat hänelle vaikeita ja epäselviä. Olen oppinut kysymään häneltä että tiedätkö miten siinä ja siinä tilanteessa toimitaan tai sanotaan jne..
Minä uskon että kun hänelle on ollut avuksi olla "normaalien" mukana tavallisessa arjessa.
Pikkusen vaatii kanssa ihmisiltä ymmärtää häntä, eikä kaikki aina ymmärräkkään.
Hän ei välttämättä osaa selittää, mitä milläkin tarkoittaa. Mutta ei myöskään aina ymmärrä toiten tarkoitusta, joten joutuu selittämään kuin pikkulapselle. Asioita pitää perustella jne.
Mutta onneksi hänellä on rohkeutta. Enkä halua uskoa että hänestä tulisi aikuisena kontaktivammainen ja alkoholisti.
Olen kontaktivammainen, en pysty luomaan enkä ylläpitämään ystävyyssuhteita. En osaa enkä oikein välitä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ilman ketään.. En ole alkoholisti, enkä pilleristi, enkä mikään muukaan friikki.
Olen luonut uran, olen hyvä työssäni, pidetty ja arvostettu. Teen ihmisläheistä työtä "vammastani" huolimatta. Koska en kykene ystävyyssuhteisiin, en ole riippuvuus-enkä kiintymyssuhteessa kehenkään, se on voimavara, jota pystyn hyödyntämään työssäni, se on seikka, jonka olen kääntänyt vahvuudeksi. ILMAN psykiatreja tai psykologeja, ihan itse. Joten, kiitos, älä yleistä!
Olet todennäköisesti ns. akateeminen luonne, millä termillä kuvataan mm. monia asperger-persoonia, jotka ovat menestyneet urallaan. Kuljettaessani omaa lastani tutkimuksissa olen todennut monien lääkäreiden ihannoivan tämäntyyppistä lasta. Heidän mielestään tällaisessa pikku akateemikossa ei ole mitään poikkeavaa, päinvastoin.
Pieni osa tämän tyyppisistä aikuisista varmaankin ovat tyytyväisiä elämäänsä. Varsinkin jos ovat menestyneet ja saavuttaneet (muiden)arvostusta urallaan lääkäreinä, tutkijoina, professoreina etc. Työllähän voi korvata puuttuvat ihmissuhteet. Monille "tavallisille" kontaktivammaisille(ei siis professoreille) ihmisläheinen työ esim. hoitoalalla saattaa tuoda jonkinlaista (korvaavaa)tyydytystä, koska henkilö ei pysty "oikeisiin" lämpimiin ihmissuhteisiin.
Olettaisin kuitenkin valtaosan haluavan aikuisina muuttua sosiaalisemmiksi, mikäli vain suinkin siihen pystyisivät.
Vanha sanonta "happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" saattaisi sopia sinunkin tapaukseesi.
Sen sijaan että lyöt, pilkkaat, voisit kannustaa ja kehua.
Omakin lapsesi näyttää olevan sinulle paha pettymys. Mutta jotta hänestä tulisi itseensä tyytyväinen kansalainen, tarvitaan sinun myönteistä, kannustavaa asennettasi.
Vaikken tiennytkään 50 vuotta sitten olevani asperger, ne muutamat kannustukset joita lapsena sain, ovat pitäneet minut elämässä kiinni, aspergerista huolimatta. Niiden varassa jaksan, vaikka ihmissuhteet tökkivät.
"Kontaktivammainen" olen itsekin ja tiedän miten vaikeaa itsensä muuttaminen toisenlaiseksi aikuisena on. Pilleripurkki tai viinapullo olisi todella houkutteleva vaihtoehto. Lapseni, jolla on samoja piirteitä kuin itselläni, on tällä hetkellä itsetunnon ja sosiaalisten taitojen suhteen paljon pidemmällä kuin itse olin saman ikäisenä. Ilman erilaisia kuntouttavia toimenpiteitä tilanne tuskin olisi näin hyvä. Jos olisimme uskoneet ennen kouluikää lasta tutkineita neurologia, psykologia ja psykiatria mitään kuntoutuksia ei olisi koskaan saatu(tarvittu).
Tiedän toki, että elämästä selviää vähäisemmilläkin sosiaalisilla taidoilla hengissä. Olenhan itsekin selvinnyt. Mutta yhtäkään päivää en haluaisi elää uudelleen.
voit tehdä diagnooseja ja tölviä, mutta palstadiagnooseissa on se vaara että yleensä ne eivät ole oikeita vaan loukkaavat sitä johon ne kohdistetaan. Kun et tunne ihmistä etkä tilannetta, osoitat fiksuutta jos jätät analyysit tekemättä.
Ihmettelen suuresti psykiatrin perusteluita jättää lapsesi neurologisten tutkimusten ulkopuolelle. Luulisi lääkärin aina ajattelevan lapsen parasta. Tässä tapauksessa näyttäisivät psykiatrinen ja neurologinen koulukunta olevan vastakkain, vieläpä lapsen kustannuksella.
Etsi ihmeessä pätevä neurologi tutkimaan lapsesi. Testattiinko lapsesi kykyprofiilia millään tavalla? Pientenkin neurologisten erityisongelmien tiedostaminen on varmasti lapsesi tulevaisuuden kannalta tärkeää.
Enpä usko mihinkään koulukuntakiistaan. Pikemminkin puhtaaseen tietämättömyyteen. Psykiatreissa, varsinkin vanhemmassa polvessa, löytyy henkilöitä joille esim aspergerin piirteet ja neurologian uudet suuntaukset ovat vielä sisäistämättä.
Psykiatrin kanta on hyvin perusteltu, nimittäin tällaisetkin "oireet" voivat iän myötä muuttua ja jopa kadota. Jos kerran lyödään papereihin "piuhavika", sitä ei sieltä saa itkemälläkään pois, ja siitä voi tulevaisuudessa olla yllättävääkin haittaa. Siksi olisikin tässä vaiheessa hyvä tehdä kuten englantilaiskollegamme, eli "wait and see". Aika näyttää, tarvitaanko lisätoimia.
Neuvoni onkin, että katsokaa ensin, miten asiat lähtevät sujumaan, ja harkitkaa sitten, mitä pitäisi mahdollisesti tehdä. Kyllä sen lastenneurologin lähetteen myöhemminkin saa.
[Kirjoittaja on erikoistuva lääkäri]
Todennäköisesti olet psykiatriaan erikoistuva? Sattuneesta syystä on vuosien varrella kertynyt todella paljon antipatioita psykiatrikuntaa kohtaan. Etenkin tuosta "wait and see" periaatteesta. Se on ainakin meidän kohdalla tarkoittanut käytännössä hoitamatta jättämistä. Jo pelkästään se, että lapsen sairauskertomuksessa on maininta psykiatrisesta hoitokontaktista jossain vaiheessa riittää nostamaan tien pystyyn kaikkien jatkotutkimusten(aiheellistenkin) suhteen. Eikä sitä mainintaa saa itkemälläkään pois lapsen papereista!
Meillä hukattiin nyt kymmenvuotiaan lapsen elämästä puolet, eli viisi vuotta tähän psykiatrin diagnosoimaan "normaali mutta ujo"-leikkiin. Uskomattoman paljon huolta, tuskaa ja murhetta on perheellemme aiheutunut tästä psykiatrin alkuperäisestä lausunnosta ja hoitamatta jättämisestä. Väkisin vaatimalla saatiin lopulta lähete neurologin tutkimuksiin. Lapsi on ollut nyt vuoden verran toimintaterapiassa, jossa on paneuduttu lapsen erityisongelmiin, siitä on ollut selkeästi hyötyä.
Lapsen kehityksen kannalta on ehdottomasti parempi mitä aikaisemmin hänet saadaan hoitojen piiriin ja harjoittamaan vertaisryhmässä, eli toisten lasten seurassa sosiaalisia taitojaan. Ne ovat niitä taitoja mitä tarvitaan elämässä. Psykiatriassa tämä laiminlyödään törkeästi hukkaamalla vuosia tuloksettomaan jaaritteluun ja odotteluun.
Oletpa todella naivi ja lapsellinen. Tyypillinen ylimielinen, pöyhkeä ja itseriittoinen psykiatri.
Mitä tarkoitat "yllättävääkin haittaa". Jos kerran esität jotain tietäväsi, niin perustele sitten väitteesi, äläkä arvuuttele. Voiko enää olla pahempaa kuin psyykkinen leimautuminen.
Tuskin se lapsen tilanne pelkällä katsomisella paranee. Ja tuskin ne ongelmat iän mukana mihinkään katoavat. Ilmenevät vain eri ikäkausina eri tavalla.
että usein myös vanhemmatkin "sokeutuu" oman lapsen sairauksille tai vammoihin. Kyllä minä ainakin arvostan ammattiauttajien mielipiteitä ja kokemuksia.
Vanhemmille on kuitenkin suuri huojennus, kun diagnoosi saadaan. Ennen kaikea sen tähden, että silloin osaa paremmin suhtautua lapseen, eikä enää syytä itseään siitä, jos hän käyttäytyy omituisesti.
Lasten psykiatrit syyllistävät lasten vanhempia. Aspergerin syndrooma on kuitenkin, ettei sille mitään voi. Lisäksi pidän hyvin outona sitä, etteivät yleislääkärit tai psykiatrit tunne aspergerin oireyhtymää. Lääkintähenkilökunnalta toivoisi enemmän neuvoja ja apua kuin vanhempien kuulustelemista.
Tuo on oikeaa puhetta.
En viitsi paljastaa mitään itsestäni, muuta kun sen, että tuolla vihamielisyydellä vanhemmat tekevät hallaa omaa lasta kohtaan.
Pahin virhe minkä olen vanhempien nähnyt tekevän on, että leikkivät lääkäri ja tekevät milloin mistäkin omia diagnoseja
tottakai maalaisjärki pitää säilyä, mutta jättäkää asioita ihan oikeasti ammattilaisten hoidettaviksi!!
p.s en ole lääkäri tai psykologi jne...
mutta tiedän mitä tuhoa tuo asenne tuottaa!!!!!!!!!!!!!!!!!
vastaan tullut vanhempia syyllistäviä lääkäreitä, eikä psykiatreja. Vai onko sinulle sanottu, tai oletko kuullut jollekin sanottavan, että; sinun syy se on kun lapsella on autismi tms.?
Pitääkö sitä aina etsiä syyllistä lapsen vammaisuuteen ihmisistä..? Purpatahan saa, mutta auttaako se lasta..?
Onneksi monessa kaupungissa/maakunnissa kuntoutus/järjestelmä toimii. Mietipä mitä se on ollut ennenvanhaan!!! Keharit kotona tai laitosessa.
Tänä päivänä kaikilla on mahdollisuus koulunkäyntiin, vaikka olisi kuinka vammainen tahansa.
Minä ainakin olen iloinen siitä...=)
Oletkos koskaan lukenut Freudin sata vuotta sitten keksimiä "teesejä", joihin nykypsykiatria vielä tänä päivänäkin perustuu. Muussa lääketieteessä jo yli vuoden vanhaa tietoa aletaan pitää vanhentuneena.
Mikään tieto ei ole vanhentunutta vain siksi että se on vuoden, viiden vuoden, sadan vuoden ikäistä.
Psykiatriassa on monenlaisia suuntia, niistä yksi on psykoanalyysi. Freudin teorioita ei tietenkään sovelleta enää sellaisenaan, vaikkakin nykyajan psykoanalyysi *perustuu* Freudin. Joka alalla tulee uutta tietoa, niin tälläkin.
Sehän on tieteen tunnusmerkki, että on uutta tietoa ja on erilaisia koulukuntia, ainoastaan ns. uskomustieto ja huuhaa pysyvät muuttumattomina. Mutta mitään sellaista sääntöä ei ole että vuoden vanha tieto olisi pelkästään ikänsä vuoksi väärää.
Useinhan vain on niin että lapsen vanhemmat tunnistavat lapsen käytännön elämän poikkeavuudet ja vaikeudet paljon paremmin kuin asiantuntijat. Asiantuntijat tutkivat lapsen "laboratorio" olosuhteissa ja heillä on käytössään vain kirjatieto. Täyttääkö lapsi sitten kirjatiedossa määritellyn johonkin diagnoosiin tarvittavan kriteeristön tai ei, toimii asiantuntijalle ainoana toimintaa ohjaavana motiivina.
Tarpeellisten tukitoimien ulkopuolelle jää paljon lapsia joilla on ongelmia, mutta heidän vaivalleen ei ole vielä keksitty nimeä, eikä sitä siitä syystä ole asiantuntijan arvomaailmassa olemassakaan.
Ainut neuvo mitä vanhemmille voi tällaisessa tilanteessa antaa on taistella sitkeästi lapsensa puolesta ja uskoa omaan vaistoonsa.
1) En ole kandi, vaan erikoistuva.
2) En ole psykiatri, enkä edes sellaiseksi erikoistumassa.
3) En arvuuttele, vaan esitin ratkaisuehdotuksen, joka pohjautuu ns. lääkärin maalaisjärkeen.
4) Katsomisella ja odottelulla paranevat yllättävän monet asiat, ja onkin paljon parempi ottaa aikalisä kuin kuormittaa lasta uudella tutkimuskierteellä. Pahimmassa tapauksessa sama rumba toistuu muutaman vuoden välein.
5) Sainpa taas muistutuksen, miksei millään terveyspalstalla kannata koskaan kirjoittaa ainakaan mainiten ammattiaan. Ilmeisesti nämä vastaukset ovat aina tätä samaa luokkaa, eikä ystävällisestä neuvomisestakaan jää lopulta kuin paska käteen. Seuraavaksi varmaan joku tekee neuvoni johdosta kantelun TEO:lle.
Käsitit väärin, kun sanoin että psykiatrit syyllistävät. Monesti on kysymys siitä, että he eivät osaa tehdä diagnoosia, koska aspergerin syndrooma on neurologinen sairaus eikä psykiatrinen.
Sitten alkaa se hyödytön lapsen kotiolojen penkominen yms, josta ei ole minkäänlaista apua tässä sairaudessa, mutta joka saa vanhemmat tuntemaan olonsa epämukavaksi.
Syyllistää osaavat kyllä hyvin Lastenlinnan autismi osastollakin, sen sijaan neuvoja ja apua on vaikea saada.
Tiedän aspergikkona nuo piirteet. Ensin se hankaloitti elämääni, (kuten yliavoimuus) mutta esim. olen opetellut mm.sosiaalisia taitoja ja uskoon tultuani myös heikkoudet kuten hahmotushäiriö ovat alkaneet väistyä. Mikään psykiatri ei pysty samaan kuin Jumala.
Lisäksi usein aspergikoilla on joku korvaava vaikka kapea-alainen lahjakkuus mitä pitää ilman muuta kehittää ja antaa mehdollisuus sen kehittämiseen.
sami s
http://www.galleria.suomi24.fi/saminen
Ja uskovaisuushan se tässä aspergerissa auttaa, joo.
Tyypillistä kiihkoilua, kun hurahtaa uskoon, näköalat kapenee, eikä enää näe omia ongelmiaan ja sairauksiaan.
Säälin sua.
Pyhä Henki ampuu "hekosi" alas ohjuksella. Hän (kyseessä Persoona) on näet "varsinainen Taivaan F-18" ja osuu aina maaliin. Ja Jeesus lähetti Pyhän Hengen puolustamaan omiaan.
Ihminen voi luokitella sanamerkityksen eri muodossa kuin alkuperäinen viestin lähettäjä tarkoittaa. Sitä sanotaan inhimillisyydeksi.
Kulttuurierotkin vaikuttaa.
Joskus sattuu myös erehdyksiä. Jos sinulla kyseenalainen maine ja törmäät esim. aamuyöstä poliisiin purkutyömaalla, eka lauseesi sinivuokoille voi olla tyyliin "toi talo oli sortunu jo ennen tänne tuloani."
Raamattu on ainoa kirja, missä ei voi erehtyä sanamerkityksistä. Siellä lukee totuus. Ei hullukaan siltä tieltä eksy.
Minä säälin eniten ihmisiä, jotka sanoo uskovia säälittäviksi. Ei kaikki, mutta joku psykiatri voi ottaa Jumalan paikan ja tittelinsä turvin määrittelee rajat kuka on terve, kuka ei.
Tervettäkö siis on pokkuroida ja mielistellä maailmaa jossa kyynärpäätaktiikka sekä ihmisen arvo tuottavuuden perusteella on ok, ja nokkimisjärjestys kuin eläimillä on se mikä rulettaa VAI !!!
Jeesus varoitti tuomitsemasta ja sanoi hulluksi nimittelijöiden ansainneen helvetin tulen. Ymmärrät mitä tuo tarkoittaa.
Muista se, että sinullakin tulee joskus viimeinen henkäyksesi ja jos et ole silloin viimeistään ottanut Jeesuksen sinulle tarjoamaa valmista pelastusta vastaan, se henkäys on pahin painajaisesi, mikä ei koskaan lopu.
Jeesus rakastaa sinua ja odottaa ainoastaan että uskot evankeliumin koskevan sinuakin. Vihaan sitä että pitää kirjoittaa tylyjä sanoja joskus mutta ei minunkaan sairauksia silitelty ja totuus sai itsesäälin sekä ryyppäämisen loppumaan.
Totuus on, että Jeesus voi parantaa kaikki sairaudet ja vapauttaa esim. sukukirouksista.
Kaikkea voi rukoilla, kunhan se on Jumalan mielen mukaista. Varmasti tulee silloin vastaus.
Jos esim. rukoilet itsellesi vaimoa vain, jotta voisit esitellä häntä kuin uutta autoa ihmisille ja vaihtaa nuorempaan vuosimalliin heti kun alkaa olla vähän ruostetta helmoissa, Jumala päättää antaa sinun vähän aikaa "kasvaa" pois siitä ajattelutavasta.
Kun ihminen syntyy uudesti ylhäältä, syntyy Hengestä. Silloin ei syntynyt lihan tahdosta vaan Jumalasta.
Luomiskertomuksessa esim. sanottiin Jumalan Hengen liikkuneen vetten päällä. Samoin evankeliumissa Jeesus, joka oli uskossaan erittäin kova jätkä, käveli veden pinnalla ja Pietari pysyi vastaan kävellessään järvellä myös pinnalla niin kauan, kun katsoi Jeesukseen eikä omiin heikkouksiin ja epäuskoon. Sekin lukee Raamatussa. Jos ei asioita usko, ei paranekaan.
Totuus herätti horroksesta ja itsesäälistä.
Sääli rauhassa vaan, jos se helpottaa oloasi.
Sami Salmivirta
Voihan olla että lapsesi ei ole autisti tai asperger. Olisiko hänellä sensorisen integraation alueella ongelmia. Sekin on neurologista ja kuntoutuksesta on hyötyä nimenomaan nuorella iällä, eli ennen murrosikää annettuna.
Vaikka psykiatrisi halusi pitää vaivaa mitättömänä, tutkituta ihmeessä lapsesi. Itse tunnet kuitenkin lapsesi parhaiten. Eipähän tarvitse sitten vuosien kuluttua katua, jos lapsi ei psykiatrin ennustuksista huolimatta tervehdy.