Jatkokertomus

Oliko se kaikki vain unta? Raijun oli vaikeaa käsittää mitä oli juuri tapahtunut. Wolfen silmistä oli paistanut takahuoneessa maailmankaikkeuden kokoinen peitelty tuska. Raiju oli syleillyt häntä kuin eksynyttä koiranpentua vaistonvaraisesti lievittääkseen tätä tuskaa.

-Sinä… sinä sanoit, että täällä olisi jotain pestävää, Wolfe sanoi äänellä, joka oli menettänyt kaiken varmuutensa.
-On täällä, Raiju vastasi.
-Mutta ei täällä ole ikkunoita alkuunkaan!
-Tarkoitin vaatteitasi, ne ovat likaiset. Anna minun pestä ne. Saat lakritsipiipun pesun ajaksi.

Pian Wolfe istui takahuoneessa olevalla pallilla kalsareillaan lakritsipiippu suussaan. Raiju alkoi tarkastelemaan Wolfea tarkemmin koneen aloittaessa nautinnollisen hurinansa sekä vatkaamisensa vaatteiden kimpussa. Miehen kehoa peitti hento tumma karvoitus, vuosien fyysinen työ näkyi tietynlaisena jäntevyytenä, joka sai Raijun naiselliset osat kehräämään. Pian Raijun ajatukset olivat siirtyneet taas alueelle, jonka hän oli aiemmin kieltänyt itseltään, mutta tällä kertaa hän antoi itsensä sukeltaa niihin täysillä. Ikkunanpesijän ja karkkikauppiaan rakkaus voisi olla kiellettyä, mutta Raiju oli jo ylittänyt sen rajan, missä hän välittäisi muiden paheksunnasta! Hän valloittaisi miehen kastieroista huolimatta!

-Kauanko tässä kestää? Wolfe kysyi äkisti syötyään piippunsa.
-Laitoin tehopesun päälle, tunnin verran.
-Kuuteenkymmeneen asteeseen? Pulverilla vai nesteellä? Ei kai huuhteluainetta?

Raiju ymmärsi välittömästi, että Wolfe tiesi pyykkäämisen päälle ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin jokaisen kysymyksen kohdalla.
-Kyllä, pulverilla ja ei tietenkään, Raiju vastasi yrittäen peitellä kiihoittumistaan.
-Olen itse enemmän pyykkinestemiehiä, Wolfe tokaisi… mutta noin muuten kokonaisuus kyllä osui kohdalleen oikein hyvin.

Raiju tunsi kuinka Wolfe arvioi häntä katseellaan jälkimmäisen lauseen sanoessaan. Miehen ääni tai ilme eivät paljastaneet mitään eikä edes sanojen painoituksista voinut päätellä mitään. Silti Raiju tunsi syvän yhteyden muodostuneen juuri siinä ja silloin. Mutta olisiko Wolfe valmis kiellettyyn rakkauteen hänen kanssaan? Tai edes ohimenevään kosketukseen, jota Raijun keho nyt rukoili saavansa yli kaiken…

Huoneen ilma tuntui tiivistyvän Raijun ympärille Wolfen tarkastellessa häntä katseellaan. Raiju otti vaistonvaraisesti askeleen Wolfea kohden ja vei kätensä eteenpäin koskettaakseen Wolfen rintakehää, kun hiljaisuuden rikkoi yllättäen pyykkikoneen merkkiääni sekä lukituksen napsahdus.

-Pyykit ovat valmiina… Wolfe sanoi havahtuen taas ympäröivään todellisuuteen. Minun täytyy lähteä.
-Mutta ne ovat vielä märkiä, Raiju totesi yrittäen saada Wolfea vielä jäämään. Se oli kuitenkin turhaa, sillä mies harppoi pyykkikonetta kohden ja veti kosteat vaatteensa päälle. Märkinä vaatteet kietoutuivat entistä tiukemmin Wolfen kehoon ja etenkin miehen haarovälistä Raiju pystyi näkemään mihin asiat olisivat voineet kehittyä jos vain keskeytys olisi tapahtunut muutamaa hetkeä myöhemmin…

Loppupäivä kului kiduttavan hitaasti. Raijulla oli haluja, joita hän ei saanut pois mielestään. Tuntui siltä kuin kaupan jokainen tuote muistutti häntä hänen kupeidensa liekehtivästä himosta ja tarpeesta purkautua. Asiakkaan ostama limupullo oli hölskynyt ja pärskähti avatessa tahmean sisältönsä rinnuksille, lakritsipiippu upposi nautinnollisennäköisesti ahnaaseen suuhun ja opiskelija nuoli suurta tikkukaramelliä pitkillä ja hitailla nuolaisuilla. Raiju halusi päästä räjähtämään; Wolfen syleilyssä, mutta mies oli jo mennyt. Seuraavan kerran hän tulisi noin kuukauden päästä taas eikä Raijulla ollut keinoja ottaa mieheen yhteyttä…

Raiju vaipui epätoivoon ja lyhistyi kassansa edustalle asiakasvirran tauottua hetkeksi. Hän halusi Wolfea. Ei ainoastaan siksi, että kyseessä olisi kielletty rakkaus. Ei pelkästään siksi, että mies oli komea. Eikä edes sen takia, että mies ymmärsi pyykkäämisen tärkeyden. Raiju ei edes oikeasti tiennyt, miksi hän halusi juuri Wolfea näin palavasti. Nämä pohdinnat kuitenkin katkesivat yllättäen, kun hän tunsi voimakkaan otteen harteillaan. Nostaessaan katseensa hän kohtasi Wolfen lämpimän katseen ja pehmeän nahkaisen äänen.

-Sinulla on jotain, mitä haluan…

Wolfe ei ymmärtänyt päivän tapahtumia. Oikeastaan Wolfe ei välillä tuntunut ymmärtävän isoa osaa elämänsä kierteistä sekä kaarteista, mutta tämänpäiväiset tapahtumat olivat hämmentäneet häntä normaaliakin enemmän…

Kaikki oli alkanut normaalisti toimistolta. Ilkeä johtaja, joka pakotti Wolfen pukeutumaan tiukkoihin työvaatteisiin, arvioi miestä taas kerran katseellaan. Wolfe tunsi itsensä arvottomaksi lihanpalaksi; tilanne iljetti häntä, mutta hän ei voinut asialle mitään. Johtaja antoi työlistan ja käski Wolfea hoitamaan kohteet. Näyteikkunoita, eipä siinä mitään Wolfe pohti itsekseen, mutta hänen kasvava kunnianhimonsa kaipasi jotain suurempaa kohdetta.

Työt sujuivat normaalisti, hänen raamikas kehonsa keräsi katseita, mutta siihen Wolfe oli jo tottunut eikä välittänyt asiasta. Hän oli jo pitkään kaivannut jotain aitoa, mutta mitä? Seuraavana vuorossa oli paikallinen karkkikauppa. Ikkunat pestäisiin sisältäkin tällä kertaa. Wolfe ei ollut mielissään asiasta, sillä ahtaiden hyllyvälien lomassa sukkulointi kuumalla kelillä ei ollut kivaa, mutta hän veti päälle perinteisen asiakaspalvelumoodin.

Astuessaan myymälään hän huomasi myyjän olevan juuri oikeilla tavoilla muodokas; kevyen flirtin arvoinen ehdottomasti. Tokihan Wolfe oli toistanut samat repliikit satoja kertoja, mutta tällä kertaa niissä oli sydäntä mukana; jopa Wolfe itse yllättyi tästä.

Myyjä tuntui jotenkin hieman omituiselta. Höpötteli itsekseen jotain housuista ja junista sekä jäi vain välillä tuijottamaan kaukaisuuteen. Ja mitä ihmettä se pyykkäysjuttu oli kesken kaiken? Wolfe jos joku toki ymmärsi pyykkäämisen tärkeyden sekä kuinka eroottisen latautunutta pyykkäysrituaalit voivat olla, mutta keskellä päivää ihmisten ilmoilla?! Ja miksi Wolfe oli suostunut siihen? Ja miksi tämä Raiju selvästikin pidätteli itseään Wolfen lähettyvillä?

Raijun sydän tuntui samanaikaisesti jättävän lyöntejä väliin sekä hakkaavan tuhatta ja sataa.

-Mitä tarkoitat? Hän sai vaivoin sanottua.
-Tavarani, lompakkoni, avaimeni ja työkaluni. Otin ne taskuistani ennen kuin aloit pyykkäämään vaatteitani ja ne jäivät takahuoneeseen.
-Aivan… juu… haen ne sinulle heti, Raiju vastasi äänessään lievä pettymys.
-Lisäksi… tai ei mitään. Unohda koko juttu, Wolfe mutisi Raijun jo rientäessä hakemaan tavaroita.

Wolfen lähdettyä hän ihmetteli, että miksi hän ei ollut pystynytkään pyytämään Raijun puhelinnumeroa. Hän oli halunnut sitä, mutta jokin lukko oli iskenyt päälle kriittisellä hetkellä ja hänen itsevarmuutensa oli murentunut epämääräiseksi mutinaksi, jota Raiju ei todennäköisesti ja toivottavasti edes huomannut. Noh kuono pystyyn, hymy kasvoille ja uusia pettymyksiä kohti.

Raiju katseli poistuvaa Wolfea. Mitä mies oli yrittänyt sanoa hänen lähtiessä hakemaan tavaroita? Oliko se jotain niin yhdentekevää, että hän luopui ajatuksesta Raijun lähdettyä liikkeelle vaiko jotain niin vakavaa, että hänen rohkeutensa petti? Ja ennen kaikkea; huomaisiko Wolfe Raijun hänen lompakkoonsa laittamaansa lappua, jossa oli hänen puhelinnumeronsa?

Raiju tajusi tekonsa olevan lähes skandaalinomainen; käsityöläinen ja kauppias suhteessa!? Ennenkuulumatonta ja äärimmäisen paheksuttavaa, mutta tunteita ei voi tai pidä kahlita. Nyt kaikki riippuisi Wolfesta. Puhelimen viestiääni katkaisi nämä ajatukset kuin veitsellä leikaten…

Pauliina Ahatar oli happamalla tuulella. Päivä oli alkanut taas huonosti. Tai jos tarkkoja ollaan niin eilinen ilta oli jo ollut pettymys eikä sitä edeltänyt päiväkään riemunkiljahduksia herättänyt.

Pauliinan mies oli jatkuvasti kiireinen töissään eikä iltaisin jaksanut toteuttaa aviollisia velvollisuuksiaan. Lisäksi Pauliinan nuori rakastaja oli kyllä kivaa silmänruokaa, mutta kovin onneton seksuaalisissa toimissa. Useimmiten hän laukesi jo bokserien riisumisessa mikäli Pauliinan varsin muhkeat rinnat sattuivat hieromaan hänen etumustaan samalla. Muutenkin poika oli kyllä innokas, mutta siltikin vain poika ja Pauliina kaipasi miestä.

Pauliina ei edes muistanut koska hän oli saanut Ison-Oon jonkun muun kosketuksesta ja sitä hän kaipasi. Kaipasi niin, että häneltä oli melkein lohjennut kynsi itseään kosketellessa. Turhautumistaan purkaakseen hän oli pakottanut raamikkaan työntekijänsä, Wolfen, käyttämään erityisen tiukkoja työvaatteita. Etenkin housut korostivat sitä tosiasiaa ettei Wolfe ollut mikään pikkupoika vaan salitreeneissä jalkapäivätkin oltiin huomioitu. Pauliina halusi Wolfea, mutta mies tuskin edes huomasi häntä! Tämä tosiasia oli täysin sietämätöntä. Tänäänkin Wolfe ei ollut edes katsonut Pauliinaa vaan pelkästään tuijottanut pöydällä ollutta ”Ahatar”-nimikylttiä. Mutta Pauliinalla oli suunnitelma, jolla hän vielä saisi Wolfen itselleen…

Toinen Luku

Wolfe käveli päivän päätteeksi kaupungin läpi. Hän ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan; kenties vuosiin. Tuntui siltä kuin jokainen kulmaus olisi kuiskaillut hänelle muistoja menneistä ajoista sekä siitä miten katukuva eli jatkuvaa muutosta.

Vanhan sarjakuvakaupankin tilalle oli tullut kauneushoitola. Tai tarkemmin ottaenhan pornokauppahan se oli ollut, joka oli vain sattunut myymään sarjakuvia lisätienistien toivossa. Wolfe muisti elämäänsä kyllästyneen, horisontaalisesti levinneen omistajan, jonka verestävät mulkosilmät heräsivät eloon aina, kun joku osti aikuisviihdettä; muuten hän oli lähes katatonisessa tilassa.

Wolfe ravisteli muistikuvan päästään ja näki jäätelökioskin pienen kaunaisuuden päässä. Olisiko tänään kenties hyvä hetki hieman irroitella? Luopua hetkeksi tiukasta ruokavaliosta ja elää hieman? Viikonloppuikin oli tulossa, joten antaa mennä vaan Wolfe naurahti itselleen.

Samassa Wolfe muisti kotona odottavan pyykkikuorman, jota hän oli varta vasten säästellyt työviikon loppuun, ja häneltä pääsi pitkä ja syvä huokaus nautinnollisia pyykkihetkiä ajatellessa. Jäätelökioskin edustalla ollut äiti peitti kauhistuneena lapsensa korvat paheksuen Wolfea, mutta oli samalla ristiriitaisen kiihottunut kuulemastaan miehekkäästä nautinnon äänestä. Samanaikaisesti hän halusi tuon riettaan olennon katoavan sekä saada tuon miehekkään lihanpalasen kiinni selkäänsä ja huokaisemaan noin korvanjuureensa.

Wolfe havahtui pyykkimietelmistään äidin ilmeeseen, jossa silmät olivat valmiit murhaamaan Wolfen, mutta huulet olivat kutsuvasti raollaan. Hetken aikaa toisiaan tuijoteltuaan Wolfe ajatteli purkaa pattitilanteen kysymällä, että olivatko äiti ja lapsi jonossa, sillä hänkin haluaisi saada jäätelöä; lapselle Wolfe vinkkasi silmää ja kysyi suosituksia jäätelömakujen suhteen. Äidin olemus hieman pehmeni tästä ja he väistivät tiskin edustalta.

-Taisit olla aika syvällä ajatuksissasi äsken? Äiti kysyi astuessaan syrjään.
-Mitä tarkoitat? Jaa se huokaus? Juu tuota ajattelin vaan vähän pyykkäämistä, kun olen vähän säästellyt noita viikonlopun alun kunniaksi.
-Pyykkäämistä? Mutta kuulosti aivan siltä kuin olisit saanut jonkinlaista seksuaalista mielihyvää?

Wolfe tuijotti hämmentyneenä äitiä ja samalla äidin ilme alkoi kiristymään taas. Wolfe ei ymmärtänyt miten perheenäiti ei tajunnut pyykkäämiseen liittyvää latautuneisuutta; äiti taasen ei ymmärtänyt minkälainen perverssi taasen saa mielihyvää pyykeistä. Kohtaaminen päättyi suorastaan jäätävissä tunnelmissa äidin ja lapsen poistuessa paikalta.

-Minä kyllä ymmärrän; haluaisitko säästää osan niistä minulle? Pääsen parin tunnin päästä töistä. Terhakoilla rinnoilla varustettu nuori myyjätär totesi.
-Miksipä ei? Wolfe totesi flirttailevaan sävyyn ja lisäsi, mitä suosittelisit täältä… itsesi lisäksi?
-Suukon saa ilmaiseksi ja rahaa vastaan mangomelonia, myyjä hihitti.

Wolfe valmistautui juuri antamaan numeroaan myyjälle maksaessaan ostostaan kun hänen silmänsä osui lompakossa olevaan paperiin…

”Hei! Emme ole vielä saaneet suoritustanne laskusta…” Raiju luki viestistä ja sadatteli itsekseen. Missä vaiheessa elämästä oli tullut tällaista oravanpyörää, jossa töissä piti käydä, jotta voisi maksaa laskut ja laskut piti maksaa, jotta voisi tehdä töitä?

Ei Raiju ollut kuvitellut elämäänsä ja aikuisuuttaan tällaiseksi lapsena. Raiju oli haaveillut jostakusta tummasta ja komeasta muukalaisesta, joka pyyhkäisisi hänet mukanaan prinsessojen linnaan. Joskus Raiju päiväuneksi moisesta vieläkin. Ei Raiju ollut kokematon miesten tai parisuhteiden osalta, mutta toistaiseksi loppuelämän kestävät suhteet olivat väistäneet häntä.

Raiju kyllä tiesi, että hänelle riittäisi menekkiä kuin lakritsinapeille. Hän oli sievä, suorastaan kaunis, fiksu ja pääpiirteittäin toimeentuleva yksilö. Mutta jotain vakavampaa, kestävällä pohjalla olevaa hän haluaisi, ja vähemmän vakavampaankin jonkun Wolfen kaltaisen. Wolfen.

Ajatusten siirtyessä Wolfeen Raiju sätti itseään ensin numeronsa sujauttamisesta tämän lompakkoon ja sitten siitä, että hän oli olettanut Wolfen löytäneen sen näin nopeasti. Eiväthän ihmiset käytä lompakoitaan päivittäisessä elämässään nykyisin. Voisi mennä helposti viikonlopun ylitsekin ennen kuin Wolfe edes kaivaisi lompakkoaan esille… Ja silloinkin olisi hyvin epävarmaa soittaisiko mies löytämäänsä mysteerinumeroon. Samassa puhelin pärähti soimaan.

-Hei, löysin tällaisen numeron lompakostani ja ajattelin tarkistaa, mistä asiassa oli kyse.
Raiju tunnisti Wolfen äänen välittömästi ja joutui pinnistelemään ettei hänen äänensä paljastaisi tsunamin lailla läpivyöryvää tunnekuohua. Wolfen matala ääni aiheutti myös pienen hyökyaallon Raijun haaroissa ja hänen poskiaan alkoi punoittaa.

-Haloo? Kuuluuko? Wolfe kyseli luurin päässä.
-Juu… nyt kuuluu kyllä. Juu tuota minä jätin sen numeron… siis Raiju täällä, se karkkikauppias.

Nyt oli Wolfen vuoro joutua tunnevyöryn alle. Hänen toiveensa, jota hän ei ollut uskaltanut sanoittaa, oli toteutunut.

-Ai hei moi juu siis Wolfe täällä moi. Sinulla oli ilmeisesti sitten jotain asiaa?
-Kyllä, ajattelin tuota… niin siis jos haluaisit niin voisin auttaa sinua pyykkäämään loputkin vaatteesi…

Raijun sanat saivat Wolfen jalat veteliksi; hän tunsi itsensä kuin lentokoneeksi, joka menetti matkustamon paineistuksen meteoriitin puhkaistua reiän rungon kylkeen…

-Haluat pyykätä kanssani??? Wolfe kakisteli.
-Huomasin takahuoneessa, että asetat pyykkäämiselle riittävästi arvoa ja tiedät asiasta enemmän kuin keskimääräinen tossunkuluttaja.
-Se on tärkeä taiteenlaji, käsityötä hienoimmasta päästä.

Wolfen sanat iskivät Raijuun kuin nosturista tipahtanut piano. Ristiriita heidän yhteiskunta-asemien välillä ei ollut kadonnut minnekään, vaikka Raiju olikin ollut aihetta kohtaan uhmakas.

-Mutta vain pyykkiä sitten herra. Olen kauppias, sinä käsityöläinen.

Wolfe meinasi jo ihmetellä ääneen, että oliko Raiju intialainen vai mikä kastijuttu tämä oikein oli. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja moitti itseään mieleensä hiipineestä mikroaggressiosta. Wolfe tiesi hyvin ettei ihmisten etnistä taustaa tai uskomuksia saisi arvioida ulkonäön perusteella.

-Lupaan olla herrasmies. Uskon, että voimme opettaa toisillemme paljon pyykkäämisen saloista.

Samaan aikaan Wolfe alkoi tuntemaan jonkin kylmän valuvan kättään pitkin sekä poraavan tunteen takaraivossaan. Hänen jäätelönsä oli ehtinyt sulamaan ja valui jo täyttä vauhtia kädelle ja jäätelökioskin myyjätär oli kuullut Wolfen puheet Raijun kanssa sovitusta pyykkihetkestä. Hänen katseensa ei säkenöinyt iloa…

Kolmas luku

Julia, yhdellä uulla, Ahattaren sisällä myrskysi. Olihan hänen Pauliina äitinsä varoitellut häntä koko ikänsä miesten petollisuudesta. ”Miehistä ei ole kuin hetkelliseen hupiin ja siihenkin vain harvoista niistä”, niin äiti oli aina sanonut ja samalla katsonut turhautuneena iskää.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Julia oli henkilökohtaisesti joutunut kokemaan miesten petollisuuden. Ja vieläpä näin karvaallla sekä äkillisellä tavalla. Wolfe oli unohtanut hänet ja hänen kanssaan sopimat jutut välittömästi nähtyään sen lapun lompakossaan. Siitä, kun hän oli sopinut pyykkäyssession Wolfen kanssa, siihen, että mies sopikin saman jutun jonkun toisen kanssa, kesti kirjaimellisesti vain kaksi minuuttia.

Julia huomasi Wolfen punastuvan tuijotuksen alla; muissa tilanteissa tämä olisi ollut sööttiä, mutta nyt se lähinnä ruokki Julian raivoa. Julia mietti, miten hän saisi miehen kiemurtelemaan edessään.

-Jäätelösi sulaa, Julia aloitti äänensävyllä, joka oli kylmempi kuin jäätelöallas. Tarvitsetko paperia… ettei vaatteesi sotkeudu… en meinaat kuullut, milloin aiot pyykätä sen toisen kanssa.
Wolfe tunsi sivalluksen hyvinmuotoutuneissa pakaroissaan asti ja joutui hetken ajan keräilemään itseään ennen kuin sai muodostettua edes jonkinlaisen vastauksen.

-Juu voisin minä ottaa kyllä muutaman… ja pyykkäämisestä minä vain hänen kanssaan sovin. Wolfe lopetti kuin seinään, sillä hän tajusi välittömästi, että pyykkääminen ei ole vain ”vain”. Ei etenkään tämän jäätelönmyyjän kaltaisten tapausten kanssa; eikä Raijun kanssa.

-Ja minulla on kaksi korillista pyykkiä. Toisessa on treenikamppeita ja sen sellaisia erityisen likaisia. Voin pyykätä sen kanssasi. Wolfe yritti sovitella samalla venyttäen sanoja ”erityisen likaisia” ja tiputtamalla ääntään pari oktaavia niiden ajaksi. Julia hätkähti, Wolfen ääni puri hänen puolustuksensa läpi ja yht’äkkiä Wolfen jäätelö ei ollutkaan enää ainoa asia, joka hieman valutti…

Julia tajusi nopeasti olevansa lähestulkoon neitsyt Wolfen rinnalla. Mies ei ollut ensimmäistä kertaa pyykkinautinnon ääressä; silti Julia yritti esittää kokenutta pyykkääjää. Huonolla menestyksellä.

-Taidat olla vähän aloittelija näissä puuhissa? Ei se mitään, seuraa vain minun johdatusta. Wolfe totesi itsevarmasti silmää iskien.
-Pauliina, siis äitini, hoitaa normaalisti pyykit. Oli minulla kerran poikaystäväkin, mutta hän vain runttasi sisälle ja käytti aina pikapesua…

Wolfe naurahti ja alkoi pistämään pyykkejä koneeseen hitaasti; suorastaan rituaalinomaisesti, aivan kuin kiusoitellen. Julian kädet puristivat hänen paidankaulustaan ja hänen hengityksensä oli pinnallista Wolfen rauhallisissa ja varmoissa otteissa.

Ensimmäisiä boksereita koneeseen laittaessa helma otti kiinni koneen luukkuun ja vaatekappale eteni sisälle sentin kerrallaan kunnes helma irtosi luukusta ja bokserit sujahtivat kokonaan sisälle. Julia oli pidätellyt hengitystään jännityksen vallassa tapahtumaa seuratessa ja häneltä pääsi voihkaus bokserien päädyttyä syvälle koneen sisuksiin.

Wolfe katseli syrjäsilmällä Julian kasvavaa pyykkiimaa. Hän päätti antaa neidolle kunnon kyydit ja otti pyykkinesteen esille. Iso kannu jo yksistään sai Julian kiemurtelemaan, mutta Wolfen kaataessa paksua nestettä koneen astioihin vapaalla kädellä juuri oikeat määrät Julia ei enää voinut hillitä itseään vaan hänen toinen kätensä kulkeutui hänen haaroväliinsä. Wolfen itsevarmat otteet olivat saaneet hänen hengityksensä katkonaiseksi ja sydämen hakkaamaan kuin pajavasaran; eikä Julia edes tiennyt mikä pajavasara oli.

Koneen ollessa valmiina käynnistykseen Wolfe astui askeleen kauemmaksi ja otti Juliaa kädestä kiinni. Hän vei tytön käden koneen käynnistysnappulalle ja omat kasvonsa Julian kasvojen kosketusetäisyydelle. He painoivat nappia yhdessä ja Wolfe huokaisi Julian korvaan:

-Olen Wolfe, mikä sinun nimesi on?
-Ju-Julia, yhdellä uulla, Ahatar

Nyt oli Wolfen vuoro olla kuin pajavasaran iskun saaneena…

Pauliinalla oli epämääräinen olo. Tytär Julia oli päässyt töistä jo kaksi tuntia sitten, mutta hänestä ei ollut kuulunut mitään, vaikka hänellä oli tapana aina soittaa työviikon päätteeksi. Olo ei ollut suoranaisesti huolestunut; Pauliina tiesi tyttärensä olevan kunnossa, mutta jokin oli silti pielessä.

Äkkiä Pauliina muisti, että hän pystyi katsomaan Julian sijainnin kännykkänsä perhejaolla. Kartta näytti Julian olevan Suskuja 1:ssä. Miksi tuo osoite tuntui niin tutulle? Voisiko se olla… pikainen tarkistus henkilöstökorteista osoitti aavistuksen todeksi; Wolfen osoite!

Pauliina meni hetkellisesti aivan pähkinöiksi. Mitä Julia teki Wolfen luona? Wolfehan oli paljon vanhempikin kuin Julia! Eikä Julia todellakaan olisi valmis siihen, mitä Wolfella varmasti oli mielessä! Hetken rauhoituttuaan Pauliinalle iski hänelle harvinainen itsekriittinen ja rehellinen hetki. Ei hän ollut huolissaan ikäerosta tai Julian siveellisyydestä. Hän ei vain halunnut kilpailla Wolfesta muiden, etenkään tyttärensä, kanssa.

Pauliina valitsi pikavalikosta Julian numeron, mutta ei saanut vastausta. Hän tunsi taas epämääräisen olon nousevan kunnes muisti äkkiä firman IT-osaston Julian puhelimeen asentaman vakoiluohjelman. Muutaman näpäytyksellä hän sai Julian puhelimen mikrofonin hallintaan ja alkoi kuuntelemaan Julian puhelimen ympäristön äänimaailmaa.

Pauliina kuuli rynkytystä, joka saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Wolfe pyykkäsi Julian kanssa ja nyt oli jo menossa linkous. 1200 kierrosta minuutissa…

Neljäs luku

Raiju mietti sopivaa vaatetusta itselleen huomiseen tapaamiseensa Wolfen kanssa. Joku kivan kesäinen mekko kenties? Raiju selaili kaappinsa sisältöä ja hänen käteensä sattui sini-valko-punainen mekko. Väritys muistutti häntä partisaanilipusta sekä kaikista niistä vuosista, jotka hän vietti el generalissimo Chuba von Chubsin joukoissa taistellen hallituksen joukkoja vastaan.

Kapina oli tuomittu epäonnistumaan alusta asti, mutta he olivat idealisteja; lisäksi von Chubs oli äärimmäisen karismaattinen johtaja, jota olisi voinut seurata vaikka Helvettiin. Monet seurasivatkin, sillä hän ei ollut kaksinen strategisti.

Epätoivoisten taisteluiden sijaan Raiju muisti ne lukuisat yöt, jotka hän oli viettänyt von Chubsin kanssa. Miten he olivat keskustelleet omasta ihanneyhteiskunnastaan, jonka he perustaisivat hallituksen joukkojen romahdettua ja rauhan viimein saavuttua. Kyllähän he tiesivät etteivät he ikinä pääsisi tuohon vaiheeseen, mutta asiasta unelmoiminen oli tehokas keino siirtää todellisuus taka-alalle.

Taisteluista Raiju muisti vain sen yhden, jonka jälkeen hän jätti jäähyväiset aseille ja pakeni katsomatta taakseen. Taistelu oli suuressa mittakaavassa vähäpätöinen kahakka. Se mikä oli Raijun elämän merkittävin päivä oli muulle maailmalle, jopa taisteluun osallistuneille hallituksen joukoille, pelkkä tiistai. Edes kapinalliset eivät olleet nimenneet taistelua erikseen historiaan, mutta Raijulle se oli ikuisesti Tikkarisolan taistelu.

Von Chubsin joukot olivat ryhmittäytyneet solaan estääkseen hallituksen joukkoja pääsemästä läheiseen kylään. He olivat kaikki kaatuneet tai kadonneet; Raijua lukuunottamatta. Savun hälvettyä Raiju oli katsonut hävitystä ja kääntynyt pois; sota oli ohitse hänen osaltaan…

Wolfen päässä oli kaaosmainen kakofonia. Suoranainen suuri sinfonia. Oli taas vain niin paljon asioita, jotka eivät käyneet järkeen; asioita joita hän ei ymmärtänyt.

Kuka täsmentää, että Julia kirjoitetaan yhdellä uulla? Miten muuten se muka pitäisi kirjoittaa? Ja oliko rouva Ahatar Julian äiti? Oliko tämä jonkinlainen monimutkainen kuvio Wolfen päänmenoksi vai oliko tämä vain omituinen sattuma? Entä miksi hän oli vienyt Julian suoraan pyykkäämisen syvään päätyyn ilman kellukkeita?

Oli täysin selvää, että kyseessä oli vain tyttö, jolla ei ollut pyykkäämisen oikeasta nautinnosta kokemusta. Noh hän *oli* vain tyttö ennen kuin Wolfe opetti häntä. Mutta mitä tämä merkkaisi hänen ja Raijun suhteen? Tokihan Raiju oli täsmentänyt, että olisi tulossa vain pyykkäämään, mutta niinhän hän oli Juliankin, joka nyt kouristeli maassa voihkimassa puhtaiden kalsareiden keskellä, kanssa tehnyt. Wolfelle pyykkääminen ei koskaan ollut ”vain” pyykkäämistä.

Wolfe kumartui Julian suuntaan ja ojensi kätensä. Julian kouristelut alkoivat rauhoittumaan pieniksi nykäisyiksi ja hän nousi ylös Wolfen avustamana.

-En… en ikinä ollut kokenut mitään tuollaista…
-Älä turhaan puhu vielä pikkuinen… olemme vielä kaukana valmiista, Wolfe totesi rauhallisella ja syvällä äänellä.

Julia jäi tuijottamaan Wolfea suu auki; mies oli aivan kyltymätön. Miten tuon pyykkäämisen jälkeen voisi vielä jatkaa? Sitten hän kääntyi katsomaan puhtaita pyykkejä ja samalla tunsi Wolfen vahvan, varman sekä turvallisen otteen lanteillaan ja tämän huulet korvansa vierellä. Huulilta pääsi yksi lyhyt lausahdus, joka sai Julian kaikki aistit räjähtämään…

-Nyt ripustamme pyykit kuivumaan…

Raiju havahtui muistelmistaan ja päätti laittaa partisaanilippumekon päälleen Wolfen luokse mennessään. Vaate oli sopivan kiusoitteleva, mutta kuitenkin mielikuvitukselle varaa jättävä. Se paljasti juuri sopivia paikkoja ja verhosi oikeat paikat ihonmyötäisesti ollen kuin maalattuna hänen päälleen. Se sanoi samaan aikaan :”Ota minut” ja :”Olen täällä vain pyykkäämässä.”

Entä meikit? Raiju oli luonnonkaunis, mutta pieni ehostaminen varmasti saisi Wolfen tasapainon horjumaan. Meikittömyys voisi viitata liikaa siihen ettei Raiju haluaisi pyykkäyssessioon intohimoa ja liika meikki taasen siihen, että hän olisi liian helppo eikä suhtautuisi tapahtuman pyhyyteen sopivalla asenteella.

Mitä Raiju sitten oikeasti halusi? Wolfen tietenkin, mutta millä tavalla? Haluaisiko Raiju edetä hitaasti ja opetella yhteiset pyykkitottumukset ajan kanssa niin, että molemmat saisivat toisiltaan uusia ideoita sekä intohimoa? Vaiko antautua Wolfen pyykkien syleilyyn ja antaa miehen viedä hänet omaan valtakuntaansa? Kenties heille vain syntyisi alitajuinen yhteys ja asiat etenisivät luonnostaan?

Raiju värähteli miettiessään kuinka he valmistelisivat koneen yhdessä Wolfen kanssa ja painaisivat sen käyntiin. Ja miten seuraavat tunnit sujuisivat koneen toimintaa seuratessa, sillä Raiju oli varma siitä, että Wolfe olisi pitkän eko-ohjelman käyttäjä. Tuossa pyykit saivat ajoittain ankaraa vatkaamista ja välillä suorastaan kiduttavan hidasta kiusoittelevaa liottamista. Ja juuri, kun luuli, että koko pesuvaihe oli jo ohitse alkoikin uusi raivoisa pyöritys…

Sitten yltä päätä vaahtoutuneet vaatteet saivat kunnon huuhtelun ja siirryttiin linkoukseen jossa kone ulvoi kuin viimeistä päivää sen pyörittäessä nesteet pois tekstiileissä. Raiju oli varma, että Wolfe käyttäisi vähintään 1200 kierrosta minuutissa tähän. Miehen kovaa fyysistä kuntoa vaativa elämäntapa edellytti, että hänen vaatteet kyllä kestäisivät noin kovan tahdin. Ja Raiju aikoi kestää moisen pyörityksen myös…

Julia katseli hämmentyneenä ripustettuja pyykkejä ja yritti tajuta mitä hän oli juuri kokenut. Ne olivat olleet vielä muutamia hetkiä sitten vain mytyssä olleita likaisia tekstiileitä ja nyt ne olivat puhtautta hehkuvia, lievästi kosteita, vaatekappaleita. Julia ei ikinä aiemmin ollut käynyt läpi vastaavaa tunteiden vuoristorataa, jossa alhaisimmatkin kohdat olivat puhdasta ekstaasia ja huiput lähentelivät jo ruumiista irtaantumista.

Wolfe katseli kättensä työtä sekä Juliaa hyväksyvästi. Jälleen kerran yksi nuori nainen oltiin saatettu turvallisesti pyykkinautinnon satamaan ja seuraavan viikon treenikalsarit olivat puhtaana. Lisäksi puhtaus toi euforisen olon hänelle; koko viikon rasitukset ikäänkuin olivat myös huuhtoutuneet pois.

-Miltä tuntui? Wolfe kysyi Julialta
-Olit aivan uskomaton, tyttö kujersi vastaukseksi. Voimmeko pyykätä vielä lisää?
-Ehkä vähän myöhemmin. Nyt ei ole enää pyykkejä jäljellä.

Julian silmissä käväisi pettymyksen häivähdys sekunnin murto-osan verran, mutta sitten hän innostui taas.

-Minulla olisi myös pyykkiä kotona. Voisitko tulla… opettamaan minua niiden hoitamisessa? Vielä tänään?
-Kello alkaa olemaan aika paljon jo. Saatan joutua viettämään yön luonasi…
-Mutta siis suostut!? Ja kyllä voit olla yötä luonani! Julia riemastui ja lähes häpesi yltiöpäistä riemuaan.

Samassa ovikello soi. Julia lähti vaistomaisesti avaamaan samalla lallatellen improvisoimaansa, melko kehnoa, pyykkilaulua ennen kuin Wolfe ehti sanomaan mitään. Oven takana oli Pauliina Ahatar.

-Äiti! Mitä sinä täällä teet!!!

Raiju ei malttanut enää odottaa vaan päätti lähteä Wolfen luokse. Mies ei vastannut puhelimeen, mutta kukapa nyt jatkuvasti sen ääressä päivystääkään Raiju pohti. Valitut vaatteet päälle, tarvittavat pyykkivälineet mukaan ja menoksi!

Matkan varrella Raijun mieleen vaelteli muitakin ajatuksia Wolfesta kuin pelkkään pyykkäämiseen liittyviä. Millaisilla keinoilla mies oli saanut kehonsa niin täydelliseen kuntoon? Oliko hän vähän ujo vai vaikuttiko hän vain siltä? Ymmärtäisikö hän ne asiat, joita Raijun oli täytynyt tehdä selviytyäkseen sodassa? Tuskin, sillä ei Raijukaan aina ymmärtänyt.

Viimeisin pohdinta sai Raijun mielen vähän synkkenemään. Useimmiten hän sai karistettua moiset ajatukset pois ajattelemalla vaativien pyykkien pesua, mutta nyt edes brodeerattujen silkkikankaiden pesu ei saanut hänen mieltään kohotetuksi. Olisiko hänen menneisyytensä ja mahdolliset sotarikoksensa se, mikä kariuttaisi lopullisesti tämän muutenkin niin kielletyn rakkauden?

Raiju ravisteli päätään ja päätti, että Wolfen olisi vain ymmärrettävä, että mahdollisesti kannibalismia lähentelevät teot olivat strategisesti välttämättömiä; näin el generalissimo oli sanonut. Mutta kapina hävittiin, joten olisiko hän ollut sittenkin väärässä?

Pohdintojensa aikana Raiju oli päässyt Wolfen asunnolle kuin huomaamatta. Mies ei ollut vielä soittanut hänelle takaisin, mutta olisipahan sitten yllätys, iloinen sellainen varmastikin, hänelle Raiju myhäili. Vielä tuon kulmauksen taakse ja… kulman takaa paljastunut näky sai Raijun sydämen lähestulkoon pysähtymään…

Viides luku

Chuba syntyi mitäänsanomattomana päivänä vähäpätöiseen von Chubsin sukuun. Preussista juurensa saaneet von Chubsit olivat pitkän linjan soturisukua, jonka jäseniä oli kuollut ympäri maailmaa jokaisessa vähänkin merkittävämmässä sodassa. Oli siis täysin luonnollista, että nuorta Chubaa kohtaan oli suuria odotuksia.

Valitettavasti vain maailma oli muuttunut kovin noista kunnian päivistä ja suurten sotien sijaan maailma tarjoili pelkkiä surkeita rajakahakoita sekä talonpoikaiskapinoita. Chubaa pidettiin jo suvun mustana lampaana, kun hän ei ollut vielä lähes kolmenkymmenen vuoden iässä löytänyt itselleen sopivaa sotaa suvun traditioiden täyttämiseksi.

Lisäharmiksi Chuballa ei ollut alkuunkaan suvun sotilaallisia taipumuksia; pikemminkin hän oli runosieluinen kapinallinen. Siitä se ajatus sitten lähtikin. Varmasti jokin banaanitasavalta olisi sisällissodan kurimuksessa ja kaipaisi riveihinsä preussilaisen sotilassuvun edustajaa!

Pienen tutkimuksen perusteella kävi ilmi, että näin tosiaan olikin. Sopivia kohteita oli jopa valinnanvaikeuteen asti. Chuba valitsi Tyynenmeren saarivaltioista sellaisen, jonka nimen hän melkein osasi lausua ja otti yhteyttä kapinallisten edustajiin. Siitä muutaman hetken kuluttua hän olikin jo laivassa matkalla kohti uutta kohtaloaan.

Chuba ei ollut missään määrin pätevä sotilas, komentajasta puhumattakaan, mutta hänen huolitellun huolimaton ulkoasu, yleinen komeus sekä sotilassukutausta saivat kapinalliset hyvin pian nostamaan hänet el generalissimon asemaan. Vaikka sota saikin von Chubsit toiveikkaiksi Chuban tulevaisuuden suhteen, oli se hänelle täynnä kauhuja ja kuolemaa, mutta oli siellä sanoinkuvaamatonta kauneuttakin; siellä oli Raiju…

Wolfe kuunteli eteisestä kuuluvaa metelöintiä. Julia oli ehtinyt avaamaan oven, kun Wolfe oli vielä paistatellut ripustettuja pyykkejä ihailemassa. Pitäisiköhän hänen mennä katsomaan, mitä eteisessä tapahtui? Se oli kuitenkin hänen eteisensä. Siltikin tulijalla oli selvästikin asiaa Julialle. Wolfe ei oikein taaskaan tiennyt mitä tehdä.

Hetken hän pohti, että kävisi tyrkkäämässä Julian pihalle, sillä kyllähän tässä nyt jo saatiin hoidettua ne pyykit ja moisen pyykkisession jälkeen vähän väsyttäisikin jo. Wolfe naurahti ensin pohdinnalleen, mutta sitten soimasi itseään, sillä hän oikeastaan piti Juliasta ja kaikesta tämän kokemattomuudesta. Lisäksi Julia tulisi varmastikin vertaamaan kaikkia tulevia pyykkikumppaneitaan Wolfeen, joten siinäkin mielessä olisi syytä olla tahdikas.

Wolfe oli juuri lähdössä katsomaan eteisen tapahtumia, kun hän kuuli ikkunan kautta meteliä pihalta. Mitäköhän kapelia rahvas taas pitää hän pohti. Liekö taas naapurin tuurijuoppo palaamassa kotiinsa rahojen loputtua? Molemmat äänet kyllä kuulostivat tutuilta. Toinen jopa vuosien takaa, mutta Wolfe ei aivan saanut yhdistettyä sitä keneenkään.

Wolfe katsoi ensin ovesta eteisen suuntaan ja hänen henkensä salpaantui! Sitten hän vilkaisi ikkunasta pihalle hänen sydämensä pysähtyi lähes kirjaimellisesti!

Ernst von Gyllenbögel oli maansa johtavia suurmiehiä. Oli valtaa, omaisuutta ja menestystä, mutta mitä hyötyä noista oli jos niillä ei voinut suojella edes omaa perhettään? Ernstin poika Willhelm oli joutunut federaalien pakkovärväämäksi. Tykinruoaksi loputtomaan sotaan kapinallisia vastaan Kull Teurastajan armeijaan.

Kull oli armoton ja taitava komentaja. Hän olisi kyennyt lopettamaan sodan jo kauan sitten, mutta hän leikitteli kapinallisilla kuin kissa saaliinsa kanssa. Lempinimi oli ansaittu, sillä kapinalliset tai heitä tukevat kylät eivät saaneet armoa, vaan lanattiin maahan viimeiseen lapseen asti.

-Hu-oo-mioo! Värvätyt riviin ja valmistautukoot Kullin tarkistukseen! Kompanjan vääpeli huusi kurkku suorana. Willhelm oli hermostunut eikä oikein ymmärtänyt mitä tapahtui; vielä eilen hän oli ratsastamassa sukunsa tiluksilla ja nyt hän oli värvätty.

-Minä olen Kull Teurastaja, ja ne teistä, jotka selviävät, saavat olla osana suurta voittoani. Teurastaja katseli värvättyjen rivejä. Surkeaa sakkia, mutta vuosien sotiminen oli kaapinut laarit pohjiaan myöden tyhjiksi ja nyt sitten katsottiin, mitä niiden laarien alta löydettäisiin.

-Sinä siinä! Mikä nimesi on? Sinussa on enemmän ainesta kuin näissä muissa yhteensä! Kull huudahti ja osoitti Willhelmiä.
-Willhelm von Gyllenbögel, Willhelm totesi itsevarmuutta teeskennellen.
-Willhelm? Ei kuule poika, sinussa on ainesta paljon suurempaan kuin pelkkään Willhelmöintiin. Tästä eteenpäin sinua kutsutaan Wolfeksi…

Pauliina oli lähes lähtenyt juoksemaan Wolfen osoitetta kohden kunnes muisti, että hänellä oli käytössään autokin. Ja kuljettaja! Pikainen soitto ja kyyti olikin jo valmiina odottamassa.

Kohta Wolfe, tuo katala Casanova ja Auervaara saisi kuulla kunniansa. Julia oli vasta aikuisuuden kynnyksellä; märkäkorva ja untuvikko! Wolfe oli aivan liian vanha ja kokenut linkoamaan 1200 kierrosta minuutissa tämän kanssa! Tytön elämä voisi mennä lopullisesti raiteiltaan jos hän jäisi Wolfen pauloihin, sillä ei se mies olisi pitkäaikaista pyykkiseuraa Juliasta hakemassa. Enintään yhdet tai muutamat treenipyykit saattaisi tuo mies pienelle Julialleni suoda.

Auto kurvaili pimeillä kaduilla määrätietoisesti. Käännös käännökseltä edeten kohti Suskujaa. Pauliina mietti kuumeisesti, mitä sanoisi Wolfelle. Antaisiko hän suoraan potkut vai antaisiko miehen kiemurrella kuin madon koukussa? Ei. Wolfe tuskin suostuisi kiemurtelemaan ja potkut vain veisivät hänet Pauliinan ulottumattomiin. Jotain muuta oli siis keksittävä, mutta mitä? Ehkä pyykkikoneen sabotointi? Ehkä… ehkä… sitten Pauliinan silmät kirkastuivat, sillä hän keksi täydellisen ratkaisun!

Julia avasi oven Pauliinan lieväksi yllätykseksi.
-Äiti! Mitä sinä täällä teet!!!
-Samaa voisi kysyä sinulta, Pauliina vastasi äänensävyllä, joka melkein sai kosteat, huolella ripustetut pyykit jäätymään. Missä Wolfe on? Haluan puhua hänen kanssaan.
-Hän… hän on pyykkihuoneessa vielä…
-Oliko teillä hyvä pyykkituokio? Linkositteko kunnolla? Kostuiko sinun vaatteet touhussa myös ja laitettiin pyykättäväksi? Pauliina tenttasi retorisesti, jokaisen lauseen ollessa edellistä kylmempi ja töksähtävämpi.
-Minä… minä tuota… Ööh… Julia koetti koota itseään. Mistä sinä edes tunnet Wolfen ja mitä tämä sinulle kuuluu, hän sai lopulta tokaistuksi. Minä olen täysi-ikäinen ja saan pyykätä kenen kanssa haluan. Mistä edes tiesit tulla tänne?

Nyt oli Pauliinan vuoro joutua puolustuskannalle. Hän ei voinut kertoa vakoilevansa tytärtään eikä etenkään sitä, että Wolfe kuului hänelle.
-Wolfe on töissä minulla ja minulla on tärkeää työasiaa hänelle.
-Perjantai-iltana? Mikset soittanut!
Samassa Wolfe keskeytti heidät.
-Rouva Ahatar, en tiennyt Julian olevan teidän tyttärenne. Me vain pyykkäsimme.
-Pyykki ei ole vain pyykkiä sinulle, Pauliina vastasi ääni puhtaasta jäästä tehtynä…

Wolfe oli astellut pyykkihuoneen oven ja ikkunan välillä ikäänkuin yrittäen päättää haluaisiko päättää elämänsä sydämenpysähdykseen vaiko hengensalpaukseen. Molemmissa oli toki puolensa, mutta lopulta hän päätti kohdata ulkona näkemänsä haasteen. Tämän haasteen kohtaamisessa oli kuitenkin oma haasteensa; miten Wolfe pääsisi ulos?

Ovesta kulkeminen vaatisi Ahattarien ohittamista ja siksi se ei välttämättä olisi se paras mahdollinen juttu. Toisaalta ikkuna oli vain tuuletusluukku eikä Wolfe pääsisi siitä ihan noin vain. Ellei sitten… Mites se siinä elokuvassa menikään? Jos Wolfe muljauttaisi olkapäänsä sijoiltaan… Ehkei kuitenkaan.

Ovi alkoi käymään siis ainoaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö Wolfen vain rynnätä tai hiippailla ohitse? Tai kenties ottaa tiukka katsekontakti Pauliinan ja tuijottaa tätä kulkiessaan ohitse hiljaa? Tai sitten vain improvisoida. Se varmaan toimisi parhaiten. Ovi auki ja Ahattarien armolle.

…
-Noh tällä kertaa se oli Wolfe tokaisi, kuullen samalla Julian värähtävän pettymyksestä. Nyt kuitenkin minun on mentävä, joten jutelkaa te täällä kaksistaan vaikka ja sulkekaa ovi lähtiessänne, Wolfe jatkoi ja työntyi naisten välistä ulos.

Ulkona Wolfe näki hänet… hänet, jota ei ollut enää ikinä uskonut näkevänsä. Ja vaikka olisi uskonutkin niin ei olisi halunnut. Wolfe ei ymmärtänyt miten hän saattoi olla täällä ja miksi Raiju oli hänen seurassaan.

-Mitä sinä teet täällä? Ja heippa Raiju, kiva nähdä! Wolfen tunteet pomppivat kuin pingispallo pöydällä…

-Wolfe! Raiju huudahti!
-Kehtaatkin kääntää selkäsi minulle! Kaikui taasen Pauliinan jäätävä ääni jylisten.
-Miksi sanoit sen olleen *vain* pyykkäystä, valitti Julia ääni väristen.
-Me kohtaamme taas Wolfe; luulitko sodan olevan ohitse? Se ei lopu ikinä…

Wolfesta oli kehittynyt suuri soturi Kullin alaisuudessa. Teurastaja oli siirtänyt oppinsa tehokkaasti häneen ja Wolfe oli usein etulinjan edessä täyttämässä tämän määräyksiä. Hän ei ikinä kyseenalaistanut komentoja, sillä he olivat hyviksiä ja kapinan murskaaminen oli oikeamielinen tavoite.

Taisteluiden lomassa Wolfe hinkkasi tahroja pois vaatteistaan ja naputteli vasaralla alusvaatteidensa kovettumia pehmeämmiksi. Viidakon kasveista hän oppi tekemään oikein tehokkaita pesuaineita, jotka saivat veritahratkin irtoamaan. Wolfe haaveili sodanjälkeisestä ajasta, kun saastaiset kapinalliset oltaisiin tuhottu lopullisesti, miten hän pyhittäisi elämänsä maailman puhdistamiselle rauhanomaisin keinoin.

Wolfe vain halusi kirkastaa laseja sekä puhdistaa tekstiileitä. Jättää ne pehmeiksi ja puhtaan tuoksuttomiksi. Tuntea pestyn ja kuivatun kankaan ihollaan. Sukeltaa vaatteiden syleilyyn ja antaa niiden rakastella häntä kuten hän oli rakastellut niitä huolella pyykätessään. Paljoa Wolfe ei elämältään toivonut, mutta tuota hän himoitsi.

Wolfen viimeinen komento Teurastajalta oli käydä pyyhkimässä kapinallisia tukeva kylä pois olemassaolon rasituksista. Kylään vei vain yksi tie kapean solan lävitse, ja kuten Kull oli arvellutkin, kapinalliset olivat asettuneet puolustamaan tuota solaa.

Wolfe johti joukkonsa helposti puolustusten läpi ja pian hän kohtaankin joukkojen komentajan.

-Miksi haluatte tuhota puolustuskyvyttömän kylän! Ettekö tunne ollenkaan sääliä!?!
-Olette kapinallisia ja pahoja. Wolfe tokaisi tunteettomasti.
-Sinun komentajasi on murhaaja, joka käy siviilien kimppuun! Etkö tajua sitä!

Wolfe hätkähti. Oliko Teurastaja paha mies? Oliko Wolfe pahan kätyri? Siis pahis? Wolfen päätä alkoi huimaamaan tämä havainto ja hänen silmissään alkoi tummumaan…

Kuudes luku

Raiju katseli hiljaa, kun Wolfe heräili hänen sylissään. Mies säpsähti pariin otteeseen puolihorrokseen vaipuen sitten takaisin tajuttomuuden rajamaille ennen kuin heräsi.

-Ota ihan rauhassa, kaikki hyvin, Raiju tyynnytteli hämmentynyttä Wolfea.
-Mitä tapahtui, missä…
-Älä huolehdi siitä nyt. Mennään suojaan ja kerrataan tapahtuneet paremmalla ajalla.

Raiju talutti Wolfen muiden ohitse sisälle. Levitettyjen pyykkien näkeminen sai Raijun närkästymään hetkeksi, mutta ei hän voinut moittia Wolfea. Ei kun hän näki kuinka hohtavan puhdasta jälkeä hän oli saanut aikaiseksi. Pyykit olivat myös ripustettuina niin virheettömän suorasti ettei niitä tarvitsisi edes silittää. Minua Wolfe voisi kyllä silitellä Raiju ajatteli, pienen punan noustessa poskilleen.

-Istu tuohon kul… Raiju puraisi itseään kieleen, sillä aika oli aivan liian varhainen Wolfen kullitteluun.
-Kull? Wolfen huulilta pääsi voipunut parkaisu. Onko Teurastaja täällä?
Raiju kalpeni hetkeksi. Mistä Wolfe tunsi Teurastajan? Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja kysyi:
-Mitä tarkoitat? Ei täällä ole mitään teurastajia. Hourailet vielä saamastasi pienen pyrstötähden osumasta.
-Pyrs…töt…ähden? Wolfe tavaili voipuneena.

Raiju ei hennonnut kertoa koko totuutta vielä.
-Keskity vain pyykkeihin Wolfe… sinulla on vielä koko korillinen jäljellä…

Viikot kuluivat Raijun seuratessa Wolfen toipumista. Mies ei ilmiselvästikään muistanut tapahtuneita, mikä toki oli armeliasta, eikä hän täysin tuntunut uskovan Raijun hätävalhetta pyrstötähdestä. Samapa tuo Raiju pohti, hyvä valhe muuttuu totuudeksi jos siihen uskoo itse. Ja Wolfen vuoksi Raiju oli valmis uskomaan mitä tahansa.

Raiju oli myynyt karkkikauppansa hyvällä hinnalla voidakseen keskittyä Wolfeen koko tarmollaan. Tokihan heidän kastieronsa vielä esti syvemmän kiintymyksen, mutta Raiju oli tyytyväinen voidessaan hoitaa Wolfen kaltaista suklaapatukkaa. Hellittelynimi, joka sai Raijun aina hieman hihittelemään itsekseen.

Tapahtuman jälkeen Raiju oli lukittautunut viikoksi Wolfen asuntoon. Parin ensimmäisen päivän jälkeen hän oli katsonut varovasti ikkunasta, että olivatko muut päässeet talon edustalta pois. Olivat. Onneksi. Olisi ollut ongelmallista, mikäli eivät olisi. Tai vähintäänkin asiaa olisi pitänyt selitellä ulkopuolisille.

Wolfen voimistuminen vaati runsaat määrät ravintoa, sekä pyykkipulveria, jota mies oli pienen nikottelun jälkeen suostunut ja oppinut käyttämään, joten Raijun piti käydä usein kaupassa. Eräänä näistä kauppakerroista hän törmäsi vanhaan tuttavaansa:

-Raiju! Missä sinä olet ollut ja kuka oikein pyörittää kauppaasi?
-Elämä vie, elämä tuo. Vaihdoin alaa… hoitajaksi…
-Oho? Sehän yllättävää. Olet siis käsityöläinen nykyään?

Sana ”käsityöläinen” iski Raijun tajuntaan kuin miljoona volttia. Tämä muuttaisi kaiken…

Wolfe huomasi Raijun jonkin muuttuneen asennoitumisessaan häneen; jokin oli selvästi lähentänyt naista häntä kohden. Wolfella oli vain hämäriä muistikuvia pihan tapahtumista, ja niistäkin oli jo… viikkoja? Kuinka kauan Raiju oli pitänyt häntä sisällä piilossa ja hoivassa? Ja miksei Wolfe muistanut alkuunkaan sitä pyrstötähteä, joka oli iskeytynyt maahan? Miksei siitä ollut jäänyt mitään merkkejä? Wolfe oli lukenut, että maahan iskeytyneissä taivaankappaleissa oli jalokiviä ja Wolfe olisi voinut tehdä noista korun Raijulle kiitokseksi.

Wolfe muisti, että mies, jota ei enää pitänyt olla, seisoi tuolloin pihalla luunharmaassa puvussa luotisuorassa ryhdissä. Miehet olivat katsoneet toisiaan ivan ja kunnioituksen sekoittamalla katseella. Wolfe muisti rynnänneensä kohden ja ilmeisesti tässä kohtaa sitten se Raijun mainitsema pyrstötähti oli napsahtanut kohdalle…

-Mitä mietit komistus? Raiju kysyi havahduttaen Wolfen muistoistaan.
-Nälkä olisi. Ja ajattelin, että voisin mennä vähän kävelylle. Wolfen vastaus sai Raijun hieman värähtämään.
-Höpsö, meillä on vain minun kokoluokkaa oleva suoja-asuste ja pyrstötähden jättämät myrkkykaasut ovat vielä vahvana talon ympärillä. Laitan sinulle ruokaa. Raiju pörrötti Wolfen optimaalisen pituisiksi kasvaneita hiuksia ja lähti keittiöön.

Jokin ei ole nyt kohdillaan Wolfe pohti, mutta mikä…

Seuraavat viikot olivat ihanteellisia. Raiju oli onnensa kukkuloilla eikä Wolfekaan varsinaisesti valittanut oloistaan. Raiju oli jopa uskaltautunut yhteiseen vuoteeseen Wolfen kanssa ja hänellä oli tapana tirkistellä seinään poraamansa reiän välityksellä Wolfea suihkussa. Tokihan märkätilojen seinään porattu reikä tulisi johtamaan tulevaisuudessa massiivisiin kosteusvaurioihin, mutta viis siitä!

Raijun ja Wolfen aamiaiset olivat täynnä riemua. Wolfella oli tapana imitoida Schwarzeneggeriä tarjoillessaan ruokaa Raijulle. :”I have came to toast your marshmellows!” mies saattoi todeta tuodessaan kynttilän ja hammastikun nokkaan laittamansa vaahtokarkin. Eihän Wolfen imitaatiot kovin hyviä olleet, mutta mies yritti parhaansa ja se oli Raijun mielestä hellyttävää. Täysin Raiju ei ymmärtänyt Wolfen mieltymystä Schwarzeneggeriin, mutta se oli yksi niistä kauneusvirheistä, jotka hän miehelle soi.

Kaikki tuntui olevan kuin paratiisista napattua. Mutta kauneimmassakin paratiisissa on käärmeensä ja taivaanrantaan kerääntyneet menneisyyden tummat pilvet vyöryvät ennen pitkää aina päälle…

Ahattaret olivat sotajalalla. Elämänsä aikana äiti ja tytär olivat harvoin nähneet asioita näin harmonisesti samoin silmin kuin nyt; Raiju oli tuhottava ja Wolfe saatava. Luonnollisesti tuon ensimmäisen tavoitteen jälkeen heidän keskinäinen Battle Royale käynnistyisi, sillä ei kumpikaan antaisi Wolfea toiselle vapaaehtoisesti, mutta tämän pienen hetken he olivat yhteisessä rintamassa.

-Julia tyttäreni, kuinka paljon muistat sen päivän tapahtumista? Pauliina kysyi viralliseen tyyliinsä.
-Menin Wolfen luokse ja sitten pihalla alkoi tapahtumaan jotain ja tuli iso välähdys ja kun havahduimme Wolfe oli kadonnut ja ja… Julia alkoi selittää teennäisen innostuneena, jotta äiti ei huomaisi kuinka hän jätti kertomatta hänen ja Wolfen pyykkisessiosta.
-Etkö nyt jätä kertomatta jotain? Jotain hyvinkin merkittävää?
-… Pihalla oli kookas mies?…
-Sinä tiedät mitä tarkoitan! Pauliina sähähti. Sinä tiedät, että minä muistan sinun pyykänneen Wolfen kanssa! Aivan kuten hän varmasti pyykkää nyttenkin *Raijun* kanssa. Pauliina menetti hetkellisesti malttinsa, mutta sai tunteensa hallintaan yhtä nopeasti kuin menettikin sen.

Pauliina lähti kävelemään vaivalloisesti pihalle, tapahtuma oli jättänyt jälkensä häneen, vaikka hän yrittikin peitellä niitä.
-Minulla oli suunnitelma Wolfen saamiseksi, mutta sinä pila… ei… sinä viivytit sen toteutusta pyykkiimassasi tyttö. Mutta nyt me viemme tämän yhdessä loppuun. Tule, mennään täyttämään koneesi yhdessä ja kerron mitä meidän täytyy tehdä…

-Who is your daddy and what does he do?
Raiju oli syvällä ajatuksissaan ja Wolfen Schwarzenegger imitaatio, Schwamitaatio kuten Wolfe oli noita alkanut nimittää, tempaisi hänet takaisin tähän maailmaan. Hän räpäytti pari kertaa silmiään ja huokaisi syvään.

Wolfe oli päässyt poistumaan asunnosta jo muutamia kertoja Raijun kerrottua myrkkypilven hälvenemisestä. Hän ei juurikaan ollut ihmetellyt miksi muu maailma oli jatkanut elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Joskus vain Wolfen elämässä tapahtui asioita, jotka eivät käyneet järkeen eikä hän jäänyt märehtimään niitä sen enempää. Elämä antaa, elämä ottaa ja sen sellaista.

Todellisuudessa Raiju oli höllentänyt kontrolliaan koska tilanne vaikutti kaikin puolin stabiililta ja asioiden normalisointi oli turvallista aloittaa. Lisäksi hänen saturaatiopisteensä Schwamitaatioiden suhteen oli lähestymässä uhkaavaa tahtia.

Wolfe oli löytänyt myös työvaatteensa ja näiden mukana hänen kunnianhimonsa ikkunoiden puhdistamisen suhteen. Joka päivä hän puki ne päälleen Raijun ihaillessa vaatteiden kireyttä. Ne mukailivat Wolfen kehoa niin täydellisesti, että olisi voinut niiden olevan työasun muodon ottanut Tardis. Wolfen jokainen lihas ja uloke pistivät esiin vaatteiden läpi ja totisesti Raijun katse vaelteli sen tietyn ulokkeen kohdilla…

Dynaaminen duo, kuten Ahattaret oltiin opittu tuntemaan kaduilla, olivat laittaneet suunnitelmansa liikkeelle. Tokihan oli liioiteltua sanoa, että Pauliinan suunnitelma olisi ollut kovinkaan hyvä tai koherentti alun alkaenkaan, saatikka nyt, kun hän oli joutunut improvisoimaan sitä, mutta hän uskoi siihen täysin. Ja miksipä ei olisi uskonut? Se kuitenkin hyödynsi kaikkia Wolfen heikkouksia; pyykkikonetta ja ikkunoiden pesua…

-Ja sitenkö me saamme Wolfen itsellemme? Julia kysyi silmät säkenöiden. Kysymys sai Pauliinan huokaisemaan sisäisesti, sillä hänen aikeissaan ei ollut tehdä mitään B-luokan saksalaista pornoa Julian kanssa vaan Wolfe jäisi kokonaan hänelle. Siltikin hän tarvitsi tyttärensä apua, joten hän vastasi mahdollisimman luonnollisella äänellä:

-Kyllä tyttäreni. Tilaamme Wolfen pesemään syrjäisen mökin ikkunoita ja siellä hän näkee olohuoneen keskellä toimintavalmiin ja täytetyn… pesukoneen…

Sana ”pesukone” sai Julian muistamaan… ja kostumaan… hän halusi sitä niin paljon. Ja samalla hän tajusi, että hänen pitäisi raivata äitinsä pois tieltä, sillä Wolfe kuuluisi hänelle. Sopivan hetken tullen. Nyt kuitenkin olisi vielä kestettävä ja odotettava, sillä yksin hän ei voisi saada näin monimutkaista suunnitelmaa toimimaan, joten hän taikoi yksinkertaisen hymyn kasvoilleen ja sanoi vain:

-Äiti, teen kaikkeni onnistumisemme puolesta. Me tulemme saamaan Wolfen…

Julia oli skeptinen. Voisiko Wolfe olla saatavissa niin yksinkertaisella suunnitelmalla kuin äiti väitti? Eihän mies nyt suurelta ajattelijalta vaikuttanut, mutta hänessä oli kyllä sitä syvää harkitsevuutta ja mielenrauhaa. Mutta sitten taas hän oli myös intohimoinen pyykkääjä, joten…

Toinen huolenaihe suunnitelmassa oli sen nojaaminen Wolfen halukkuuteen tulla pesemään ikkunoita ns. Jumalan selän taakse. Tokihan tuo oli miehen toinen intohimo, ja Julia oli lievästi kiimainen ajatellessaan sitä näkyä, kun Wolfe pesisi ikkunoita, mutta mies ei enää työskennellyt äidin yrityksessä. Miten he saisivat hänet houkutelluiksi paikalle?

Kolmanneksi mietitytti se, että miten äiti saataisiin pois kuvioista? Ehkä kirjaimellisesti ansakuoppa voisi toimia? Riittävän syvä vain ettei äiti pääsisi sieltä pois ennen kuin Wolfe olisi täysin Julian pauloissa. Jos Julia saisi Wolfen pyykkäämään hänen pikkupöksyt, jotka olisivat sopivasti liotetut jo valmiiksi. Ja tulisivat luonnollisesti suoraan käytöstä. Tuota Wolfe ei voisi olla ymmärtämättä tai vastustaa.

Nämä ajatukset kuitenkin keskeytyivät, kun joku laittoi kätensä Julian silmille takaa ja sanoi :”I never begged for anything, if you refuse to help me now then the hell with you!”

Tuo ääni! Nuo kädet! Onko se hän???

-Herra Schwarzenegger olen Julia, yhdellä Uulla, ja olen teidän ikiai… Wolfe!?! Mihin Arnold hävisi??? Eikö hän ollutkaan täällä?!? Julia oli silminnähden hämillään sillä Wolfen Schwamitaatio oli mennyt häneen täysillä. On toki myönnettävä, että Wolfe oli parantunut ankaran harjoittelun myötä, mutta edelleen hän kuulosti enemmän kehitysvammaiselta lehmältä kuin maailman rakastetuimmalta kehonrakentajalta sekä yleisnerolta.

-Minä se vain olin, Wolfe vastasi leveästi hymyillen. Eikö ollutkin hyvä Schwamitaatio? Hän lisäsi suorastaan hehkuen.
-Schwamimikä? Luulin, että… äänesi, puhetyylisi… otteesi voimakkuus… olin aivan varma… Julia sopersi raskaan pettymyksen kourissa.
-Olen harjoitellut aika aktiivisesti näitä sen tapah… Wolfen tajuntaan iski kuin miljoona duracell pupua se tosiasia ettei hän ollut nähnyt Juliaa pyrstötähden osuman jälkeen. Oletko kunnossa? Emme ole nähneet ikuisuuksiin!
-Olen, Julia vastasi vaisusti. Osaltaan vielä pettymyksen ja osaltaan hämmennyksen takia. Missä sinä olet ollut nämä kuukaudet? Ja mitä olet tehnyt?

Wolfe ei ollut varautunut noihin kysymyksiin eikä hän oikein kehdannut kertoa asuvansa Raijun luona, joten hän päätti kääntää keskustelun takaisin yhteiselle maaperälle.
-Sinä siis luulit minun olevan Arnold? Piditkö esityksestä? Olen treenannut noita todella paljon. Seuraavat sanat saivat Wolfen jalat pettämään alta.
-Minä rakastan Schwarzeneggeriä, Julia totesi. Ja sinä imitoit häntä todella hyvin…

Pauliina oli huonolla tuulella kuten hän aina oli. Lisäksi hän epäili Julian juonittelevan häntä vastaan, mutta niin hän epäili kaikista; vainoharhainen kun oli. Toki tällä kertaa hän oli oikeassa ja, kuten Pauliinan terapeuttikin aina sanoi, mikään ei ole pahempaa kuin vainoharhainen, jota on oikeasti vainottu.

Pauliina mietti kuumeisesti kuinka pysyä askeleen edellä Juliaa ja Wolfea. Ja kaikkia muita, jotka tielle sattuvat eivätkä pääse puuhun pakoon. Yksin Pauliina ei kuitenkaan saisi Wolfea pauloihinsa, joten Juliaa olisi roikotettava mukana loppuun asti ja sitten pyyhkäistävä sivuun kuin leppäkerttu.

-Pauliina kulta, otatko kahvia? Keittiöstä kantautuva miehen ääni sai Pauliinan hätkähtämään ympäröivään todellisuuteen. Pauliinan tuhkamunainen mieshän se siellä huhuili.
-En nyt tarvitse, on tässä vähän asiat kesken, Pauliina sähähti äänellä, joka lopetti keskustelun ennen kuin se edes oli alkanut kunnolla.

Tapahtuneen jälkeen Pauliina oli purkanut inhoaan ja kiukkuaan entistä pontevammin mieheensä, joka ei vain tajunnut. Mitään. Häneen verrattuna Wolfe oli jotain täydellistä, mutta samalla saavuttamatonta. Ja mitä se Juliakin on taas koko päivän tehnyt? Pauliina kytki päälle Julian puhelimen mikrofonin taas ja alkoi kuuntelemaan.

-Mitä mökellystä tuo on? Eihän tuo ole Schwarzenegger. Wolfe???

Raiju huomasi jotain muuttuneen Wolfessa. Mies oli normaaliakin iloisemmalla tuulella; suorastaan riehakkaalla.

-Mistäs nyt tuulee? Raiju kuherteli Wolfen korvaan.
-Törmäsin Juliaan ja hän rakastaa Schwarzeneggeriä! Ja minun Schwamitaatioita! Wolfe huudahti riemuissaan.
-Juliaan? Onko hän joku mielikuvitusystäväsi? Raiju ei oikein hevillä uskonut Schwamitaatioiden iskevän kehenkään oikeaan ihmiseen.
-Eiii… kai…? Wolfe joutui itsekin hieman pohtimaan asiaa. Ei kyllä hän on ihan aito ihminen; johtaja Pauliinan tytär. Hän oli täällä silloin tapahtuman aikaan.
-Ja hän siis tykkää kun imitoit Schwarzeneggeriä? Raiju jatkoi hieman epävarmasti. Hän ei oikein tiennyt mitä tämä merkitsisi kokonaisuuden kannalta.
-Kaikkihan siitä? Nyt oli Wolfen vuoro olla hämillään. Mutta nyt tarvii mennä taas! Austrian Death Machinen liput tulevat myyntiin ja menemme Julian kanssa jonottamaan niitä. I’ll be back!

Raiju jäi yksin hämmennykseensä. Oli selvää, että tämä Julia oli kietomassa Wolfea ympärilleen, mutta mitä asialle voisi tehdä? Olisi yksi keino; epäpyhä liitto… Raiju näppäili puhelimeen numeron, jota hän ei ollut ikinä uskonut tarvitsevansa.

-Pauliina Ahatar, kuinka voin auttaa?

Pauliina katseli lievästi hämmentyneenä vuoteessaan nukkuvaa Raijua. Nainen oli soittanut hänelle yllättäen ja saapunut pian sen jälkeen. Siitä sitten oli seurannut jos jonkinlaisia kummallisuuksia, jotka olivat päättyneet tähän pisteeseen.

Raijun puheista, niin sekavia kuin ne olivatkin, Pauliina oli saanut vahvistuksen siihen, minkä hän jo oikeastaan tiesi. Julia oli iskenyt yksin ja armotta ja Wolfe oli nyt luisumassa hänen vaikutuspiiriinsä. Tämä ei käynyt päinsä. Ei sitten alkuunkaan.

Raiju kääntyi ynähtäen yllättäen vuoteessa ja peitto liikahti paljastaen hänen nilkkansa. Pauliinan kehossa kuohahti hänen katsoessaan nukkuvan Raijun siroa jalkaa. Se oli niin kaunis, viaton ja täydellinen. Hetkeksi hän jopa unohti Wolfen ja Julian sekä kaiken muun maallisen. Hän vain keskittyi jalan pehmeisiin piirteisiin ja lopulta uskaltautui koskettamaan sitä. Raiju hätkähti ensin ja venytteli nautinnollisesti, mutta ei herännyt. Pauliina hiveli aluksi varpaiden tyviä ja eteni sitten nilkkaa kohden.

Kaikki tämä sai Pauliinan sisukset suorastaan loiskumaan ja syvään henkeä vetäen hän alkoi kuljettamaan kättään jalkaa pitkin peiton alle…

Wolfe ja Julia olivat riemuissaan. Kaikki tuntui loksahtelevan kohdilleen kuin itsestään ja elämä hymyili muutenkin. Julian kannustamana Wolfe oli jopa osallistunut kykykilpailun paikalliskarsintaan. Tuomarit eivät vain oikein tuntuneet ymmärtävän Schwamitaatioiden päälle. Edes Jerusalemin Hyppivät Juutalaiset eivät olleet niin :”Hämmentävän huonoja” kuin Wolfe oli ollut.

-Ja piut paut minä sellaisista, Wolfe oli tuuminut ja jatkanut pää pystyssä eteenpäin. Julia oli sentään tuen vuoksi käynyt puhkomassa parkkipaikalla tuomariston omistamaksi olettamiensa autojen renkaita.

Wolfe, raudanluja ammattilainen kun oli, oli saanut uuden työpaikankin ja sai pestä lukuisia haastavia kohteita, jotka tyydyttivät hänen kunnianhimojaan. Julia taasen oli siirtynyt jäätelösesongin jälkeen taas kassaneidiksi. Wolfella olikin tapana kutsua häntä kuutoskassan kaunottareksi vaikkei kyseisessä Alepassa edes kuutta kassaa ollut.

Iltaisin he likastivat tekstiileitä ja sitten pyykkäsivät niitä intohimoisesti. Julia oli vieläkin aivan päästään pyörällään Wolfen varmoista otteista ja uskomattomasta kestävyydestä sekä intohimosta, mikä miehen katseesta huokui. Illasta toiseen Wolfe herätti Julian pyykkiiman jo äänellään ja viimeistään pyykkejä iskiessä sekä ripustaessa hänen jalkansa olivat pettämäisillään.

Julia kuitenkin tiesi, että äiti epäili jotain ja ennen pitkää iskisi näppinsä peliin…

Raiju laski puhelimen käsistään tunnekuohun vallassa. Oliko hän juuri… kyllä hän oli juuri soittanut Wolfen entiselle johtajattarelle punoakseen ovelan juonen tämän tytärtä vastaan saadakseen Wolfen itselleen. Tokihan Raiju ymmärsi, että Pauliina haluaisi Wolfen myös itselleen, sillä kukapa ei haluaisi? Tästä johtuen Raijun pitäisi juonia myös Pauliinaa vastaan, mutta tämä olisi sitten sen ajan murhe…

Raiju yritti perustella tätä epäpyhää liittoa itselleen sillä, että pohjimmiltaanhan he molemmat olivat liikkeenharjoittajia kastiltaan. Samalla hän kuitenkin muisti Wolfen varoitukset Pauliinan petollisuudesta sekä kavaluudesta eikä aikoisi laskea suojaustaan hetkeksikään. Raiju ei epäillyt hetkeäkään etteikö Pauliina kääntyisi häntä vastaan heti, kun se hänelle parhaiten sopisi.

Raiju lähti mieli rauhallisena liikkeelle. Ahattarien koti ei ollut kaukana ja ilmeisesti Pauliinan mies oli vielä töissä, joten heillä olisi hyvin aikaa juonia rauhassa. Raiju soitti pihaportin summeria ja pian se lähtikin avautumaan. Pihalle astellessaan Raiju näki Pauliinan ovella ja jokin naisessa veti häntä puoleensa. Kenties tämän itsevarmuus? Tai ehkä hänen muotonsa, jotka vetivät vertoja jopa Raijun kropalle? Pauliina oli katsellut Raijua myös arvioivasti hänen tullessaan kohti. Hän tunsi jonkin liikahtelevan sisällään tavalla, jota hän ei ollut ennen kokenut.

-Meillä on yhteisiä päämääriä, Raiju totesi päästyään Pauliinan luokse.
-Niin on… tule toki sisälle… tutustutaan toisiimme vähän paremmin…

Julia oli yrittänyt kysellä Wolfelta varovaisesti tapahtumasta. Hän kummeksui Wolfen selittelyitä pyrstötähdestä eikä Wolfe taasen oikein ymmärtänyt Julian kummeksuntaa. Luulisi nyt tytön muistavan niinkin harvinaisen tapahtuman kuin pyrstötähden iskun…

Julia ei halunnut painostaa Wolfea kertomaan tekemisistään, mutta oli saanut tietää kuitenkin Raijun suojelleen häntä myrkkykaasuilta ja muilta vaaroilta. Näistä molemmista seikoista Julia oli Raijulle erittäin kiitollinen, sillä vaikkei hän mitään erityistä maailmassa ollutkaan nähnyt, niin vaarat tuppaavat olemaan pahoja juttuja ja varjellus niiltä taasen hyvä. Sen verran Julia oli tässä maailmassa ehtinyt oppimaan.

Julia kuitenkin kummeksui eniten sitä miten Wolfe ei tuntunut ollenkaan muistavan piha-alueen yhteenottoa. Se oli kuitenkin hämmentävä, kauhistuttava ja väkivaltainen läjähdys, joka oli vammauttanut Pauliinan ja syvästi järkyttänyt Juliaa. Kaiken järjen mukaan Wolfen olisi pitänyt muistaa asiat kristallinkirkkaasti, sillä hän oli ollut tapahtumien keskiössä. Ehkä jos Julia vain löytäisi oikeat keinot hän voisi saada Wolfen muistamaan…

Raiju havahtui hereille syvästä unesta täysin yllättäen. Jokin ei ollut kohdillaan. Raiju muisti jättäneensä pikkarinsa sekä rintaliivinsä päälleen, mutta nyt ne puuttuivat… Mitä oli tapahtunut? Raiju havaitsi karvojensa kostuneen lievästi; ikäänkuin usvaa olisi tiivistynyt niihin. Hän ei muistanut uneksineensa mitään kummempaa, joten mitä oikein tapahtui?

Raiju hapuili päällensä pyyhkeen ja lähti tutkimaan ympäristöään. Talo oli suuri, kuin entisaikojen aristokraattien huvilat. Korvansa pinnistäen Raiju kykeni kuulemaan lauleskelua sekä vaimeaa kolinaa kaukaisuudesta. Hän lähti hiippailemaan ääntä kohden.

Käytävän päässä hän näki oven, jonka raosta tulvi valoa ja nuo äänet selvästi kantautuivat. Raiju raotti ovea varovasti ja näky salpasi hänen henkensä. Pauliina työskenteli siellä hellävaraista pesua vaativien pyykkien parissa! Hän käänsi vaatteet hellästi ja laittoi tahroihin varmoin ottein arvokasta pesuainetta, jonka kukkaismainen, ei esansseista tehty, tuoksu huumasi Raijun. Sitten hän laittoi herkimmät tekstiilit pesupusseihin ja alkoi kumartumaan konetta kohden.

Raiju ei tiennyt mikä häntä kiihotti eniten. Pauliinan hyvin treenatut pakarat, jotka olisivat voineet toimia pähkinänsärkijöinä, hänen itsevarmat otteensa pyykkien kanssa vaiko hänen huippumoderni pyykkikoneensa, joka ymmärsi puhetta. Raiju pohti, että jos hän voisi puhua pyykkikoneelle, niin mihin hän edes tarvitsisi kumppania elämässään ja tirskahti epähuomiossa ääneen. Pauliina tokaisi taakseen katsomatta.

-Tule toki sisään Raiju. Pyykätään pikkuhoususi yhdessä. Lupaan olla hellä…

Päivä alkoi kuten niin monet muutkin Wolfen elämässä. Kevyet aamutreenit, vähän aamiasta ja kourallinen vitaminisoituja nallekarkkeja sekä jääkylmä suihku herättäjäisiksi. Sitten toimiston pöydältä Julian kirjailema keikkalista, jossa kaikki Iit, ÄÄt ja Ööt olivat saaneet sydämenmuotoiset pisteet päälleen. Wolfe hymähti nähdessään ne, mutta samalla tunsi mukavaa lämpöä vatsanpohjassaan.

Perähikiäntie 168? Täytyy taas lähteä näköjään jonnekin jumaluuksien selkien taakse työstämään, Wolfe tuumi itsekseen. Kohde oli kuitenkin ilmeisesti isohko, joten eipä tuosta nyt ihan hukkareissua tulisi. Tavarat autoon vaan ja menoksi.

Määränpäähän saavuttaessa Wolfe huomasi kohteen olevan pikemminkin huvila kuin talo. Paljon pestävää ja haastavia ikkunoita. Wolfen hengitys alkoi kiihtymään ja hän melkein tunsi kuolan suupielessään katsellessaan päivän töitä. Tätä minä olen etsinyt, tätä minä olen kaivannut! Wolfe ajoi auton pihaportille ja painoi summeria. Portin lukko naksahti ja se alkoi avautumaan verkkaisesti.

Pihalla Wolfe purki autoaan ja ihmetteli miksei kukaan tullut häntä vastaan. Talon ovi oltiin kyllä avattu, joten hän lähti työkalujen kanssa sisälle. Sisällä oli täysin tyhjää. Talosta ei ainoastaan puuttunut isäntäväki ja huonekalut vaan myös kaikki seinät. Katto pysyi ylhäällä muutaman tukipölkyn varassa, mutta muuten rakennus oli pelkkä kulissi. Wolfe eteni hieman epäröiden kunnes kauempana näkyi kaksi jonkinlaista laatikkomaista esinettä. Lähempänä Wolfe tajusi niiden olevan pyykkikoneen ja -korin. Wolfen hengitys kiihtyi hänen tutkiessaan korin sisältöä. Siellä oli kirjo- sekä valkopyykit sekaisin ja silkit sekä keinokuidut sulassa sovussa keskenään. Wolfe alkoi vaistomaisesti lajittelemaan tekstiileitä kunnes hän kuuli ääniä selkänsä takaa.

-Sinä siis saavuit Wolfe…
-Raiju! Joku on sekoittanut pyykit! Ja mitä sinä täällä teet?
-Olet nyt siellä mihin me halusimmekin sinut saada, Pauliina totesi liittyessään keskusteluun.
-Rouva Ahatar! Mitä täällä tapahtuu?
-He virittivät sinulle ansan Wolfe. Olet heidän seitissään, mutta voin auttaa sinua jos vain annat Wolfe, totesi vuorostaan Julia astuessaan esiin tukipylvään takaa.

Wolfen jalat tuntuivat pettävän alta hänen yrittäessä saada selkoa kaikkeen…

Seitsemäs luku

Wolfen elämä oli ollut aina hieman vaikeasti ymmärrettävää. Pieni Willhelm Gyllenbögel oli tempautunut merkityksettömän banaanitasavallan sisällissotaan ja muuttunut samassa hötäkässä Wolfeksi. Saatuaan tarpeeksi sodasta hän oli kierrellyt ympäri maailmaa etsimässä itseään.

Erityisen hyvin Wolfe muisti ajan, kun hän oli kreikkalais-saksalainen valelääkäri Doktor Agapoún ti Chará suositussa lomakohteessa. Wolfen iho oli väriltään kuin vastapuristetut oliivit, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa ja lihakset kiiltelivät kevyen hien peittäminä. Lukuisat hienostorouvat halusivat juurikin Wolfen hoidettavaksi. Todellisuudessa heillä oli vain höpöpöpön tartunta ja lääkkeeksi riitti Wolfen ääni, joka nuoresta iästä huolimatta, osoitti jo huomattavaa syvyyttä ja karismaa.

Wolfe nautti elämästään, vaikka monet hänen oikeaa hoitoaan tarvitsevista potilaista eivät niin tehneetkään. Lisäksi hän onnistui kartuttamaan pienehkön omaisuuden, jonka turvin hän sitten lähti luomaan elämäänsä uusien seikkailuiden parissa.

Wolfe havahtui hetkellisesti unelmoinneistaan ankaraan käskyyn herätä, mutta vaipui lähes heti takaisin sinne mistä oli tullutkin. Kuka hän oikeasti olikaan? Oliko hän kukaan, joka hän oli ollut, vaiko kaikki ne? Ja kuka tässä maailmassa oli hänen valittunsa? Vai oliko häntä edes tarkoitettu moiseen? Tässä kohtaa hän tunsi kylmän veden iskeytyvän kasvoilleen ja hän heräsi silmänräpäyksessä. Hän havaitsi olevansa köytettynä penkillä alastomana ja tuijottavan voimakkaaseen lamppuun, jonka suojissa hänen vangitsijansa piilottelivat.

-Tehkää pahimpanne, en aio alistua tahtoonne. Oli se sitten mitä ikinä!

-Emme me sinua halua satuttaa Wolfe, mystinen ääni paistavan lampun takaa totesi.
-Haluamme vain nuijia aivosi pihalle, jatkoi toinen ja sai aikaan tyrmistyneen hiljaisuuden. Wolfe meinasi jo parahtaa armonanelun pihalle, kun ensimmäinen ääni vastasi jäätävästi:

-Raiju! Senkin idiootti! Se oli nussia, eikä sitäkään pitänyt sanoa ääneen!
-Äh… otetaanko alusta koko juttu?
-Mitä tämä on? Raiju? Mitä oikein puuhaat? Oltaisiin me voitu joskus seksiäkin harrastaa jos kerran sitä haluat. Minä vain luulin ettet halunnut jonkun kastijutun takia. Tai jotain.

Wolfe oli silminnähden hämillään tilanteesta. Vielä vuorokausi sitten kaikki oli ollut niin selkeää ja nyt hän ei tiennyt alkuunkaan, missä oli, miksi oli ja mitä tapahtuisi. Ja kenen kanssa Raiju häntä piti vankina? Ja miksi hän oli niin rivo suustaan? Ja liittyikö Julia tähän mitenkään?

Wolfe kuuli kuinka kaksikko lähti kauemmas lampun takaa ja hän yritti rimpuilla köysistä. Ei onnistunut millään. Köydet eivät antaneet periksi milliäkään, mutta eivät onneksi puristaneet pahasti. Hän katseli hätäisesti ympärilleen löytääkseen jotain apua, mutta mikään ei vaikuttanut hyödylliseltä tilanteen huomioiden. Äkkiä syvä uneliaisuus valtasi hänen mielensä ja hän valahti takaisin menneisyyteensä.

Wolfe muisti kuinka hän oli ollut joitakin vuosia sitten julkkiskokkina. Eihän Wolfe osannut kokata alkuunkaan, mutta rikkaat seurapiirirouvat viettivät vapaa-aikansa hänen ravintolassaan eivätkä välittäneet, vaikka ruoka olisikin ollut ”lievästi ylikypsää”. Lähes aina he halusivat jopa kehua ruokaa suoraan kokille kiehtovan eksoottisesti valmistetuksi.

Wolfe oli juuri pääsemässä muistelmissaan vaiheeseen, jossa hän pyöritteli munkkeja rinkilöiksi tankonsa ympärille, kun kaukaisuudesta kuului Julian ääni:

-Wolfe, herää, sinun on päästävä pois täältä…

Raijusta sekä Pauliinasta oli tullut uusi tehokaksikko heidän solmimansa epäpyhän liiton jälkeen. Välillä Raiju jopa mietti miltä Raiju Ahatar kuulostaisi heidän suunnitellessaan kuinka saada Wolfe kiipeliin. Nämä ajatukset olivat kuitenkin vain ohikiitäviä, sillä pohjimmiltaan Raiju tiesi, että hänen olisi raivattava Pauliina pois tieltä sopivan hetken tullen; aivan kuten Pauliinakin tekisi hänelle jos vain ehtisi ensin…

Todellisuudessa Pauliina oli alkanut lämpenemään Raijua kohtaan huomattavasti. Raiju oli ollut pelkkä väliaskelma Wolfeen Julian petettyä hänen luottamuksensa, mutta sitten asiat olivat edenneet. Raijusta oli tullut vähän kuin uusi Julia Julian tilalle. Sitten Pauliina oli havainnut Raijun intohimon pyykkäämiseen ja heidän välille oli syntynyt tiivis linkki.

Kuluvien viikkojen aikana Wolfe alkoi himmenemään Pauliinan mielessä, mutta hänen ja Raijun yhteiset suunnitteluhetket Wolfen päänmenoksi olivat oiva keino viettää aikaa Raijun kanssa, joten sinnikkäästi hän jatkoi niitä. Vähitellen oltiinkin jo tilanteessa, jossa suunnitelma oli toteuttamiskelpoinen. Pauliina käski sihteeriään tilaamaan Wolfelta ikkunoidenpesun syrjäseudulle rakentamaansa kulissitaloon ja rattaat nytkähtivät liikkeelle.

Julia oli ottanut tilauksen vastaan. Siinä ei pintapuolisesti tuntunut olevan mitään omituista, mutta jokin oli kuitenkin vinossa. Osoite tuntui tutulta ja lisäksi oli omituista, että noin kauas tilattiin pesua. Tokihan lähempääkin olisi löytynyt joku? Oltiinko Wolfe nimenomaisesti haluttu sinne? Ja jos niin miksi? Sitten kaikki valkeni Julialle kuin salamaniskusta. Äiti…

Julia katseli tuoliin alastomana kahlehdittua Wolfea huolissaan. Huolissaan ja hieman kiihottuneena. Mies oli tajuttomuuden rajamailla ja silti rimpuili lihakset tiukkoina kuin ollen varma kahleiden antavan periksi hetkenä minä hyvänsä. Köydethän olivatkin hajonneet alta aikayksikön ja vain Pauliinan ripeä reagointi oli pelastanut tilanteen tuolloin. Mitäköhän Wolfen mielessä pyöri juuri nyt Julia pohti…

Wolfe oli taas kaukana muistelmissaan; ajassa, jolloin hän oli ollut valekyttä Detroitin ilkeillä kaduilla. Wolfe oli ammentanut tietoisuutensa poliisityöstä katsomalla Miami Vicen sekä Lannistumattoman Luken. Hänellä oli peilaavat aurinkolasit silmillä vuorokaudenajasta riippumatta ja vyötäröllään kaupungin suurin reikärauta. Tokihan se ei ollut aito, mutta puitteet ennen tarkoitusta, kuten äippäkin oli aina sanonut.

Wolfe oli erikoistunut hurmaamaan pahantekijät ja oli huomannut, että etenkin hienostokortteleissa oli paljonkin lainrikkojia, jotka halusivat käydä urhoolliseen lainvalvojaan käsiksi. Wolfea kahviteltiin ja pulliteltiin yhden eliniän tarpeisiin hyvinkin.

Äkkiä nämä muistelut katkesivat taas Julian vienoon ääneen.

-Wolfe, sinun on paettava. Sinun on yhdistettävä persoonasi ja käytettävä voimiasi. Pystyt siihen!

Yhdistettävä persoonani? Tarkoittiko hän näitä valepersoonia, joita minulla on ollut vaiko… vaiko sitä todellisuutta, jota olen pakoillut noilla valepersoonilla kaikki nämä vuodet???

Wolfe havahtui unien eri kerroksista todellisuuteen. Ainakin luullakseen, sillä hänellä ei ollut mitään käsitystä missä hän oli tai kuinka kauan oli ollut. Se mikä oli selvää, oli se ettei hänen vangitsijansa olleet paikalla juuri nyt, joten hänen oli toimittava nyt tai ei koskaan. Tai ehkä tietty myöhemminkin voisi tulla ihan pätevä tilaisuus pakenemiseen, mutta eiköhän tässä oltu jo laiskoteltu tarpeeksi.

Wolfe tutki kahleiden koostumusta; niistä ei löytynyt heikkouksia, joten jotain muuta oli keksittävä. Doktor Agapoún ti Chará varmasti keksisi jotain… kenties… kyllä! Siinä yhdessä elokuvassa pinteestä pääsi, kun muljautti olkapäänsä sijoiltaan! Valelääkäriminä varmasti osaisi muljauttaa sen takaisin paikoilleen, kun hän olisi kiemurrellut ketjuista irti.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja munalla töihin Wolfe tuumi ja varautui henkisesti kipuun. Yks, kaks ja plops. Käsi retkahti hervottomaksi olkapään valahdettua paikoiltaan. Wolfe katseli kättään kauhuissaan tajutessaan mitä oli juuri tehnyt. Kipu ei niinkään ollut kummoinen, mutta eihän hän ollut oikea lääketieteen ammattilainen, joten ei hänellä ollut mitään käsitystä mitä tehdä. Ketjut kuitenkin löystyivät hieman, joten ensin hän sai toisen kätensä irti ja sitten toisen. Sen jälkeen tuolilta olikin jo helppo luiskahtaa pois.

Nyt Wolfe oli vapaa. Tai niin vapaa kuin alastomana lukitussa huoneessa käyttökelvottoman käden kanssa voisi olla. Wolfe pohti kuumeisesti, mitä tehdä seuraavaksi, kun oven lukko alkoi rapisemaan avaimen työntyessä sen sisään…

Raiju päätti laittaa soolosuunnitelmansa täytäntöön. Pauliina oli nukahtanut yllättäen pyykkäyssession päätteeksi ja Raiju tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän kurotti varoivaisesti avaimen pöytälaatikosta ja lähti hiippailemaan makuuhuoneesta. Toki ”makuuhuone” oli tässä tapauksessa pelkkä vuode ja yöpöytä kulissitalon nurkkauksessa.

Raiju suuntasi kellaria kohden ja varoi narisuttamasta askelmia laskeutuessaan niitä pitkin. Ottaen huomioon kuinka monimutkaisen suunnitelman Pauliina oli punonut hän oli totisestikin tinkinyt puitteissa. Olisiko ollut liikaa hankkia oikeaa taloa? Tai edes jotain peruskalusteita tänne? He olivat kuitenkin viettäneet täällä jo ikuisuuden. Noh niin tai näin, avain lukkoon, kahvan käännös ja Wolfe onkin siinä minun armoillani.

-Kasvot maahan ja kädet ylös narttu tai roiskin sinua tykilläni! Täällä on poliisi! Tiukat komennot ja silmiin osuva kirkkaana paistava valo yllättivät Raijun täysin. Miten poliisit olivat löytäneet tänne? Raijulla ei kuitenkaan ollut muita mahdollisuuksia kuin totella, joten hän kävi maahan ja yritti saada käsiään ylös. Samassa hän huomasi kuinka Wolfe ponkaisi hänen ohitseen ja lukitsi oven perässään. Mitä oli juuri tapahtunut?

Wolfen pinkoessa pakoon käsi roikkuen hän olisi taputtanut itseään selkään jos sellainen olisi ollut hänellä tapana, siinä määrin hyvin hänen improvisoitu suunnitelmansa oli onnistunut. Valekyttäminän kanavointi oli tuottanut tuloksia, vaikka ainoat komennot, jotka Wolfe oli muistanut tuohon kohtaan olivat Poliisiopiston pornoparodiasta ja se hieman nolotti. Niin tai näin, vapaus olisi aivan muutaman askeleen päässä…

Pauliina havahtui outoon tunteeseen keskellä yötä. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi pidellyt häntä ensin tiukasti ja hellästi vain päästääkseen hänet tipahtamaan hetkeä myöhemmin. Hän mietti tuntemusta rauhassa tutkaillen ympäristöään kunnes tajusi sen; Raiju oli poissa ja yöpöydän laatikko oltiin avattu. Raiju oli pettänyt hänet!

Kömpiessään ylös hän haistoi keittiöstä tulevan kokkailun tuoksuja. Toki tässä tapauksessa keittiö oli jatkojohdon päässä oleva jääkaappi, mikro ja keittolevy. Näistäkään mikroa ja levyä ei voinut käyttää samanaikaisesti ilman, että sulake paloi väkivaltaisesti paukahtaen. Pauliina meni katsomaan mitä keittolevyllä kiehui. Toisessa kattilassa oli mössöksi kiehuneita sekä pohjaan palaneita perunoita ja toisesta kattilasta taasen löytyi rikkoutuneita kananmunia lillumassa kiehuvassa vesitilkassa.

Pauliina yritti ymmärtää näkemäänsä, kun yllättäen joku alaston käsipuoli ryntäsi hänen ohitseen ulko-ovea kohden. Kuka? Mitä? Wolfe?

-Pysähdy! Pauliina yritti epätoivoisesti komentaa juoksijaa.
-Tukehdu perunaan painajainen! Wolfe huudahti vastaukseksi hidastamatta menoaan.

Wolfe oli havainnut nurkkavuoteessa nukkuvan Pauliinan ja oli tajunnut ettei pääsisi ovelle hänen huomaamattaan. Nähtyään keittiön hän tiesi välittömästi, miten hän voisi hämätä Pauliinaa. Maittava ravintolatason ateria varmasti pidättelisi rouva Ahatarta sen verran, että Wolfe pääsisi pakoon! Tuumasta toimeen taas kerran ja kun tässä kerran oltiin jo valmiiksi alastomana niin sisäisen Jamie Oliverin kanavointi sujui kuin itsekseen. Saavutettuaan haluamansa lopputuloksen Wolfe piiloutui varjoihin odottamaan Pauliinan havahtumista…

Wolfe jätti hämmentyneen Pauliinan taakseen ja ponkaisi koko kehollaan ulko-ovea päin. Vähempikin olisi riittänyt, sillä se oli vain vempula lastulevyinen hökötys, joka olisi aloittanut väkivaltaisen disintegraation vähän voimakkaammasta hönkäyksestä.

Vapaus, Wolfe huudahti mielessään juostessaan ulkoporttia kohden taakseen katsomatta. Metri metriltä määränpää ja sen vieressä Wolfen auto odottivatkin jo.

-Meinasitko lähteä ilman näitä? Wolfe yllättyi kuullessaan Julian äänen pimeydestä. Julia ojensi Wolfelle siististi viikatut työvaatteet ja avainnipun.

-Minun käsi on rikki, Wolfe sanoi katsoen Juliaa avuttomana. En saa puetuksi.
-Anna kun autan, Julia sanoi, otti vaatteet Wolfelta ja muljautti käden ripeällä väännöllä paikoilleen. Wolfe parahti yllätyksestä, mutta huomasi pian ettei se sattunutkaan niin paljoa ja käsi oli lähes täysin toimintakykyinen välittömästi. Vaatteet päälle ja menoksi. Julia katseli kaihoisasti miten Wolfen keho verhoutui tiukkoihin työvaatteisiin.

Kaksikko hyppäsi Wolfen autoon ja lähti ajamaan pois. Wolfe vilkaisi vielä taustapeiliin ja näki Pauliinan sekä Raijun juoksevan ulos. Sitten hän näki oman peilikuvansa eikä tunnistanut itseään. Kuka minä oikeasti olen…

Kahdeksas luku

Julia syntyi tähän maailmaan kuten niin monet muutkin ikäluokkansa edustajat; pienenä viattomana vauvana, joka ei tiennyt perisynnistä tai muista oppineiden miesten rahvaan riesaksi keksimistä kiusoista. Jossain vaiheessa lapsuutta hän havahtui kasvavaksi osaksi ympäristöään ja alkoi kehittymään itsenäiseksi olennoksi.

Äiti oli Julialle aina tärkeä vaikuttaja ja inspiraation lähde. Ei isässäkään vikaa ollut, mutta hän oli niin harvoin paikalla töidensä takia, että suhde jäi parhaimmillaankin etäiseksi. Tästä johtuen Julia janosi isähahmoa itselleen. Päästyään kesätöihin jäätelökioskin myyjäksi hän löysikin tämän kaipaamansa.

Aina ajoittain komea tumma työmies käveli kioskin ohitse. Julia ei tiennyt tästä miehestä edes nimeä ja hän toivoi, että edes joskus mies pysähtyisi ostamaan jäätelöä. Mutta koskaan näin ei vain tapahtunut ja se masensi pientä Juliaa, joka ei osannut lähestyä muutenkaan miestä.

Julia ei ollut missään määrin täysi untuvikko vaan hänellä oli toki poikaystävä. Tosin osuvampi kuvaus olisi ollut kai poikapuolinen ystävä, sillä kovin syvän romanttisella pohjalla heidän suhteensa ei ollut. Pikemminkin lapsuudenkaverit, jotka jossain kohtaa vain ajautuivat parisuhteeseen, kun eivät muutakaan tienneet.

Näistä lapsuudenmuistoista Julia kuitenkin havahtui äkisti tajutessaan, että Wolfe oli jäänyt tuijottamaan peiliin ja Pauliina lähestyi uhkaavasti Raijun kanssa.

-Wolfe! Aja!!!

Tule, mene, odota, aja, hengitä, pese. Jos tässä maailmassa on jotain, minkä Wolfe hanskasi niin se oli yksinkertaisten komentojen noudattaminen. Ilmekään värähtämättä Wolfe painoi kaasun pohjaan ja rysäytti autolla portin lävitse. Tokihan moisesta tempauksesta syntyi mittavia peltivaurioita autoonkin, mutta tärkeintä oli nyt heidän vapautensa.

Aivan. Vapaus. Kuinka kauan Wolfe oli ollut Pauliinan ja Raijun vankina? Ja oliko Julia ollut osallisena hänen vangitsemisessaan? Vaiko vain vapauttamisessa? Wolfe toivoi jälkimmäistä, sillä hän piti Juliasta. Lisäksi jos ensimmäinen vaihtoehto piti paikkaansa niin hän oli vain päätynyt ojasta allikkoon.

-Julia… mistä tiesit tulla avukseni? Wolfe kysyi varoivaisesti.
-Minä, Julia empi hieman ennen kuin jatkoi, arvasin äidin suunnittelevan… minä tiesin hänen suunnittelevan tätä. En tiennyt yksityiskohtia, mutta jotenkin vain arvasin, että hän oli päättänyt käynnistää suunnitelmansa. Äiti halusi tehdä sinusta leikkikalun itselleen.

Wolfen ilme synkkeni, sillä kyllähän hän oli nähnyt, miten rouva Ahatar oli häntä katsonut eikä ne ylitiukat työvaatteetkaan sattumaa olleet. Se kuitenkin ihmetytti, miten hän oli saanut Raijun mukaansa suunnitelmansa toteutukseen.

-Mitä tiedät Raijusta? Wolfe kysyi. Raiju ei ikimaailmassa olisi lyöttäytynyt vapaaehtoisesti äitisi kanssa yhteen. Onko äitisi lumoojatar?
-Raiju… Raiju halusi raivata minut ja äitini pois tieltään saadakseen sinut.

Wolfe katseli Juliaa hämillään. Eivätkö nämä ihmiset osaa sanoa suoraan asioitaan? Wolfe oli viettänyt ikuisuuden Raijun kanssa pyrstötähden iskeytyminen jälkeen. Kuinka vaikeaa olisi muka ollut sanoa… ai niin se pyrstötähti… pihalla olleet henkilöt… kuka minä todella olenkaan…

Kuka kukin oikeastaan on tässä monimutkaisessa maailmassa? Jos joku niin Pauliina oli joutunut miettimään tätä elämänsä aikana. Ennen kuin hänestä tuli kylmä yrittäjä hän oli etäinen äiti. Sitä ennen taasen vieraantunut puoliso ja tätä ennen määrätietoinen seurustelukumppani.

Taaksepäin katsoessa Pauliinan elämä tuntui olleen tiivistä suorittamista alusta loppuun. Vaikkei loppua vielä ollutkaan nähty niin ottaen huomioon minkälaista tiivistä raiteita pitkin etenemistä elämä oli ollut, niin sen pystyi ennustamaan kyllä. Tai sen olisi voinut ehkä pystyä jos kahta muuttujaa ei oltaisi lisätty yhtälöön.

Pauliina ei juurikaan muistanut miten hän oli tavannut puolisonsa, mutta hän muisti palavalla innolla kuinka Wolfe oli ensimmäistä kertaa seissyt hänen pöytänsä takana ja pyytänyt töitä. Mies oli seissyt jäntevänä ja luotisuoralla ryhdillä tiukka katse silmissään. Pauliina kostui välittömästi tuolin pehmustetta myöden ja palkkasi Wolfen.

Wolfe oli ollut hänelle pakkomielle siitä lähtien eikä hän salannut asiaa. Pauliinan suunnitelma oli lähes toteutuskelpoinen, kun hän törmäsi toiseen muuttujaan, joka lopulta sai Wolfen hämärtyvään hänen silmissään. Raiju… kuka tuo tumma kaunotar todella oli ja olivatko nämä tuntemukset, joita Pauliina Raijua kohtaan tunsi, molemminpuolisia???

Wolfe katseli synkästi peiliin. Hän tunsi itsensä pelinappulaksi… lihankappaleeksi… naisten himojen kohteeksi. Oli kuin kaikki haluaisivat häntä, mutta silti kukaan ei halunnut häntä sen takia, kuka hän oli, vaan missä kuoressa hän kulki.

Synkkyyttä lisäsi se tosiasia ettei Wolfe enää tunnistanut itseään peilistä. Oli kuin hänen kasvonsa oltaisiin koottu useasta, eri henkilöltä otetusta, palasesta. Eihän Wolfe nyt ollut hirveän aktiivinen peilinpalvoja, mutta hän muisteli silti olleensa kasvoiltaan eheä kokonaisuus. Nyt tuntui siltä, että vain arpien sekä tikkien puute erotti hänet Frankensteinin hirviöstä.

-Julia… onko kasvoni jotenkin kummalliset mielestäsi?
-E-eei. Miten niin?
-Ne näyttävät oudoilta. Aivan kuin niissä olisi palasia ainakin kolmelta mieheltä.

Wolfen sanat saivat Julian hätkähtämään. Hän ei ollut nähnyt mitään outoa Wolfen kasvoissa, mutta Wolfen kuvitelmat saattoivat viitata siihen, että hän alkoi muistamaan viimeinkin tapahtuneet.

-Kenen kolmen miehen palasia niissä on? Julia kysyi varovaisesti.
-En tiedä… näetkö sinäkin sen?
-En… Wolfe, sinulla on rankka koettelemus takana. On täysin luonnollista olla hämmentynyt. Julia yritti tyynnytellä Wolfea, sillä muistojen palautuminen liian nopeasti saattaisi olla turmiollista miehen psyykkeelle. Lisäksi Julia ei tiennyt ollenkaan, mitä hänen pitäisi tehdä jos Wolfe muistaisi, mitä pihalla oli tapahtunut…

Julia havahtui yöllä yksinäisen oloon. Wolfe oli livahtanut vuoteesta sekä huoneesta Julian huomaamatta yllättävällä ketteryydellä. Mies oli jopa onnistunut välttämään Julian juuri tätä varten laittamat esteet ja hälyttimet! Julia lähti harhailemaan käytäviä pitkin, joita ei toki heidän kaksiossaan monia ollut ja näki Wolfen ikkunasta.

Muutama harppaus ovelle ja Julia olikin jo pihalla Wolfen luona.

-Hei Wolfe! Miksi olet pihalla? Täällä on kylmä. Mennään takaisin vuoteeseen.
-Menin käymään vessassa ja näin ikkunasta Perse-idejä. Miksi lattialla oli muuten nastoja? Meinasin vahingossa herättää sinut astuessani niihin.

Julia puri huultaan yrittäessään saada mielensä kuriin.
-Kulta pieni, ne ovat Perseidejä eikä niitä lentele nytten. Wolfe tuijotti Juliaa ollen henkisesti yhtä pihalla kuin fyysisestikin. Nastat kaatuivat lattialle eilen… vahingossa, kun laitoin ilmoitustaululle tämänpäiväisiä työkeikkojasi. Wolfe jatkoi tuijottamistaan, hänen silmänsä räpsähtelivät muutaman kerran samalla, kun pääkopan rattaat alkoivat pyörimisen.

-Mutta eihän tänään ole töitä; on vapaapäivä, Wolfe yritti järkeillä.
-Niin… siksi nastat tipahtivatkin maahan… Julia totesi vältellen ja jatkoi aihetta vaihtaen, Miksi tähdenlennot kiinnostivat sinua?
-Se pyrstötähti… se kiusaa minua vieläkin. Kaikki on niin sameaa sen illan osalta. Sinä olit luonani. Äitisi tuli luokseni. Raiju oli pihalla. Minä menin pihalle ja siellä oli joku muukin. Julia? Mitä sinä iltana oikeasti tapahtui!?!

Se ilta oli palanut Julian verkkokalvoille sekä muistiin ikuisesti… Joskus hän oli jopa kateellinen Wolfelle siitä, että hän oli unohtanut tapahtuneen.

Kun Julia oli havahtunut tapahtuneen jälkeen hän huomasi Raijun ja Wolfen kadonneen pihalta sekä äitinsä makaavan tajuttomana vierellään. Julia tunnusteli itseään ja vointiaan; huomattuaan kaiken olevan niin kunnossa kuin toivoa saattoi hän kampesi äitinsä harteilleen ja aloitti pakomatkansa paikalta. Julia tiesi vaaran olevan ohitse, mutta alitajuinen pakokauhu sai hänet liikkeelle.

Askel toisensa jälkeen hän kantoi tajutonta Pauliinaa selässään. Hetken edettyään Pauliinan paino kävi liian kovaksi ja Julian piti alkaa raahaamaan tätä osittain maata laahaten. Sora ja asfaltti hiersivät Pauliinan nilkan sekä jalkapöydän ihon rikki. Julia tiesi minkälainen draamakuningatar äiti oli ja sen, että noiden hiertymien takia saisi vielä kuulla kunniansa pitkään sekä hartaasti.

Seuraavana aamuna äiti valittikin kurjaa kohtaloaan kovaan ääneen eikä päässyt vuoteesta ylös. Tulevien viikkojen aikana hän toki pääsi viimein ylös, mutta jatkoi ontuvana raajarikkona syyllistäen Juliaa aina mahdollisuuden ilmetessä. Julia alistui kiltin tyttären rooliin kärsivällisesti ja auttoi äitiään kaikin keinoin ja osallistui äidin Wolfen nappaamiseksi tarkoitettuihin suunnittelutuokioihin kuuliaisesti.

Näin kaikki sujui useamman kuukauden ajan kunnes yhtenä päivänä viimein joku tempaisi hänet irti tuosta kierteestä ja totesi nuo taianomaiset sanat… :”I never begged for anything, if you refuse to help me now then the hell with you!”

Wolfe tuijotti kummissaan Juliaa, joka oli ikäänkuin vaipunut johonkin aivan toiseen maailmaan Wolfen kysyttyä illan tapahtumista. Tyttö oli vain tuijottanut eteensä, jonnekin tuhannen jaardin päähän, muutaman minuutin ja hengittänyt pinnallisesti. Wolfe koetti saada Juliaa takaisin tähän maailmaan tökkimällä häntä kevyesti, mutta vasta nenästä vetäminen toi toivotun tuloksen.

-Onko kaikki kunnossa? Vaivuit jonnekin kauas äsken.
-Taisin olla aika syvällä ajatuksissani. Mitä kysyitkään?
-Muistatko mitä sinä iltana tapahtui?

Wolfen kysymys sai Julian vaikenemaan, mutta kohta hän sai sanotuksi.
-Kyllä… mutta sinun on ymmärrettävä, että se ei ole kaunista kuultavaa Wolfe. Jos saat tietää tapahtuneesta niin kaikki voi muuttua. Oletko valmis siihen?

Wolfe näki Julian katseesta, että hän oli tosissaan. Totuus kiinnosti häntä, mutta olisiko hän valmis keinuttamaan tätä venettä? Olisiko hän valmis riskeeraamaan tämän, mitä hänellä oli Julian kanssa vain tietääkseen? Wolfe mietti asiaa hetken ja tuli sitten päätökseensä.

-Julia, haluan muistaa mitä silloin tapahtui. Sanat tuskin ehtivät lähteä Wolfen huulilta, kun hän ikäänkuin tempautui henkisesti irti maasta ja lensi kuin pyörremyrskyn kourissa matkalle astraalimaailman syövereihin. En olisi tätäkään aamulla arvannut Wolfe muisti ajatelleensa hetkeä ennen syvää pimeyttä…

Yhdeksäs luku

Wolfe heräsi vuoteestaan hyvin levänneenä ja lähti alakertaan, josta kantautuikin jo ihana aamupalan tuoksu. Pekonia, vastaleivottua sämpylää ja munakasta; nuo Wolfe pystyi haistamaan selvästi ja suorastaan hypähteli innoissaan kohti pöytää.

-Willhelm kulta, mitä sinulle ollaan sanottu sisällä juoksemisesta. Wolfe jäi tuijottamaan naista, joka oli selvästikin juuri nuhdellut häntä. Naisella oli Pauliinan kasvot, Raijun keho ja Julian sirot jalkaterät. Wolfe hämmentyi syvästi näystä ja siitä, että nainen kutsui häntä Willhelmiksi.

-En minä juossut äiti… Wolfe aloitti vaistomaisesti ja kauhistui sitten tajutessaan naisen todella olevan hänen äitinsä.
-Eipäs valehdella, istupas nyt syömään ennen kuin ruoka jäähtyy. Totesi huoneeseen astunut mies. Wolfe tunnisti miehen kasvojen kuuluvan von Chubsille sekä kehon Kullille.
-Isä! Wolfe parkaisi ja tajusi samalla, että mies tosiaan oli hänen isänsä.
-Voitko jo paremmin Willhelm? Kuumetautisi on kestänyt jo viikon ja olet houraillut jos jonkinlaisista näystä. Isä totesi silmissään lievä huoli, mutta jatkoi sitten kiusoitellen; onkos Raiju ja Julia jotain kivoja tyttöjä luokallasi?

Wolfe yritti kuumeisesti, vaikka tiesikin sen jo laskeneen, miettiä mitä oikein oli tapahtumassa. Oliko hän sittenkin Willhelm ja oliko hän vain kuvitellut sairastaessaan Wolfen vai kuvitteliko hän nyt itsensä Willhelmiksi? Kaikki, etenkin pekoni, tuntui todella aidolta nyt ja muistot Wolfesta tuntuivat taasen niin kaukaisilta. Kaikki tuntui olevan ennallaan, mutta mikään ei ollut kohdillaan. Vai oliko sittenkin? Oliko tämä kaiken alku vaiko sittenkin loppu?

Willhelm oli suosittu oppilas niin luokkakavereidensa kuin opettajien keskuudessa. Tokihan hän kujeili opettajien kustannuksella, mutta se oli hyväntahtoista leikittelyä eikä kukaan tosissaan moisesta voinut suuttua.

Vaikka Willhelmin perhe olikin vaikutusvaltainen ja varakas, heillä oli hyvin maanläheiset arvot sekä asenteet. Perheellä ei ollut palvelijoita ja Willhelmkin kävi sisäoppilaitoksen sijaan perinteistä koulua.

Willhelmin omista arkiromanttisista arvoista kävi hyvänä esimerkkinä hänen toistuvat unelmansa elämästä ikkunanpesijänä jossain kaukaisessa maassa. Opettajat pitivät näitä haaveita hieman omituisina, mutta toki hyvänä esimerkkinä kehittyneestä mielikuvituksesta. Välillä tuntui, että näissä seikkailuissa vain taivas oli rajana. Oli ristiin rastiin meneviä suhdekiemuroita sekä tietenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Se, mikä kiinnitti opettajien huomion, oli, että useimmiten tarinoiden päähenkilö, Wolfe, oli enemmänkin tapahtumien sivustaseuraaja. Vähän kuin ajopuu virran viemänä.

Koulupäivien päätteeksi Willhelm auttoi vanhempiaan kotiaskareissa. Mitä vanhemmaksi Willhelm tuli sitä vastuullisempia töitä hän sai tehtäväkseen. Eräänä päivänä se sitten viimein koitti. Äiti huhuili Willhelmiä luokseen kodinhoitohuoneeseen.

-Willhelm kultaseni. Tänään on vuorossa pyykkikoneen käytön opettelu.

Wolfen henki salpaantui ja hän muisti kaiken…

Kymmenes luku

-Teillä on vähän selitettävää minulle ja kun sanon vähän niin tarkoitan erittäin paljon

Pauliina, Raiju ja Julia olivat polvillaan, katse luotuna tiukasti maahan. Wolfen ääni ja olemus huokuivat auktoriteettia, jota he eivät tienneet hänellä olleen. Ainoastaan Pauliina uskalsi hetkellisesti nostaa katsettaan hänen yrittäessään saada hallintaa tilanteessa, jossa he olivat menettäneet sen yhtä pahasti kuin lentokone, jonka ohjaamo oli räjähtänyt.

-Meillä ei ole mitään selitel… Wolfen katse pureutui Pauliinaan ja hänen silmänsä palasivat lattiaa kohden lauseen keskeytyen ja muuttuen anelevaksi anteeksipyynnöksi.

Raiju piti käsiään reisiensä päällä ja katui kaikkea. Kaikkea tekemäänsä ja tekemätöntä; kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Hän ei pelännyt Wolfea, mutta jokin miehessä sai hänet täysin lamaantuneeksi. Raiju katsoi vaivihkaa syrjäsilmällä Juliaa; näinkin pieni ele vaati kaiken hänen tahdonvoimansa. Julia näytti värähtelevän ja nyyhkyttävän hiljaisesti.

Kukaan naisista ei oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Julia sentään hieman muita paremmin, hän tiesi hieman muita enemmän. Pauliina ei taasen välittänyt niinkään nykytilanteen taustalla olevista syistä, mutta hän ei voinut sietää kontrollin menettämisen tunnetta. Jokainen sekunti ”häpeärivissä” polvillaan raastoi hänen sieluaan, mutta hän ei kyennyt vastustamaan Wolfea.

-Kysyn vain kerran ystävällisesti. Miksi ette kertoneet totuutta pihan tapahtumista ja mitä tämä kaikki pelleily minun ympärilläni on siitä lähtien ollut. Raiju… aloita sinä.

Raiju nosti päänsä Wolfen puhutellessa häntä ja hänen alistunut katseensa kohtasi Wolfen…

Julia katseli vaiteliaana kulmien alta Raijua, kun tämä veti syvään henkeä ja alkoi kertomaan Wolfelle tapahtumista. Julia tunsi jollain omituisella tavalla kateutta Raijua kohtaan, kun Wolfe oli valinnut hänet ensimmäisenä kuulusteluun.

Totuus kuitenkin oli, että tilanne kiihotti Juliaa jollain omalaatuisella tavalla. Hänen alushousuissa tuntui kuin joku olisi sumuttanut kosteutta niihin. Ja Julia kyllä tiesi, että se joku oli hänen jalkovälien karvapurilainen.

Julia ei kuunnellut mitä Raiju sanoi, mutta aina välillä hänen haaveiluidensa läpi tunkeutui Wolfen ääni. Wolfen äänensävy oli komentava ja armoton. Mies oli selvästi kyllästynyt pelleilyyn ja halusi selvyyden kaikkeen. Selvästi kuitenkin mies tiesi tapahtuneet ja nyt oli lähinnä kysymyksessä se, miksi hänelle ei oltu kerrottu tapahtumista suoraan. Syistä ja seuraamuksista.

Julia ymmärsi Wolfen turhautumisen ja samalla hän ihmetteli, miksi he olivat yhdessä tuumin Raijun ja Pauliinan kanssa ilman sanoja ikäänkuin sopineet olla kertomatta Wolfelle. Hänellä ja Raijulla etenkin olisi ollut lukuisia tilaisuuksia tähän, mutta…

Pohdinnat keskeytyivät Wolfen siirtyessä hänen eteensä ja todetessa:

-Mitä sinä haluat kertoa minulle tyttö…

Pauliina oli saanut uhmakkuutensa takaisin Wolfen käännettyä huomionsa pois hänestä. Hän katseli Raijua sekä Wolfea näiden puhuessa tapahtuneista, mutta aina Wolfen katseen kääntyessä pois Raijusta Pauliinan silmät pureutuivat lattiaan, sillä hän ei pystynyt kohtaamaan Wolfen tuijotusta.

Pauliinaa raivostutti tilanne yleisesti ottaen, mutta kahta enemmän se, ettei hän kyennyt uhmaamaan Wolfea. Se, että hänestä oli tullut surkea silmänpalvoja. Jopa Raiju, tuo pahainen karkkikauppias, pystyi katsomaan Wolfea silmiin tämän puhutellessa häntä.

Ja miksi Wolfe oli valinnut Raijun ensimmäiseksi? Kaikista loukkauksista se, että Pauliina jätettiin kakkoseksi oli pahinta. Tai näin Pauliina ainakin kuvitteli, sillä Raijun jälkeen Wolfe oli siirtynyt puhuttelemaan Juliaa. Raivo myrskysi Pauliinan sisällä kuin väkivaltainen yllätysripuli. Sanat leijuivat hänen ohitseen, kun hän yritti porautua Wolfen takaraivosta sisään katseellaan vain saadakseen selkoa siitä, miksi hänet oltiin jätetty viimeiseksi.

Hänen olisi pitänyt olla ensimmäinen. Hän olisi voinut antaa anteeksi kakkosaukkoon tyrkkäämisenkin, mutta kolmantena pitäminen oli niin käsittämätön loukkaus ettei siitä noin vain voinut päästä ylitse. Pauliina oli valmis räjähtämään Wolfen kasvoille, kun sitten Wolfe viimeinkin kääntyi häntä kohden.

-Sinun vuorosi Pauliina. Wolfen sanat ja ääni saivat Pauliinan sulamaan sisältä sekä valumaan haaroista…

Ja niin alkoi ihmiskunta kasvamaan kovalla rytinällä kaikkiin mahdollisiin aukkoihin, jotka pitivät sisällään myös onnellisten ja viisaiden helsinkiläisten talojen väliin jäävät tonttimaat, sekä turistikohteiden drinksutuopit.

-Kohtalosi on olla orja, päiväsi tulevat olemaan pitkiä ja harmaita sekä vaimosi ruma ja kurttuinen; sinut on tehty tyhmästä.

Pihalla lausutut ilkeät sanat pyörivät Wolfen päässä eivätkä poistuneet, vaikka hän kuinka yritti niitä ravistella pois. Eihän hänellä edes ollut vaimoa saati sitten rumaa ja kurttuista. Miksi se mies oli sanonut noin hänelle? Ja miksi hänen kasvonsa olivat vaihtuneet jatkuvasti? Ja miksi Wolfe oli katsellut kohtaamista ikäänkuin sivulta; aivan kuin olisi irtautuneena kehostaan?

Paljon kysymyksiä, jonkin verran vastauksia. Nyt kuitenkin käsillä oli tähdellisempääkin selvitettävää. Kuten esimerkiksi se, että mitä nämä naiset hänestä halusivat? Ja mikseivät he olleet kertoneet Wolfelle todellisista tapahtumista? Pauliinasta sen ymmärsi, Juliasta sekä Raijusta ei niinkään.

Kuulustelut olivat sujuneet hyvin, jos ei antanut sen häiritä ettei mitään tietoa ollutkaan paljastunut. Naiset kuitenkin olivat täysin hänen pauloissaan ja pyöriteltävissään, joten tuo yksityiskohta tuntui lähinnä triviaalilta huolelta. Ohimenevältä hidasteelta. Mistä tulikin mieleen! Pauliina! Nainen oli siinä edessä polvillaan, katse maassa ja hiukset sekaisin.

-Rou… Pauliina, miksi olet ollut jatkuvasti tuollainen narttu minua kohtaan? Wolfen jyrkät sanat yllättivät hänet itsensäkin ja saivat Pauliinan värisemään.

Pauliina yritti uskotella värinän johtuvan kiukusta, mutta se oli todellisuudessa himoa, jota hän pystyi vaivoin pidättelemään. Hän halusi, enemmän kuin mitään muuta, nostaa katseensa, avata Wolfen housut ja ottaa hänen ulokk… ei! Tuo mies oli kaikkea mitä hän inhosi ja halveksi!

Vai oliko sittenkään…

-Herrani, miksi sanoit silloin, että hänet on tehty tyhmästä?
-Hmm? Jaa Wolfe vai siellä pihalla? Ähh se oli vain yksi juttu, minkä olin halunnut sanoa jo kauan johonkin sopivaan hetkeen, mutta loppupeleissä se kuulosti paremmalta päässäni kuin ääneen sanottuna…
-Minusta se oli kyllä tosi viiltävästi todettu!
-Lopeta pomon nuoleskeleminen! Se tosiaan kuulosti paremmalta pään sisällä pomo! Olet ihan oikeassa, kuten aina!
-Kiitos kakkonen. Kolmonen, mikset voisi olla enemmän kakkosen kaltainen…

Pauliina, Raiju ja Julia nostivat katseensa varovaisesti ja katselivat Wolfea, joka oli yht’äkkiä zonettanut jonnekin kauas. Naiset vilkuilivat varovasti toisiaan neuvottomina. Oliko tämä kenties joku Wolfen juoni? Vai oliko mies oikeasti saanut jonkinlaisen oikosulun aivoihinsa? Raiju yritti sanoa jotain ääneen, mutta menetti rohkeutensa ratkaisevalla hetkellä ja vaipui tuijottamaan lattiaa taas.

Juliaa oli alkanut pissattamaan aivan vietävästi; hän oli aivan pidätyskykynsä rajoilla, mutta ei pystynyt nousemaan. Hetken hän harkitsi housuihinsa pissimistä, sillä olivathan nuo jo kuitenkin valmiiksi märät. Jos Raiju ja Pauliina eivät olisi olleet vieressä hän olisi jopa saattanutkin ryhtyä tuumasta toimeen. Nyt hän lohduttautui sillä, että kyseessä oli sentään vain se pienempi hätä.

Pauliina oli ensimmäinen, joka uskalsi ryhtyä toimeen. Hän puristi kaiken kiukun käteensä ja heilautti nyrkkinsä Wolfea kohden! Valitettavasti vain kohtalon noppaonni tarjoili hänelle kriittisen hudin ja hän mätkähti maahan naamalleen lyöden otsansa Wolfen polveen ja rystysensä betonilattiaan.

-Pauliina! Äiti! Raiju ja Julia huudahtivat samanaikaisesti. Pauliina oli saanut enemmän osumaa egoonsa kuin kehoonsa ja hänen maatessaan naamallaan maassa hän tunsi kuinka joku nosti häntä pystyyn kauluksesta vetäen.

-Noniin, mihinkäs me jäimmekään? Ai niin juu; selitä asenteesi minua kohtaan. Heti. Pauliina nosti katseensa Wolfea kohden ja hätkähti. Hän oli varmaan lyönyt päänsä pahemmin kuin arvasikaan, sillä Wolfe näytti aivan erilaiselta kuin vielä ennen lyöntiyritystä…

-Onko sinusta pomo menettämässä otettaan tai jotain?
-Ei kai? Mitä meinaat?
-No kun se on nyttenkin vain seissyt tuossa lähemmäs vartin ja hyräillyt elefanttimarssia
-Jaa… no nyt kun mainitsit niin onhan se vähän outoa.

Pauliina yritti viivästys- sekä väistelytaktiikkaa Wolfen kysymyspatteriston edessä, mutta taistelu oli tuomittu epäonnistumaan, sillä mies vastasi jokaiseen välttelyyn koventamalla otteitaan. Kohta Pauliina oli jokseenkin yhtä kusisessa paikassa kuin Julia, jonka tarve päästä vessaan oli ratkennut vähän kuin itsestään Wolfen kohottaessa ääntään Pauliinalle.

-Eiköhän nyt lopeteta tämä pelleily ja vastaat ihan suoraan kysymykseen. Et ole mikään ylitekninen mikroaaltouuni, joten pidetään asia yksinkertaisena!

Pauliina tunsi köyden tulleen vetävään käteen ja murtui Wolfen edessä täysin.

-Anteeksi! En ole piinannut sinua pahalla tarkoituksella vaan olen vain halunnut sinut itselleni. Kun en ole saanut niin olen sentään halunnut ihailla muotojasi tiukkojen vaatteiden verhoilemana. Onko se liikaa pyydetty!?! Pauliinan nyyhkyttäminen sai Wolfen hetkellisesti pehmenemään.

-Kiitos, viimeinkin rehellisyyttä. Palaan vähän ajan päästä. Olkaapa kiltisti täällä nyt sitten pikku pallerot. Wolfe kääntyi kannoillaan ja lähti ovea kohden. Puolivälissä matkaa kuitenkin hänen askeleensa jäi kirjaimellisesti leijumaan ilmaan ja mies pysähtyi ikäänkuin joku olisi katkaissut hänestä virrat. Naiset jäivät tuijottamaan häntä tajuamatta enää mitään. Oliko asioiden muistaminen tuhonnut Wolfen herkän psyykkeen lopullisesti?

-Kakkonen, Kolmonen, mikä on parasta elämässä?
-Tuhota naisensa ja kuulla heidän vihollistensa vaikerrus?
-… miksi olet tuollainen? Mikset voisi olla enemmän Kakkosen tapainen?

Pauliina törkkäsi Raijua kylkeen ja kuiskasi kireällä äänellä:

-Nyt on meidän tilaisuutemme! Wolfen aivot ovat taas oikosulussa! Paetaan ja nopeasti paetaankin!
-Mutta eikö meidän pitäisi auttaa häntä jotenkin? Raiju yritti, mutta näki Pauliinan kasvoista yrityksensä turhaksi. Entä Julia?
-Julia pärjää itsekseen! Pauliina tiuskaisi, vaikka tiesi kyllä ettei asia olisi näin. Kuitenkin jos joku pitäisi jättää Wolfen arvaamattoman armon alle niin miksei sitten Juliaa, joka oli henkisesti romahtanut märän tiskirätin tasolle? Tyttö kyllä toimisi hidasteena Wolfelle eikä sen kummempaa tarvitakaan.

-Lasken kolmeen ja sitten juostaan! Yks, kaks, kolme!

Raiju ja Pauliina pinkaisivat juoksuun sekä Wolfen ohitse. Pauliina ei tiennyt olisiko ovi edessä lukossa vai ei, joten hän ponnahti koko painollaan ja vauhdillaan sitä päin. Kuului kova rusahdus ja Pauliina tipahti maahan oven pysyessä kiinni. Raiju huomasi hänen satuttaneensa itsensä kunnolla. Hän auttoi Pauliinan pystyyn ja toisella kädellä koetti oven kahvaa. Kuului naksahdus ja ovi aukeni kiltisti.

-Minun käteni! Pauliina ulvoi kivusta. Se on murtunut aivan varmasti! Meteli sai Wolfen havahtumaan taas ympäröivään maailmaan, mutta Pauliinan ja Raijun nappaamisen osalta se oli jo myöhäistä, joten hän kääntyi katsomaan Juliaa.

-Miksi te olette noin jumalattoman vaikeita koko ajan… noh samapa tuo… sinun kanssasi minä halusinkin jäädä kahden. Sinä yksiuinen Julia…

-Tuota pomo meistä Kakkosen kanssa tuntuu vähän siltä kuin olisit menettämässä otettasi tähän juttuun. Siis eihän me ihan tarkkaan edes tiedetä, mikä tämä juttu on tai mitä tässä on panoksena, mutta kyllä meitä harmittaisi ihan vietävästi jos hommat kusevat vain koska jäät tuijottelemaan tyhjyyteen kesken kaiken.
-Niin just pomo! Tää on tärkeä juttu! Luulisin.

Raiju ja Pauliina juoksivat juoksemistaan ja sitten vielä vähän lisää. He olivat kilometrien päässä Wolfen linnoitukselta, kun he viimein uskalsivat hidastaa ja Raiju alkoi tutkimaan Pauliinan vammoja tarkemmin.

-Käteni on aivan varmasti murtunut! Luu sojottaa katkenneena ulkona! Pauliina huusi lähes hysteerisenä.
-Rauhoitu nyt kulta pieni, Raiju sanoi hellästi. Ei täällä mitään luuta sojota ulkona, tuskin tämä on edes murtunut, mutta ilkeä mustelma siihen kyllä tulee.
-Oletko varma? Pauliina nyyhkytti ja samalla hänen ääneensä sai lämpimän sävyn, joka oli puuttunut siitä jo vuosikymmeniä.

Raiju pyyhkäisi hellästi hiukset pois Pauliinan kasvoilta ja alkoi tutkimaan otsan kuhmua. Hänen kätensä jäi kuitenkin Pauliinan poskelle ja he jähmettyivät katsomaan toisiaan silmiin.
-Tuo… laskee varmasti muutamassa päivässä, Raiju sai kakisteltua ja otti Pauliinan käden käteensä. Nämä ruhjeet täytyy puhdistaa… samalla Raiju tunsi Pauliinan toisen käden omalla poskellaan.
-Raiju… minusta oli todella kivaa suunnitella Wolfen kaappaamista kanssasi… en edes enää halunnut Wolfea itselleni vaan viettää aikaa kanssasi.

Raiju hätkähti kuullessaan Pauliinan sanat sekä niissä olevan lämmön.
-Minä… minulla oli aivan samanlaisia tuntemuksia… mutta en uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsin, että ymmärtäisit väärin… tai ettet olisi ymmärtänyt oikein…
-Haluaisitko katsoa yhdessä mitä kosminen pyykkijumala on meille varannut tulevaa varten… kulta?

Raiju vastasi Pauliinan kysymykseen vain viekkaalla hymyllä ja kaksikko lähti käsikkäin auringonlaskua kohden omia seikkailujaan etsimään…

-Emme me olisi kyseenalaistaneet sinua jos olisimme tienneet, että löisit meitä sen takia…
-Noh seuraavalla kerralla tiedätte!
-Mutta mikä tämän koko jutun pointti on pomo? Miksi piinaat Wolfea? Ja mihin tarvitset meitä?
-Wolfe piinaa itse itseään sillä minä olen vain Wolfen luomus ja koska minulla oli tylsää yksin niin loin teidät. Olen vähän kuin Wolfen korruptoitunut super-ego.
-Super? Ego?
-Hieman kuin ärtynyt suoli henkisellä tasolla. Maailmassa on paljon mitä Wolfe ei vain ymmärrä ja, kun hänelle selvisi pihan tapahtumat hän tarvitsi minua. Valitettavasti vain Wolfen kapasiteetti ei riitä meille kaikille ja siksi joko hän tai minä olen säästötilassa.

Julia havahtui Wolfen puhuteltua häntä. Wolfen lämmin katse kohtasi hänet ja mies ojensi kätensä auttaakseen hänet pystyyn.
-Olipahan myllytystä taas. Noh viimein olemme kahden. Näyttäisi vähän siltä kuin sinun vaatteesi olisivat pyykkäyksen tarpeessa. Tule, kone on jo muuten valmiina täällä.

Julia nousi kuuliaisesti pystyyn, riisui märät pöksynsä ja lähti seuraamaan Wolfea. Hän huomasi Wolfen olemuksesta, että tämä oli saanut tasapainon kolmiopersoonaansa ja Willhelm, Chuba sekä Kull olivat saaneet pihalla alkaneen päänsisäisen valtataistelunsa päätökseen ja muodostivat viimein täysipainoisen Wolfen. Miehen ote tuntui pehmeältä, mutta päättäväiseltä ja Julia vain tiesi tulevaisuuden olevan heidän…

Epilogi

WAhatteret nousivat autosta ja lähtivät kävelemään loisteliasta taloa kohden. Vuodet olivat saaneet Wolfen tummien hiuksien sivuille hopeiset siivet ja Juliastakin oli kasvanut jo aikuinen nainen. Oliko siitä kaikesta kulunut jo niin kauan kuin Wolfe ajatteli siitä kuluneen? Kyllä vain ja vähän enemmänkin.

Wolfe venytteli selkäänsä ja katsoi hellästi Juliaa, jonka laskettu aika oli kuun loppupuolella. Päädyimme sitten vähän muuhunkin kuin vain pyykkäämiseen Wolfe naurahti itsekseen. He painoivat talon ovikelloa ja hetken päästä Pauliina tuli avaamaan oven.

-Wolfe, Julia. Pauliina totesi kylmähkösti tavoilleen uskollisena, mutta hänen kasvoillaan oli lämmin ilme. Sujuiko matka hyvin? Tulkaa ihmeessä sisälle.

Pauliina oli harmaantunut arvokkaasti ja Raiju oli odottamassa sisällä. Yläkerrasta ryntäsi kiljuen ”Suenpennut” halaamaan Wolfea.

-Autossa on tervetuliaisia teille, Wolfe sanoi pörröttäen lasten hiuksia. Seuraavalla kerralla, kun näemme niin sisarenne onkin jo varmaan syntynyt. Pennut ryntäsivät autolle etsimään tuliaisia pariskunnan siirtyessä tervehtimään Raijua.

Niiden muutamien askeleiden aikana Wolfen mielessä välähteli kaikki ne omituiset sattumat sekä kommellukset, joita oli sattunut kuluneina vuosina. Mutta ennen kaikkea se kuinka onnellisessa paikassa hän oli juuri nyt, vaikkei sitä olisi aiemmin edes osannut kuvitella. Lapset palasivat sisälle ja koko lauma siirtyi keittiön puolelle jossa olikin hyvä alkaa muistelemaan menneitä hyvän ruoan ääressä…

*Paiseikkaat ja Painajaismaiset*

Mies tiesi, että tästä daamista seuraisi ongelmia heti hänen astuessaan ovesta sisään. Ei vähiten siksi, että kyseinen nainen oli sitonut hänet alastomana tuoliin kiinni jo tunteja sitten. Vai oliko siitä kulunut niin kauan? Oli vähän nälkä ja ajantaju oli hieman hakusessa siitä johtuen.

-Niin ymmällään katsot mua surullisin silmin, nainen lallatteli tullessaan sisälle. Tuo oli vähättelyä, sillä ajatuksia kimpoili päässä vaikka muille jaettavaksi. Siltikin piti yrittää pitää kulisseista kiinni ja vastata uhmakkaasti.
-En ole ymmälläni! Enkä suruissani! Mutta vaadin saada tietää mitä haluat minusta ja kuka olet!
-Sillä kuka olen ei ole väliä ja olet täällä minun huvikseni, nainen totesi vieden samalla kätensä vangin haaroväliin ikäänkuin arvioiden löytämäänsä. Me voimme tehdä tämän kaiken yhteisymmärryksessä, hän jatkoi hivellen vartta hellästi. Tai sitten pakolla, hän totesi tiukemmin siirtyen puristamaan miehen kiveksiä. Tämä sai miehen parahtamaan lievästi ja nainen kääntyi lähteäkseen pois.

-Yhteisymmärryksessä… pakolla… sinä et tule saamaan minulta kumpaakaan, mies vastasi uhmakkaasti. Et ole ottanut huomioon yhtä merkittävää asiaa tässä kokonaisuudessa! Hän jatkoi lähes huutaen ja repäisi itsensä irti köysistä nousten samalla pystyyn. Minä olen Dick Wolfe!

-Poikki! Poikki! Hei kuule Wolfe aattelin, siis ihan näin ohjaajan asemassa vain, että tuo sun improvisaatiosi tuossa äsken ei oikein tavoittanut sitä alkuperäistä haettua tunnelmaa. Siis meinaan vaan, että kun sä nyt sanoit :”Yhteisymmärryksessä… pakolla… sinä et tule saamaan minulta kumpaakaan” niin sunhan siis olisi pitänyt sanoa :”Kyllä multa kyrpää saa”, ja sitten olisitte menneet sen Paula-Juulian…
-Pauliina, Julia yhdellä uulla…
-Mitä? Niin siis juu sen Juulian kanssa siis panemaan…

Wolfen korvat sulkeutuivat. Käsikirjoittajat olivat runnelleet hänen herkän muistelmateoksen joksikin pornoleffaksi ja ohjaaja ei ollut edes vaivautunut lukemaan sitä käsikirjoitusta. Ei nyt niin, että Wolfea olisi haitannut olla itseään esittävän aikuisviihde-elokuvan pääosissa, mutta jokin tässä kokonaisuudessa vain jäi vähän vajaavaiseksi.

-… jos sä siis voisit vain pysytellä kässärissä niin se olisi tosi jeba! Flufferit paikalle! Hoitakaa Wolfen dick kuntoon niin jatketaan kuvauksia parin minuutin päästä.

Kolme toiveikasta nuorta naista ryntäsi Wolfen kimppuun saadakseen tämän pikavauhtia toimintakuntoon ja heidän kosketuksensa tuntui sähköiseltä. Wolfe tunsi kuin tipahtavansa suureen pimeyteen heidän kosketustensa myötä…

-Herää Wolfe! Näetkö sinä taas painajaisia! Julian huuto sekä ravistelut havahduttivat Wolfen takaisin oikeaan maailmaan. Hän räpäytteli silmiään muutaman kerran ennen kuin oli täysin hereillä vastatakseen Julialle.
-Kyllä… näin…
-Oliko se taas se aikuisviihdetähtijuttu, jossa on se ärsyttävä ohjaaja?
-…kyllä… se ei vain tajua minun taiteellisia visioita.

Omituisten tapahtumien jälkeen Wolfe oli kirjoittanut omaelämäkerran, joka oli noussut yllättävän kovaan suosioon etenkin kategoriassa +40 vuotiaat perheenäidit. Kriitikot olivat moittineet kirjaa tapahtumien satunnaisuudesta, mutta minkä Wolfe sille mahtoi, että kosminen sattuma oli johtanut hänet toinen toistaan omituisempiin kommelluksiin?

Pian menestyksen jälkeen filmiteollisuus oli tarttunut kirjaan ja tarjoutunut tekemään käsikirjoituksen sen pohjalta. Sopimusteknisten sekaannusten takia kuitenkin kässäri oli juuttunut limboon vuosiksi ja lopulta se myytiin aikuisviihdeteollisuudelle, jossa sitä nyt pompoteltiin edestakaisin ilman, että oikeastaan kukaan tiesi mitä sille oli tapahtumassa.

Wolfe oli vuodattanut sielunsa teokseen, joten hän oli luonnollisesti huolissaan siitä, mitä siitä tehdylle käsikirjoitukselle tapahtuisi lopulta. Kenties olisi hyvä hetki ottaa kohtaloa sarvista kiinni ja metsästää se itselleen?

Lopullisen välienselvittelyn päätteeksi Wolfe oli vetäytynyt erakoksi Kuunsäteenkujan slummikortteliin kukkakauppiaan takahuoneeseen pakottamaan luovuutensa ilmoille. Yksi tai kaksi aamua ei riittänyt siihen, kun kauppias oli joutunut ihmettelemään vessanpöntöllä tiuskivaa Wolfea, joka kiroili syntyvälle kirjalleen. Vaikka näky olikin pelottava, se viehätti kauppiasta. Suorastaan kiihoitti, mutta hän ei tiennyt kuinka lähestyä tuota omituista miestä.

Ja mies tuo karu otus totisestikin oli kauppias huokaisi. Oli kulunut jo vuosia siitä, kun hän oli edes nähnyt mitään noin maskuliinista; koskettamisesta puhumattakaan. Yhtenä päivänä Wolfe oli vain kävellyt sisään ja jäänyt sinne sen kummemmin selittelemättä. Hän tyytyi näkkileipään, kynään, paperiin ja kynttilänpätkään, joten miksipä moista silmäkarkkia olisi poiskaan häätänyt, kauppias oli lopulta todennut.

Kauppias ei voinut salata uteliaisuuttaan, kun Wolfen kirjoituksilla täytettyjä arkkeja alkoi kertymään kymmenittäin, mutta sopivaa tilaisuutta niiden lukemiseen ei vain tullut. Hän oli jopa yrittänyt piilottaa miehen näkkileivät saadakseen tämän pois papereiden äärestä, mutta tämä oli vain johtanut siihen, että tämä oli jatkanut kirjoittamista ilman ruokaa! Ja ilman ruokaa ei tullut tarvetta vessallekaan, jolloin kauppiaan aamujen piristystuokiot loppuivat.

Mutta mistä mies oikein sai nuo kaikki näkkileipänsä? Jonkun täytyi tuoda niitä hänelle, mutta kenen? Ja milloin? Kauppias ei ollut kertaakaan nähnyt ketään. Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä, sillä viikottainen kaapuun pukeutunut vakioasiakas oli tullut taas käymään…

Raijun ja Pauliinan päivä oli alkanut taas kerran kaikessa rauhassa palvelijan tuotua vuoteeseen kahvia ja voisarvia.

-Raiju kultaseni, oletko sattunut kuulemaan mitään Wolfesta tai Juliasta? On kulunut jo pari viikkoa siitä, kun he ovat viimeksi olleet yhteydessä.

Samassa makuuhuoneen ikkuna räsähti sisään Wolfen singahtaessa siitä lävitse. Hän jäi makaamaan lattialle sirujen keskelle pahasti naarmuuntuneena naisten tuijottaessa näkyä kummastuneina. Pienen hetken kuluttua Wolfe alkoi nousta ähkien ylös ja saatuaan Pauliinan silmiinsä hän alkoi puhumaan kiihkeästi.

-Tarvitsen apua…
-Raiju, hae siteitä äkkiä!
-Ei! En tarkoita näitä naarmuja! Tai no kyllä nekin pitää varmaan hoitaa, mutta nyt on kyseessä paljon tärkeämmät asiat!
Raiju lähti kiireesti hakemaan siteitä ja hälyttämään palvelusväkeä siivoamaan sirpaleita.
-Mitä sinulle tapahtui? Pauliina kysyi aitoa huolta äänessään.
-Minun piti tulla kiireesti puhumaan kanssasi siitä kirjastani! Pelkään, että siitä aiotaan tehdä turhanpäiväinen pornofilmatisointi!
-Kirjastasi?

Äkkiä Wolfe tajusi ettei hän ollut tainnut kertoa Pauliinalle kirjastaan, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä.

-Niin kyllähän sinä muistat ne minun muistelmani. Joka tapauksessa minä tarvitsen apua niistä tehdyn käsikirjoituksen pelastamiseksi!
Pauliina oli lievästi kummastunut tapahtuneista ja yritti päästä tasapainoon keskittymällä asioihin tapahtumisjärjestyksessä.
-Miksi sinä lensit sisään ikkunastamme?
Nyt oli Wolfen vuoro olla kummastunut.
-Minähän sanoin, että minun piti tulla kiireesti puhumaan kanssasi…

Julia oli jäänyt tuijottamaan Wolfen perään pyttipannupannu käsissään miehen rynnättyä ulos samalla mutisten jotain epäkoherenttia Pauliinasta. Väkisinkin hänen mieleensä hiipi ajatus siitä, että nyt oltiin taas suurten seikkailuiden äärellä, sillä Wolfe ei ikinä jättänyt pyttipannua syömättä. Se oli miehelle kuin taivasten mannaa. Etenkin munan kera. Hmm… munaa… Julia mietti huultaan purren. Ne meiltä ovat loppuneet, täytyy käydä hakemassa.

Olikohan Wolfe lähtenyt äidin luokse? Näin voisi olettaa hänen mutinoistaan. Julia lähti hakemaan puhelintaan ja siinä samassa se pärähti soimaan. Ruudulla luki ”RAHATAR”

-Ai hei Raiju! Meinasinkin juuri soitella teidän suuntaan. Oletteko kuulleet mitään Wolfesta?
-Juu, hän singahti meidän ikkunan läpi juuri hetki sitten. Höpisee jotain jostain kirjasta ja käsikirjoituksesta…
-Juu niiden muistelmien pohjalta tehdyn kässärin kanssa on vähän jotain ongelmia. Kyllähän sinä tiedät nämä sopimusjutut ja niiden kiemurat.
-Muistelmat?

Julia hätkähti Raijun kysymyksestä. Eikö Wolfe ollut kertonut Kuunsäteenkujan erakkokaudestaan Raijulle ja Pauliinalle? Tai sen aikana kirjoittamastaan kirjasta? Hän päätti kuitenkin sivuuttaa Raijun kysymyksen toistaiseksi ja eteni keskustelussa toiseen suuntaan.

-Onko hän kunnossa? Ja miksi hän lensi ikkunan läpi? Tulen sinne, jutellaan asioista kunnolla kasvotusten!

Palvelijat lakaisivat siruja lattialta ja kantoivat väliaikaista suojaa ikkunan eteen samalla, kun Raiju kääri siteitä Wolfen naarmujen suojaksi.

-Sinä siis sinkosit itsesi ikkunasta läpi säästääksesi muutaman minuutin päästäksesi puhumaan asiasta, joka on odottanut jo muutaman vuoden? Raijun kysymys oli lähinnä retorinen, sillä hän tiesi jo valmiiksi Wolfen tehneen niin ja jos joku olisi kertonut hänelle eilen Wolfen tulevan tekemään jotain tuon tyylistä niin hän olisi lähinnä päästänyt pitkän huokaisun. Wolfe nosti katseensa ja hänen silmissään oli omituista vimmaa.

-Kyllä! Kyllä! Tajusin kuinka pahasti tämä asia saattaa mennä unessani!
-Mikset ollut kertonut meille kirjastasi aiemmin? Se kertoo *meistäkin*! Pauliina totesi ärtyneesti väliin.
-No tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista ja aattelin ettei teitä kiinnostaisi. Mutta nyt tarvitsisin oikeasti apuanne. Etenkin sinun Pauliina.

Raiju hätkähti Wolfen sanoista ja hänen suunsa vääntyi irveeseen. Mitä sellaista Pauliinalla oli Wolfen auttamiseksi, jota Raijulta ei löytyisi? Wolfen jatkokommentti ei auttanut tilannetta.

-Niin ja tietty sinunkin Raiju jos sinulla ei ole mitään tähdellisempää!
-Saattaapi olla, saattaapi olla olematta, Raiju äyskäisi ja veti yhden siteistä erityisen kireälle Wolfen kämmenen ympärille…

MG oli kotiutunut uusimman hittielokuvansa ensi-iltajuhlista myöhään ja hilpeissä tunnelmissa. Hän oli onnistunut tuottamaan varsin koskettavan toimintapläjäyksen keskinkertaisesta kässäristä. Jatkojen päätyttyä hän romahti vuoteeseen ja nukahti ennen kuin pää osui tyynyyn.

Keskellä yötä hän heräsi outoon tunteeseen. Peiton alla ei tuntunut olevan mitään kosteaa, joten irroitettu hevonpää siellä ei tällä kertaa ollut. Pimeys oli täydellinen, joten omituisuus ei liittynyt siihen, että hän olisi nähnyt jotain omituista. Entäpä hiljaisuus? Aivan! Hiljaisuudessa oli jokin vialla. Kuulosti aivan siltä kuin joku yritti olla aivan hiljaa. MG pinnisteli muistiaan, missä hän oli kuullut vastaavan hiljaisuuden. Sitten se iski hänen päähänsä!

-Willhelm! Miksi sinä hiiviskelet siellä pimeässä? Miten edes olet päässyt sisälle?
-…….. enkä hiiviskele… sitäpaitsi olen Wolfe nykyään…
-Niin niin ja minä olen Matti Gyllenbögel enkä MG, eipäs nyt pelleillä vaan kerro mitä teet täällä.

Pimeydestä kuului syvä huokaus, kun Pauliina alkoi käsittämään ettei hänen läsnäolonsa ollutkaan kenties kovinkaan kriittistä täällä keskellä yötä.
-Miksi sinä raahasit minut tänne keskellä yötä jos MG on sinun sukulaisesi? Etkö ole ikinä kuullut puhelimesta? Pauliina sähisi Wolfelle.
-Velipoika se on ja tämä on tärkeää. Matti! Sinun täytyy auttaa minua löytämään muistelmistani tehty käsikirjoitus. Se on kadonnut jonnekin elokuvateollisuuden limboon…

Julia oli lähtenyt matkaamaan Ahattarien luokse heti puhelun päätyttyä. Matkaa ei ollut hirveästi, mutta talvisessa kelissä se taittui hieman vaivalloisesti kävellen, koska Wolfe oli vienyt heidän autonsa mennessään.

Julia sadatteli mielessään, mihin kaikkeen mies heidät taas sotkisi ”taiteellisen intohimonsa” viemänä. Tokihan Julia oli iloinen miehensä intohimosta; se hieman jopa kiihotti häntä. Siltikin tavallisen arkinen elämä oli alkanut miellyttää häntä eikä sellaiseen kuulunut tämäntapainen hötkyminen.

Päästessään perille Julia huomasi heti ettei asiat olleet ihan perinteisesti. Auto oli lähes poikittain parkkiruudussa ja rikkoutuneen makuuhuoneen ikkunan suojaksi oltiin laitettu vanerilevy. Ovikin oli sepposen selällään! Oli hankalaa sanoa, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, mutta kiireesti se oli ainakin tehty.

Julia asteli varovaisesti sisään ja katseli ympäriinsä. Makuuhuoneen suunnalta kuului metelöintiä ja hän lähti sen suuntaan. Muutama palvelija tuli häntä vastaan kantaen laatikoita, joissa oli lasinsiruja. Päästyään huoneeseen hän näki Raijun, jolla oli oudon ilkeä katse silmissään…

Toinen luku

Wolfe oli saanut kasaan possensa suuren suunnitelmansa toteuttamiseksi. Tai jos tarkkoja oltiin niin lähinnä MGn yhteyksiä leffamaailmaan siinä tarvittiin, mutta tokihan Pauliina keitti hyvät kahvit eikä Julian tai Raijun seurastakaan haittaa ollut. Missä he muuten olivat?

Pauliina kirosi itsekseen keittiössä. Mistä Wolfe oli saanut kuvitelman, että hän osaisi keittää kahvia? Hänellä oli palvelijat tätä varten kotona. Lisäksi hän oli kuvitellut asemansa tässä seikkailussa olevan muuta kuin kuski ja keittiöapulainen. Aurinko sentään alkoi vähitellen nousemaan, joten kaipa tämä tästä.

Samalla puhelin pirahti soimaan, ruudussa luki yksinkertaisesti ”MAHATAR”. Pauliinan mies Mauri oli kai viimein havahtunut siihen ettei Pauliinaa ollut näkynyt yhteisessä asunnossa enää muutamaan vuoteen. Pauliina ei vastannut ja hetken päästä merkkiääni ilmoitti viestistä.

-Hei hanipöö, jos ehdit kiireiltäsi niin kertoisitko palvelijoille, että hakevat kaupasta maitoa.

Pauliina tuijotti viestiä minuutin ja sitten poisti sen. Tavallaan tuohon tiivistyi iso osa heidän liitostaan. Kumman tahansa heistä pystyi poistamaan siitä eikä toinen edes huomannut tapahtunutta. Pauliina kuunteli keittimen rätinää ja siirtyi miettimään Raijua ikkunan ääreen. Hämärästä lasista peilaantui hänen kasvonsa ja sitten siihen ilmestyi myös Raijun kasvot. Pauliina käännähti halaamaan Raijua.

-Sinä tulit sittenkin…

MG pohti minkä paidan hän laittaisi päälleen. Punainen toki korostaisi hyvin hänen hiuksiaan ja taiteellista luonnettaan. Ruiskukan sininen taasen olisi varmastikin hyväksyttävä nyökkäys johonkin kiertävään sometempaukseen. Tai jotain. Sitten hän keksi sen! Väkivaltaisen vihreä puvuntakki vetäisi varmasti huomion itseensä ja auttaisi siten Wolfea livahtamaan vartion ohitse sisälle. Mutta mihin se mies oli taas hävinnyt?

Julia oli jäänyt kuin nalli kalliolle Raijun rynnättyä hänen ohitse ulos. Hän lohduttautui sillä, että voisi sentään ottaa auton käyttöönsä lähtiessään muiden perään. Sitten hän tajusi ettei hänellä ollut avaimia mukanaan. Lisäharmiksi hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä minne muut olivat menneet. Olo oli taas kuin pikkutyttönä vanhempien ollessa kaiken aikaa töissä eikä kukaan välittänyt pikku Juliasta…

Yks’kaks puhelin pärähti soimaan! Ruudulla lukeva nimi sai Julian sydämen pumppaamaan kiihkeästi.

-Hei mussukka! Missä sinä olet? Julia kysyi innostuneesti
-Etsimässä sinua, etkö ole kotona? Olen jo katsonut molemmista huoneista sekä vessasta, Wolfe kysyi.
-Tarkistitko käytävät kanssa? Julia vastasi kiusoitellen.
-En… oletko harhailemassa niillä? Wolfe totesi totisesti
-En, lähdin äidin luokse etsimään sinua hölmö
-Odota siellä! Tulen aivan juuri, nyt on tosi kyseessä ja kaikki apu on tarpeen!

Wolfe, Julia, Raiju, Pauliina ja MG marssivat päättäväisesti kaupungin suurinta elokuvastudiota kohti. Käsikirjoitus olisi siellä ja sinne heidän oli päästävä vaikka väkisin. Wolfe katsoi mukanaan kulkevaa saattuetta ja tunsi tietynlaista ylpeyttä siitä, että hän oli saanut koko köörin taas kerran kasaan. Toki edellisellä kerralla he olivat olleet toisiaan vastaan ja MG oli uusi lisäys porukkaan, mutta piut paut Wolfe sellaisista yksityiskohdista!

Suuren portin vieressä oli ovisummeri ja opastinkyltti. Tokihan näin tärkeä asia pitäisi käydä hoitamassa suoraan korkeimman mahdollisen tahon kanssa, joten Wolfe näpytteli summeriin rouheasti 999 ja painoi luurin kuvaa. Kuului muutama tuuttauksen ääni ja sitten tuli suuri hiljaisuus.

-Tuota… Wolfe… ei niillä ole käytössä kuin 65 numeroa tuossa. Ja 1 on vastaanottotiski. Pitäisikö meidän koettaa sitä? Julia sanoi hieman epäröiden.

Wolfe huokaisi syvään… naiset ja heidän käytännönläheiset etenemisreitit… Hän painoi lannistuneesti ykköstä sekä luuria, parin tuuttauksen jälkeen portin lukko naksahti auki ja Wolfen ryhmä pääsi siirtymään sisälle.

Matka portilta studiolle tuntui olevan ikuisuuden mittainen. Wolfe tunsi ristiriitaista intoa sekä vastentahtoisuutta. Tähän asti hän oli ollut niin keskittynyt siihen, miten hän saisi käsikirjoituksen itselleen ettei hän ollut kertaakaan miettinyt sitä, mitä hän sillä tekisi…

-Hmm… juu… jahas… juu ei kyllä tämä on ihan pätevä sopimus… MG höpisi itsekseen selaillessaan sihteerin heille tuomia papereita, joissa oli Wolfen allekirjoitus. Teknisesti ottaen voisimme yrittää vedota siihen, että olet kirjoittanut näihin Wolfe etkä Willhelm, mutta tuskin sillä on merkitystä.

Wolfe tuijotti hiljaisena MGtä; olisiko hänen koko suunnitelmansa kässärin takaisinsaamiseksi kariutumassa sopimusteknisiin kiemuroihin? Matka portilta vastaanotolle oli sujunut kommelluksitta. Ystävällinen toimistosihteerikin oli tarjoillut heille lämmikkeitä ja noutanut pyydetyt paperit ilman tarvetta kovisteluille.

-Voimmeko tehdä mitään asian hyväksi? Wolfen äänestä kuulsi lievä epävarmuus ja se ärsytti häntä itseäänkin. Wolfe oli tottunut olemaan tilanteen herrana ja nyt hän oli matkustajan istuimella.
-Noh on tässä tuo pykälä siitä, että mikäli studio ei löydä sopivaa käyttöä kässärille niin se voidaan vapauttaa sopivalla korvauksella, josta maksetaan puolet sinulle, muualle. Tietenkin tuo ”sopiva” on hyvinkin joustava käsite.
-Puolet minulle? Onko tässä siis mahdollisuuksia tienata isosti? Wolfen silmät heräsivät loistamaan.

MG huokaisi myöntävästi, sillä hän ei jaksanut yrittää enää selittää Wolfelle, että hän joutuisi itse maksamaan sen summan itselleen. Muutenkin hän kaipasi jo levolle; yöunet olivat keskeytyneet Wolfen tultua hiippailemaan hänen kotiinsa eikä sen jälkeen ollut saanut mahdollisuuksia ummistaa silmiään. Hän tyytyi vain kysymään:

-Mitä ajattelit tehdä kässärillä jos saat sen itsellesi?

Neuvottelut käsikirjoituksen hankkimiseksi olivat olleet raivokkaat. Studion edustajat eivät niinkään olleet välittäneet käsikirjoituksesta ja olisivat ollaan valmiita luopumaan siitä suhteellisen huokeasti. Wolfe piti kuitenkin halpaa hintaa loukkauksena hänen luovuudelleen sekä tietenkin esteenä hänen toiveilleen suurtienisteille, joten hän takoi raivokkaasti pöytää ja tinkasi hintaa ylöspäin edustajien tuijottaessa häntä hämmentyneenä.

Samanaikaisesti Julia sekä Raiju yritti taasen takoa Wolfen päähän ymmärrystä siitä, että hän joutuisi maksamaan sen summan studiolle ja saisi sitten vain puolet takaisin summasta. Pauliina ja MG olivat vetäytyneet lepäämään jo kauan sitten todettuaan koko sirkuksen tylsäksi ajantuhlaukseksi.

-Sinä olet siis Wol… Willhelmin veli?
-Juu, syntymästä lähtien. Tokihan meidän tiet erkanivat Kullin kaapattua Willhelmin joukkoihinsa ja siinä samassa rytäkässä se taisi Wolfeentua ja vähän kuin unohtaa minut. Eikös se vetänyt minut tähän suunnitelmaan vähän kuin takavasemmalta eikä ikinä ollut maininnut minusta aiemmin?

Pauliina puri huultaan; tuntui tosiaan hieman omituiselta ettei hän ollut missään vaiheessa kuullut Wolfen veljestä, vaikka yhteistä menneisyyttä oli hyvässä ja pahassa jo vaikka muille jakaa. Olisi voinut luulla, että MGn kaltaisen julkkiksen sukulaisuus olisi käynyt ilmi jo kauan sitten eikä näin ”deus ex machina”-tyylisesti.

-Olette tiukka neuvottelija herra Gyllenbögel, hieman hämmentynyt ääni keskeytti Pauliinan pohdiskelut. Sovimme siis hinnaksi 250€ ja koko kauppasumman suorittamisen jälkeen tilitämme siitä Wolfe von… siis teille 125€.

Wolfen kasvot loistivat kuin Hangon keksi; alle tunnissa hän oli onnistunut viisinkertaistamaan kauppahinnan ja siinä samalla omat tienistinsä. Nyt olisi viimein aika alkaa toteuttamaan hänen suurta visiotaan…

Kolmas luku

Wolfe paistatteli sisäisessä ilossa ja rakkaudessa. Hänen ponnistelut käsikirjoituksen saamiseksi ja tuotannon aloittamiseksi olivat kantaneet hedelmää. Miespääosaan oltiin saatu kiinnitettyä Meksikon vastine nuorelle Tommi Korpelalle ja Juliaa esitti itse Tomela Pala Tarmon Työväenteatterista.

Ohjaustyön Wolfe hoisi itse ja muun tuotannon oli ottanut lähestulkoon innokkaasti MG. Tosin termiä ”innokaasti” jouduttiin venyttämään ”lievästi”, mutta piut paut Wolfe sellaisesta. Pauliina oli vaatinut saada itse näytellä roolinsa, sillä kukaan muu ei kykenisi riittävään ylhäisyyteen (ja tämän totesivat myöhemmin kriitikotkin).

Raiju oli halunnut pitää vähän etäisyyttä koko projektiin, mutta huomattuaan sen oikeasti etenevän ja nähtyään rahoittajille konseptin esittelynä kuvatun kohtauksen, jossa nuori Willhelm kipuili jakaantuneisuudestaan Kullin ja Chubsin välillä, Raiju oli kääntynyt tiukasti projektin puoleen. Hän ei kuitenkaan uskaltautunut itse kameran eteen, mutta hyödynsi taiteellista silmää asettumalla sen taakse kuvaajaksi.

Villinä taiteellisena ratkaisuna, joka muuten jätti yleisön haukkomaan henkeään kiihoituksesta, Raijun rooli jätettiin täyttämättä. Muut näyttelijät kuitenkin käyttäytyivät kohtauksissa aivan kuin Raiju olisi niissä. Wolfe selitti ratkaisua myöhemmin haastatteluissa ihmisen henkisellä dualistiikalla sekä sillä, että joskus jollain ihmisillä on elämään niin suuri vaikutus ettei heidän esittäminen jonkun toisen toimesta ole mitenkään mahdollista. Intellektuellit rakastivat Wolfen selitystä eivätkä suostuneet kertomaan kenellekään, mitä Wolfe oli oikeasti tarkoittanut sillä…

-Poikki! Poikki! Se oli siinä, hei tosi hyvää työtä kaikki! Etenkin Tomela, ihan meni kylmät väreet, kun kastelit pöksysi Wolfen kuulusteltavana. Ja señor Korpelo, sanoit sen :”Yksiuinen Julia” sellaisella tulisuudella, että melkein pikkupöksyt syttyivät palamaan!

Wolfen elokuvan loppukohtaus oltiin saatu purkitettua ja materiaali toimitettaisiin nyt efektipajaan viimeisteltäväksi, jonka jälkeen siitä leikattaisiin teatteriversio levitykseen. Lehdistö oli jo aivan pähkinöinä projektista, vaikka Wolfe olikin pitänyt kuvausten aikana tiukkaa radiohiljaisuutta heidän suuntaansa. Ehkäpä juuri siksi mielenkiinto olikin niin korkealla?

Eihän Wolfe niinkään markkinointimielessä ollut hiljaisuutta pitänyt vaan hänellä oli ollut yksinkertaisesti niin vahva flow päällä ettei keskittymistä riittänyt PR-hommiin ja MG ei niistä välittänyt. MG oli pikemminkin pyrkinyt etäännyttämään itseään koko hommasta ja käytti taiteilijanimenään Matthelemeon von Gyllenbögel; seikka, joka vain lisäsi lehdistön innostuneisuutta.

Wolfe vetäytyi studiolta kaksioonsa Julian luokse ja kaatoi heille lasilliset Viini-lehden ”Kyykkyviinien helmi” leimalla palkitsemaa valkkaria. Julia katseli haltioituneena Wolfea ja totesi liikuttuneena

-Me teimme sen kulta…
-Höpsö. Tämä on vasta alun loppu, Wolfe vastasi hieman salaperäisesti…

”Mistä puhumme, kun puhumme pyykistä”-filmatisointi oli menestys niin kriitikoiden kuin yleisön silmissä. Vuoden katsotuin kotimainen ja monet veikkailivat, hyvästä syystä, sen tyhjentävän pöydät Jussi-gaalassa sekä sen soundtrackin :”Kuulostaa siltä kuin joku yrittäisi olla pitämättä ääntä…” pärjäävän erinomaisesti Emmoissa.

Ensi-iltaan oli kerääntynyt huippunimet niin kulttuurin kuin politiikan saralta. Yleisö keskusteli kiivaasti niistä vähäisistä tiedonmuruista, joita elokuvasta oli vuotanut niukkasanaisten arvosteluiden sekä trailerien kautta. Mihin elokuvan nimi viittaa? Siihen pikkutyttöönkö, joka palvoi trailerin alussa pyykkikonetta zimmermäisen eeppisen musiikin pauhatessa taustalla? Miksei Raijua oltu näytetty trailerissa? Miksi Wolfe oli latino? Ja Julia keski-ikäistyvä porrassiivooja? Niin paljon kysymyksiä eikä millään malttia odottaa vastauksia…

Wolfe katseli yleisöä parvelta ja myhäili tyytyväisenä. Hänen visionsa tuli viimein kaikkien nähtäväksi juuri siinä muodossa kuin hän oli sen halunnut. Ja tämä oli vasta alkua! Pian kasassa olisi kokonainen Wolfeverse, jonka risteävät jaksot kohottaisivat taustatarinaa hitaasti kohden eeppistä loppurytinää! Täytyisi vain suostutella MG jatkamaan leffojen tuottajana niin kaikki menisi oikeinkin hyvin. Missä MG muuten luurailee? Eikö hän tule ensi-iltaan…

MG oli keskellä eksistentiaalista kriisiä. Hän ei tiennyt miten näin oli päässyt käymään. Koskaan aiemmin hänen vainunsa siitä, mikä elokuva nousisi hitiksi ja mikä floppaisi, ei ollut pettänyt näin pahasti. Hän oli ollut varma siitä, että Wolfen projekti olisi kuulunut näihin floppaajiin. Siksi hän oli käyttänyt taiteilijanimeä suojatakseen mainettaan, mutta nyt tuo taiteilijanimi estikin häntä saamasta kunniaa hänen menestyksekkäimmästä elokuvasta ikinä!

Mistä MG olisi voinut tietää, että kotirouvat kautta maan tulisivat katsomaan Wolfen tarinaa? Ja, että kässärin oikeudetkin myytäisiin tusinaan maahan? Oliko hän aliarvioinut Wolfea vain koska kyseessä sattui olemaan hänen veljensä, joka ei noin tyypillisesti vain tuntunut ymmärtävän paljostakaan mitään? Ja muista asioista sitäkin vähemmän? Vai oliko hän pohjimmiltaan kateellinen Wolfelle tämän näennäisen helpon menestyksen vuoksi?

Niin tai näin; Wolfen menestys oli nyt fakta ja sen menestysjunan kyytiin hyppääminen MGnä tässä vaiheessa oli auttamattoman myöhäistä. Wolfe tulisi tekemään lukuisia elokuvia vielä ja MG halusi olla niitä tuottamassa, mutta kukaan ei välittäisi hänestä enää MGnä vaan hänen olisi uusittava identiteettinsä vastaamaan taiteilijaminäänsä. Matti ”MG” Gyllenbögel olisi tästä lähtien siis Matthelemeon von Gyllenbögel…

Pauliina oli vetäytynyt omiin oloihinsa ensi-iltanäytöksen alun lähestyessä. Hän ei ollut juurikaan tykästynyt siihen tapaan, millä Wolfe oli hänet kirjoittanut muistelmiinsa tai käsikirjoitukseen. Etäinen, kylmä ja juonitteleva näkemys hänestä oli jotain, mitä hän ei halunnut myöntää todeksi. Siltikin hän oli halunnut näytellä roolinsa itse saadakseen hahmosta edes hieman näköisensä.

Kuvausten edetessä Pauliina oli kuitenkin joutunut kasvotusten sen todellisuuden kanssa, että rooli sopi hänelle hyvin. Tarkalleen ottaen hänen ei tarvinnut edes näytellä vaan riitti, kun hän tuli kameran eteen omana itsenään ja antoi taian tapahtua. Jos kylmän juonittaren näytteleminen sujui häneltä noin helposti niin tarkoittiko se, että hän todella oli sellainen?

Pauliinan pohdinnat kuitenkin katkesivat oven narahtaessa auki. Jonkun pitäisi silikonisoida tuo hän sadatteli mielessään, mutta sitten ilahtui nähdessään tulijan Raijuksi.

-Hei kulta, Raiju totesi hieman varautuneesti. Mitä sinä teet täällä yksin?
-Raiju, olenko minä kylmä, juonitteleva ja etäinen?
-Tuota-aa… no sinuun tutustuminen on kyllä pienen muurin takana, ja me tutustuimme sekä rakastuimme juonitellessamme yhdessä Wolfen päänmenoksi… mutta etäistä tai kylmää sinusta ei kyllä saa millään. Raijun vastaus sai Pauliinan värähtämään lievästi ja sitten lämmön kuohahtamaan hänen sisällään. Ei pienessä juonittelevuudessa ole mitään pahaa hän tuumi, ja se, että vaikuttaa kylmälle niiden silmissä, jotka eivät ansaitse minun lämpöä ei ole mitään pahaa. Eihän?

-Minäkin rakastan sinua Raiju. Hän otti Raijua kädestä ja he lähtivät yhdessä teatterisalia kohden…

Julia oli poistunut Wolfen rinnalta näytöksen lähestyessä. Hänellä oli epävarma olo. Hän ei niinkään pelännyt Wolfen menestystä elokuva-alalla, sillä se oli vain yksi juttu jossa mies pärjäsi. Eikä hän ollut uskonut Wolfeversen elokuvien massatuotannon vievän heidän yhteistä aikaa liiaksi. Hän ei vain ymmärtänyt miehen taiteellisia ratkaisuja elokuvassa ja pelkäsi myöntää sitä Wolfelle.

Julia ei ymmärtänyt, miksi häntä esitti työväenteatterissa esiintyvä YH, joka oli vanhempi kuin hänen äitinsä. Hän ei ymmärtänyt soundtrackin nimeä. Hän ei tarkalleenottaen ymmärtänyt oikeastaan mitään elokuvasta. Mutta kuinka hän voisi myöntää sen Wolfelle? Mies oli kuitenkin vuodattanut sielunsa ja muutaman pisaran vertaankin elokuvalle. Ja vieläpä omistanut elokuvan Julialle. Olisiko tämä sellainen asia, jonka kanssa Julian pitäisi vain oppia elämään ja salata loppuun saakka asia mieheltään?

Nämä paniikinkatkuiset ajatuskuviot katkesivat Wolfen huhuillessa häntä käytävillä.

-Julia! Juuliaa, äh siis Juliaa! Miksi kaikki ovat kadonneet jonnekin juuri ennen ensi-iltaa…
-Wolfe, olen täällä… odota hetki…
-Julia! Mitä sinä täällä… mikset ole teatterissa? Olet avainasemassa koko näytöksessä!

Julialta pääsi hiljainen värähtävä huokaus. Avainasemassa? Hän, joka ei vain ymmärrä mitään? Hän tunsi pakahtuvansa eikä kyennyt enää hillitsemään itseään.

-Wolfe, minä en ymmärrä elokuvaasi! En ymmärrä mitään siitä! En ole uskaltanut kertoa sitä sinulle, kun olet ollut niin innoissasi siitä ja menestyksestäsi. En tiedä kuin… Julian vuodatus keskeytyi Wolfen painaessa miehekkään sormensa hänen huulilleen.
-Kultapieni, ei sitä kuulukaan ymmärtää. Se on tavoittanut minun syvän ytimen ymmärtämättömyydessä.

Wolfen sanat saivat Julian sydämen roihuamaan. Viimeinkin heillä oli jotain yhteistä, mitä he eivät vain ymmärtäneet…

Wolfe ja Julia lähtivät yhdessä teatterisalia kohden. Käytävällä he näkivät välittömästi MGn laahustamassa verkkaisesti samaan suuntaan. Vaikka miehen tahti oli hidas, hänen ryhdikkäistä askelistaan pystyi näkemään vapautuneisuutta.

-MG! Hei MG odota vähän, missä sinä olet ollut? Mennään yhdessä teatteriin!
-Matthelemeon, MG totesi hiljaa, mutta itsevarmasti.
-Häh?
-Minun nimeni on Matthelemeon.

Wolfe räpytteli hetken ajan silmiään ja yritti prosessoida toteamusta. Oliko hän unohtanut veljensä nimen? Tuskin sentään. Ehkä oli parempi vain rullata mukana ja toivoa, että asiaan tulisi selko jossain kohtaa itsekseen? Juuri, kun Wolfe oli aikeissa jatkaa keskustelua, heidän takaansa kuului innostunut hihkaisu.

-Hei kaverit! Raijun ääni kiisi ilman halki kauniisti sointuen. Oletteko matkalla näytökseen? Mennään kaikki yhdessä. Wolfe pani merkille Raijun sekä Pauliinan hehkuvat posket ja leveät hymyt. Mitä lie olleet tekemässä.

-Mennään vaan, sinnehän tässä kaikki oltiinkin jo menossa, Wolfe vastasi hymyillen. Nyt kaikki olivat viimein kasassa ja iloisia. Wolfen unelman toteuttaminen oli sitonut heidät yhteen tiiviimmin kuin mitkään aikaisemmat kommellukset. Oli vielä mysteeri, mihin kaikkeen he yhteisvoimin yltäisivät, mutta juuri nyt maailma ja tulevaisuus olivat heidän.

Esihistoriaa ja nahkoja

Ensimmäinen luku

Günther astui varovaisesti huoneeseen. Huoneessa leijui tietynlainen johtajamainen tuoksu. Sakea pimeys oli käsinkosketeltavaa sekä silminhavaittavaa ja muuallakin kuin Güntherin korvien välissä. Hän jatkoi harkituin askelin eteenpäin, antaen silmiensä tottua pimeyteen haroen samalla jaloillaan pimeydessä mahdollisesti olevia esteitä.

Päästyään valtavan laiskanlinnan eteen hänen silmänsä olivat alkaneet tottumaan jo, ja pimeys oli muuttunut hämäräksi. Sohvalla nukkui elegantisti vanhettunut mies. Harvenneiden tummien hiusten joukossa oli runsaasti harmaata jo. Kehosta näki elämänmittaisen hyvän kunnon sekä erinäisten tapahtumien jättämät jäljet.

Günther silmäili miestä ja etsi tuttuja piirteitä; asioita, jotka muistuttaisivat häntä itsestään. Niitä ei löytynyt hiuksia, jotka olivat tuuheudessaan samaa luokkaa Ranskan rannikoiden panssarivaunuja pysäyttäneiden puska-aitojen kanssa, lukuunottamatta. Olihan hän aina tiennyt tulleensa enemmän äitiinsä ulkonäöllisesti. Hän kumartui eteenpäin ja otti isäänsä olkapäästä kiinni.

-Herää, äiti kaipaa sinua vuoteeseen nukkumaan.

Kosketus sai Wolfen ponnistamaan välittömästi ylös.
-Enhän minä edes nukkunut. Vähän vain lepäsin ja tarkkailin sinua koko matkan ajan, kun tulit huoneeseen.
-Mennääs nyt kuitenkin, näitkö unia taas menneistä?

Güntherin kysymys sai Wolfen ilmeen syventymään ja mietteliääksi. Paljon oli tosiaan ehtinyt sattumaan ja tapahtumaan tämän elämän aikana. Paljon oli kyllä näytettävääkin hän pohti katseen osuessa palkintohyllyyn venytyksen keskellä.

-Mene sinä edeltä vaan ja sano äipälle, että tulen pikimiten…

Günther mietti huoneesta poistuessaan elämäänsä ja sitä olisiko hänestä ikinä isänsä veroiseksi. Wolfe oli tuntunut saavuttaneen kaikkea mahdollista sekä mahdotontakin, kun taas Günther oli lähinnä yltänyt europop-poikabändin kauniiksi keulakuvaksi. Bändi ei edes itse soittanut tai laulanut kappaleitaan, vaan esittivät ammattimuusikoiden levyttämiä ja komiteatyönä sävellettyjä sekä sovitettuja takuuvarmoja hittejä.

Tokihan hänen kaulassaan roikkui kitara ja hän soitti sitä oikeaoppisesti, mutta kielet oltiin korvattu kuminauhoilla eikä niistä lähtenyt vaimeaa räpsytystä kummempaa ääntä. Olihan Güntherilla oikeaa sekä palavaa kunnianhimoa, mutta mihin sitä voisi käyttää? Nykyisellään se lähinnä pilkkasi häntä hänen tyytyessään lähinnä hymyilemään kauniisti.

Pahintahan koko hommassa oli ettei hän tiennyt edes olisiko hän päässyt koko hommaan käsiksi ellei hänen taustallaan olisi ollut viihdemaailman valovoimaisimpia vaikuttajia. Wolfe ja Matthelemeon jo kaksistaan avasivat kaikki ovet hänelle, ja kun yhtälöön lisättiin vielä kameravirtuoosi Raiju niin oli pikemminkin ihme jos Günther ei olisi edennyt viihdeteollisuudessa vähintään asemaan, jossa hän nyt oli.

Hän käveli käytävää pitkin huonettaan kohden ”Tykittäjät”-bändijulisteiden ohitse. Tuntui siltä kuin jokainen valkoisena hohtava hammas julisteessa olisi lukenut hänen ajatuksensa ja ivasi häntä niistä. Hänen hartiansa alkoivat lysähtämään ja katse painumaan maahan, mutta sitten hän tajusi mitä hänen olisi tehtävä! Hänen olisi luotava itsensä täysin uusiksi ja vapauduttava läheistensä varjoista…

Günther oli tavattoman eksyksissä; miten hänen pitäisi alkaa uudistamaan itseään? Pitäisikö hänen kutsua ”Tykittäjät” ylimääräiseen bändikokoukseen ja keskustella muiden kanssa tästä? Ehkä muillakin olisi ylimääräisiä kunnianhimoja purettavaksi? Etenkin Ni… ro? Co? Vo? Mikä sen johtohahmon nimi nyt olikaan?

Tokihan taustatarinan mukaan ”Tykittäjät” olivat tavanneen alunperin jo synnytyslaitoksella ja sieltä edenneet tasaisesti ja yhdessä kohti poikabändielämää. Markkinointiosasto oli valjastanut (kustannus)tehokkaimmat tekoälyt avuksi, kun ”kaverusten” yhteisestä taipaleesta oltiin tehty dokkari. Pojat olivat perustaneet jo päiväkodissa bändin esimuodon ja lukioon mennessä kirjoittaneet ensimmäiset hittinsä.

Eihän noilla sepustuksilla ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Markkinointiosasto oli jopa joutunut käyttämään sitä ”rumpalia” plastiikkakirurgilla saadakseen sen näyttämään kuviltaan, kun tekoälyn luomissa lapsuuskuvissa sillä oli ollut kymmenen sormea. Per käsi. Ja niissäkin kaksi haaraa jokaisessa. Todellisuudessa he olivat tavanneet koe-esiintymisen jälkeen ensimmäisen kerran ja heille oltiin annettu käsikirjoitukset siitä minkälaisia rooleja he bändissä tulisivat vetämään.

Güntherille oli valikoitunut bändin kauniin pojan, ”anopin unelmavävyn”, rooli. Ei erityisen fiksu, ei tippaakaan särmikäs tai kantaaottava, vaan kauniisti hymyilevä tasainen pallero. Hänen näkyvin tehtävänsä oli tasapainottaa ”Pahan pojan”, Hermannin, edesottamuksia. Normaalisti he tapasivat kerran kuukaudessa ollakseen ”spontaanisti” kaupungilla lehtimiesten kuvattavina ja keikkakaudella sekä levyjulkkarien lähestyessä hieman useammin. Kukaan heistä ei viettänyt aikaa toistensa kanssa muuten. Palkka tipahti tilille tasaisesti ja siinä se alaan liittyvät intohimo sitten aika pitkälti olikin.

Günther oli silmäillyt käsikirjoitusta hieman edellepäin jo valmiiksi ja, kun Tykittäjät tulisivat tiensä päähän, hänelle oltiin varattu kolmas vuoro soolouralle. Bändin johtohahmo oli tietenkin ensimmäisenä vuorossa ja sitten Hermannilla olisi noin puolen vuoden sekä kolmen albumin mittainen vuoristoratamainen ura, joka päättyisi näyttävästi vieroitushoitoon. Sen jälkeen olisi Güntherin vuoro. Olisiko siinä hänen mahdollisuutensa todelliseen tähteyteen?

Julia lähti seikkailemaan vuoteestaan. Ei riittänyt, että Wolfe oli jäänyt jonnekin harhailemaan, vaan Güntherkin oli kateissa. Laita lapsi asialle ja mene itse perässä, Julia sadatteli.

Wolfella oli ollut jo pitkään tapana nukahtaa työhuoneeseensa muistellessaan menneitä saavutuksiaan. Julia tavallaan ymmärsi tämän, sillä Wolfe oli kuitenkin vuodattanut sielunsa ja sydämensä viihdeversuminsa luomiseksi. Kuitenkin se, että Güntherkin katosi jonnekin oli uutta.

Olihan poika ollut hieman poissaoleva jo pitkään, useamman viikon jopa. Julian oli ollut tarkoitus ottaa asia puheeksi hänen kanssaan, mutta luontevaa tilaisuutta moiseen ei vain ollut tullut vastaan. Wolfekin lähinnä murahteli Julian yrittäessä puhua asiasta hänen kanssaan. Mies ei vain osannut käsitellä moisia tunteita.

Julialle nousi kyynel silmäkulmaan, kun hän alkoi miettimään yhteistä taivaltaan Wolfen kanssa ja kuinka etäiseltä mies nykyisillään tuntui. Heidän suhteensa palaset olivat vielä kaikki tallessa, mutta silti tuntui jotenkin siltä kuin mikään ei olisi ennallaan.

Aluksi Julia oli ajatellut etäisyyden syntyneen Wolfen viihdeimperiumin tuomien kiireiden myötä, mutta pahimman rauhoituttua asiat eivät edelleenkään palanneet täysin ennalleen. Wolfe oli alkanut pyykkäämään yksinään ja Juliankin ollessa mukana toimitus oli ollut hyvin tekninen sekä tunteeton rutistus. Julia yritti puhua asiasta, mutta Wolfe oli vain sanonut tiukasti ettei hänen mielestään mikään ollut muuttunut.

Julian pohdinnat keskeytyivät oven kolkutukseen. Hän lähti avaamaan ja ovelle päästyään hänen rinnassaan loiskahti. Ulkona seisoi pitkä ja raamikas vaaleatukkainen nuori mies.

-Hei, olen Nivo. Onko Günther kotona…

Nivo ei ikinä ollut tuntenut itseään johtohahmoksi tai edes erityisen suosituksi. Koko pienen ikänsä hän oli hännillä roikkunut mukana muiden leikeissä ja tyytynyt muiden sanelemaan osaan. Hänen lapsuutensa oli ollut kivan keskiluokkaista eheässä perheessä, jossa molemmat äidit työskentelivät täyspäiväisesti sekä -päisesti.

Nivo oli ollut äitien oma pikku voipallero kunnes yht’äkkiä murrosiän lähestyessä hän oli hujahtanut pituutta sekä kasvattanut lihasmassaa kuin itsestään. Näihin aikoihin levy-yhtiömoguli Loresho Ozzie oli alkanut kosiskelemaan häntä pian perustettavan poikabändin keulahahmoksi. Loresho oli kierrellyt paikallisia yläasteita juurikin sopivaa nuorta poikaa etsien ja viimein oli tärpännyt.

Nivo oli pitänyt Loreshoa vähintään yhtä limaisena persoonana kuin hänen nimestään olisi voinut päätellä. Tiukasti taakse geelatut mustat hiukset, ympärivuotinen kestorusketus ja kohtuuhyvin istuva Dressmanin puku. Jatkuva hymy paljasti helmenvalkean hammasrivistön, jossa ei ollut ainoatakaan vinoa kulmaa.

-Hei kuule Nivo, Nivohan se oli, sä oot siis just etkä melkein mitä mä oon ettinyt.

Nivo tuijotti hiljaisuudessa epämääräistä sliipattua hahmoa edessään ja puristi vaistomaisesti pakaroitaan yhteen

-En tota ole ihan varma mitä tarkoitat… oon alaikäinen… Nivo sopersi hämmentyneenä
-Häh? Jaa ei kuule mitään hätää. Mä vähän kuin sovin tämän jo sun äidin kanssa. Susta tulee Rakkaus vai Kakkaus Rekordsin uusimman bändin keulakuva!

Nivon pakarat hellittivät hieman, mutta hämmennys lisääntyi. Mies ei siis ollutkaan joku yli-ikäinen sodomiitti, joka himoitsi hänen lihaansa, mutta mistä se sitten höpisi? Nähdessään Nivon hämmentyneen ilmeen Loresho jatkoi:

-Niin siis kansanomaisesti poikabändiin johtohahmoksi. Ei kannata stressata, me hoidetaan kaikki. Seuraat vain kässäriä ja hyvä tulee!

Käsikirjoitus oli otsikoitu karusti :”Nivo - Katujen Kova Sankari”. Nivon vanhemmat olivat olleet moniongelmaisia sekakäyttäjiä, joilla ei ollut aikaa tai kiinnostusta Nivon suuntaan. Hänen oli pitänyt oppia jo nuorena hoitamaan asiansa itsenäisesti. Ala-asteikään mennessä Nivo oli viettänyt enemmän aikaa kaduilla kuin kotonaan ja ylä-asteelle tullessa hän ei edes tiennyt missä hänen vanhempansa enää olivat; lievätkö edes elossa?

Nivo pyöritteli silmiään ja yritti käsittää lukemaansa, mutta jatkoi päättäväisesti. Yläasteella Nivo oli saanut pankkilainan sijoitusasuntoa varten ja siitä saamillaan tuotoilla hän oli pian rahoittanut leveän elämän. Tai se olisi ollut leveää jos hän ei olisi käyttänyt lähes kaikkea voittoa lisäsijoituksiin sekä hyväntekeväisyyteen.

Nivolle on tullut pyörryttstä muuallekin kuin vain silmiin tässä vaiheessa. Hän ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi pystyä esiintymään vielä sijoitusguruna kaiken muun lisäksi.

Kaiken muun puuhastelun ohella Nivon ympärille oli kerääntynyt tanssi ja soittotaitoista sekalaisista taustoista tulevaa ihmismassaa ja yhtenä päivänä hän oli spontaanisti ehdottanut studion vuokraamista levyn tekemistä varten. Lopputuloksena oli ollut Tykittäjien triplaplatinaa myynyt debyyttilevy :”Haluutsä, et mä tykitän sua?”

Loppu olikin historiaa. Ei yhtään todenperäisempää kuin tarinan alkukaan, mutta väliäkös tuolla jos yleisö tykkäsi. Nivo tajusi ilman käsikirjoitustakin, että Tykittäjät oli tarkoitettu tähdenlennoksi, jonka jälkeen yksittäisistä jäsenistä puristettaisiin vielä mitä saataisiin irti.

Nivo oli ehtinyt tottumaan tähteyteen, oli se kuinka keinotekoista tahansa, ja halusi pitää siitä kiinni. Mutta miten? Hän ei ollut oikeasti johtaja tai päättäväinen. Ei hän yksin osaisi varmistaa makoisaa tulevaisuutta itselleen. Mutta mikäs sen kauniin pojan nimi olikaan? Müller? Günther?

Wolfe katseli palkintohyllyään pitkään ja mietti syntyjä syviä. Mitkä hänen saavutuksistaan olisivat sellaisia, jotka oikeasti merkitsivät jotain? Maallinen maine, mammona ja kunnia toki olivat tuntuneet hyviltä saamisen hetkellä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niin kovin turhalta. Tokihan taloudellinen hyvä oli tuonut mukavan elämän heille Julian ja lasten kanssa, mutta…

Niin… Julia… Wolfen katse ajautui heidän hääkuvaansa ja sen edessä olevaan kiiltävään sormukseen. Wolfe oli ottanut sen pois sormestaan jo vuosia sitten. Aluksi pois arkikäytöstä, kun se oli hieman pieni, ja lopulta se oli jäänyt myös juhlien aikana pois. Samaa tahtia hän oli huomaamattaan etääntynyt Juliasta. Vaivihkaa valunut pois.

Wolfe ei enää tarkkaan muistanut koska hän oli ensimmäisen kerran pyykännyt yksin. Se oli ollut joku iltapäivä, kun hänen kalsarinsa olivat loppuneet ja Julia oli ollut jossain riennoissa. Muutenkin Wolfen pyykkäämishimo oli jo menettänyt suurimman teränsä tuolloin. Elämä oli niin kiireen pilkkomaa ja heidän aikataulunsa vain menivät aina ristiin…

Mutta tosiasia oli, että Juliasta Wolfe edelleen piti; hän ei vain enää osannut sanoa tai näyttää sitä luontevasti näin pitkän etäisen ajan jälkeen. Kuinka lähestyä taas? Kuinka saada se, mikä oli, takaisin? Pitäisikö kysyä Raijulta apua? Heillä näyttäisi edelleen liekki roihuavan Pauliinan kanssa.

Mutta nyt vuoteeseen, Julia on jo varmasti huolissaan, mutta mitä meteliä eteishallista oikein kuuluu? Kenen kanssa Julia juttelee? Kuka tuo poika oikein on?!?

Ennen iskeytymistään pihan pusikkoon Nivo oli havainnut syrjäsilmällään tumman hahmon ja tuntenut tiukan otteen niskassaan sekä pakaroittensa tuntumassa. Nivo yllättyi siitä kuinka hellävarainen iskeytyminen oli; hiukset eivät edes pöllyttyneet tai vaatteet rypistyneet. Edes ylpeys ei kärsinyt, ei olisi vaikka Nivo olisi ennättänyt tajuamaan mitä tapahtui, näyttävästä lennosta. Ennen oven pamahtamista kiinni Nivo ehti vielä kuulemaan Julian parahtavan :”Wolfe!”

Wolfe oli rynnännyt ylätasanteelta ovelle kuin urbaani ninja nähtyään Nivon juttelemassa Julian kanssa. Edes pientä narahdusta ei ollut kuulunut kun Wolfe oli jo tarttunut Nivoon ja paiskannut tämän ulos. Oli ihan riittävästi, että kyseistä helmiäshymyistä katujen kasvattia joutui katselemaan sinne tänne ripustetuissa julisteissa.

-Mitä sinä oikein teet Wolfe! Julia huusi täyttä kurkkua.
-Annoin nulkille opetuksen siitä ettei etsi varasteltavaa täältä, Wolfe murahti vastaukseksi. Älä huoli, heitin hänet varovaisesti puskaan, ei siihen sattunut. Ainakaan pahasti.
-Mutta se oli Nivo, Güntherin bändikaveri, sillä oli jotain asiaa Güntherille.

Julian sanat saivat Wolfen varautuneisuuden laskemaan hieman. Nulkki ei ollutkaan tullut vikittelemään Juliaa?

-Günther! Ulkona on joku, joka haluaa jutella kanssasi. Joku Ni…vo?

Günther tuli esiin huoneestaan ja lähti kuuliaisesti tarkistamaan tilannetta ulos. Wolfe kohensi vaatetustaan ja katsoi Juliaa suoraan silmiin.

-Vaatteet tahriintuivat moisessa rytäkässä. Mentäisiinkö pyykkäämään ne?

Julian jalat olivat kuin sulaa vahaa…

Toinen luku

Raijun ja Pauliinan päivä oli alkanut taas kerran kaikessa rauhassa palvelijan tuotua vuoteeseen kahvia ja voisarvia.

-Raiju kultaseni, oletko sattunut kuulemaan mitään Wolfesta tai Juliasta? On kulunut jo pari viikkoa siitä, kun he ovat viimeksi olleet yhteydessä.

Saatuaan kysymyksensä ulos Pauliina kääntyi vaistomaisesti katsomaan ikkunaa, jonka karmeissa oli vielä jälkiä Wolfen vuosien takaisesta yllätysvisiitistä. Raiju yhtyi katseeseen ja he tuijottivat yhdessä ikkunaa ikäänkuin ollen varmoja, että mies rysähtäisi kohta läpi. Syvää hiljaisuutta tuntui kestävän pienen ikuisuuden, kunnes Raiju lopulta vastasi:

-En, mutta Wolf… samassa he hätkähtivät, kun jokin kopsahti ikkunaan.

He katsoivat toisiaan ja nousivat sitten yhdessä ja lähtivät katsomaan, mikä äänen oli aiheuttanut. Pihalla oli yksi Suenpennuista, Wolfemus Jr.

-Muutsiit! Mulla on nälkää! Päästäkää sisällee! Syvä ääni kaikui lasin läpi. Suenpennut, Wolfemus, Wolferiina ja Wolfram, olivat muuttaneet omilleen yksi toisensa jälkeen jo vuosia sitten, mutta yhä äitien palvelusväen ruokapadat vetivät puoleensa. Raiju huokaisi hyväntahtoisesti ja lähti hätyyttämään palvelijoita avaamaan ovea.

Raijun ja Pauliinan ehtiessä itse ruokapöydän ääreen Wolfemus oli jo täydessä vauhdissa. Äidit eivät olleet voineet välttyä näkemästä kuinka tiukka yhdennäköisyys pojalla oli Wolfen kanssa tämän aikuistuessa. Raiju ja Pauliina olivat varautuneet tähän sekä Wolfen pienokaisten aikuistuessaan mahdollisesti aiheuttamiin syntisiin ajatuksiin ajoittamalla synnytykset samanaikaisiksi ja käskemällä sairaalan henkilökuntaa sekoittamaan lapset keskenään. Näin he eivät tietäisi kumpi oli kumman lapsi biologisessa mielessä.

Ainoan poikkeuksen muodosti Wolferiina, joka oli syntynyt kaksosena. Veljekset olivat aina tukeneet ja suojelleet Wolferiinaa, mutta silti tämä oli tuntenut olonsa ulkopuoliseksi koko ikänsä. Ikäänkuin hän ei kuuluisi tähän kokonaisuuteen. Hän etsi jatkuvasti ja vimmatusti, mutta mitä? Ja mistä? Kaikki tämä muuttuisi kuitenkin pian, kun hän näkisi Tykittäjien julisteen…

Vuodet olivat olleet lempeitä Raijulle ja Pauliinalle. He olivat varakkaita ja se oli mahdollistanut heille intohimojensa seuraamisen sekä toteuttamisen.

Raiju toki olisi voinutkin tienata elantonsa kameran takana, mutta Pauliina oli paljastunut eräänlaiseksi naispuoliseksi Pacinoksi. Hän osasi ”näytellä” itseään, mutta ei ketään muuta. Toki hänen läpimurtonsa :”Mistä puhumme, kun puhumme pyykistä” naispääosana oli antanut hänelle nostetta alalla ja lukuisia rooleja, joista hän oli nauttinut täysin siemauksin, mutta hyvin pian yleisö oli kyllästynyt häneen, koska hän oli aina sama Pauliina roolista riippumatta.

Pauliina oli yhä naimisissa miehensä kanssa, mutta he olivat nähneet toisensa viimeksi lähes pari vuosikymmentä sitten. Pauliina oli käynyt laittamassa asuntoon Pahvi-Pauliinan vuoteeseen makaamaan ja toisen olohuoneen nojatuoliin istumaan. Täydestä menivät. Toki Pauliinan mies soitteli aina välillä ilmoittaakseen tulevansa myöhään kotiin, kun oli jäänyt ylitöihin sihteerinsä seuraksi.

Asunnon he olivat saaneet itselleen rakennuttamalla Wolfen vankilana toimineesta kulissitalosta kunnollisen kartanon. Vaikka Wolfe hieman vierastikin paikkaa, siellä oli hyviä muistoja Pauliinalle ja Raijulle; olihan heidän tarinansa käytännössä alkanut siellä.

Oli kulunut monta kuukautta ennen kuin Wolfe oli unohtanut vangitsemisensa ja tilanne oli alkanut normalisoitumaan taas heidän välillään. Nykyiselläänkin he noudattivat jonkinlaista täydellistä kieltotilaa tapahtumien suhteen; aiheesta ei vain puhuttu.

Tämä sopi hyvin kaikille, etenkin Pauliinalle ja Raijulle, sillä heidän biologiset kellonsa tikittivät. Wolfe saisi auttaa sen tikityksen hiljentämisessä. Halusipa hän tai ei…

Wolfen siementen saaminen oli melko vaivatonta. Tokihan pariskunta Ahatar oli tavan vuoksi laatineet monimutkaisen juonen Wolfen päänmenoksi, mutta missään vaiheessa etenkään Pauliina ei ollut epävarma onnistumisesta. Kun Raiju oli lähettänyt radiopuhelimen välityksellä lyhyen lakonisen viestin :”Paketti on turvattu, toistan paketti on turvattu”, Pauliina oli suhtautunut asiaan lähes itsestäänselvyytenä.

He olivat vain odottaneet viikonloppua ja kaapanneet Wolfen työkalsarit ennen pyykkäämistä ja palauttaneet ne sitten vaivihkaa pyykkikoriin. Tokihan mies ihmettelisi, mihin ne olivat kadonneet, mutta luultavimminkin selittäisi asian itselleen jotenkin järkevästi löytäessään ne korin pohjalta taas.

Arkiviikon kuluessa kalsareihin olisi takuulla kertynyt jos jonkinmoisia liejuja sekä siemeniä. Mies ei ollut kuitenkaan erityisen tunnettu aktiivisuudestaan alapesuihin. Täytyisi vain uuttaa siitä oikea määrä tavaraa ja truutata se sisälle. Uuttaminen ei kuitenkaan ollut täysin yksinkertainen prosessi ja sitä varten piti hankkia ammattiapua. Toisin sanoen tie vei siis lapsettomuusklinikalle.

Vastaanottovirkailija kuunteli Raijun sekä Pauliinan selostusta rauhallisesti ja ohjasi heidät pian vapautuvan hoitajan puheille. Hoitaja tuijotti heitä, sekä kalsareita, kuin vähämielisiä.

-Te siis haluatte mitä? Hoitajan kysymys sai Pauliinan huokaisemaan pitkällisesti sekä ärsyyntyneesti. Eikö tässä jo kahden hengen voimin oltu se kerrottu…
-Sinun pitää uuttaa näistä, Pauliina heilautti kalsareita, siemeniä ja hedelmöittää meidät molemmat niillä. Hoitaja tuijotti Pauliinaa ja hänen otsansa kurtistui.
-Ööh… siis… vaikka se olisi mahdollista, mitä se ei ole, kun siittiöt eivät moista kestäisi vaikka niitä vielä hengissä olisikin noissa, eikä niitä ole, niin tämä isäehdokas ei varmaankaan siis ole tietoinen tästä, joten tämä on kaikessa epäeettisyydessään sellaisella tasolla etten millään voisi osallistua siihen.

Pauliina hätkähti vastauksen tylyydestä ja Raijun katse painui maahan. Olivatko he epäonnistuneet sittenkin? Oliko unelma kuollut jo kehtoonsa?

-Mitä me voimme sitten tehdä? Raiju kysyi vaimeasti.
-Oletteko kokeilleet kysyä hänen suostumustaan asiaan? Hoitaja kysyi.

Pauliina tunsi raivon nousevan, Wolfe ei ikinä suostuisi siihen… vai suostuisiko sittenkin? Ehkä…

Suenpentujen saaminen kohtuihin oli suhteellisen suoraviivainen prosessi loppujen lopuksi. Tokihan Pauliina oli vielä tavan vuoksi yrittänyt kehittää jonkun kiertotien juonittelemalla, mutta Raiju oli päätynyt suoraviivaisempaan lähestymistapaan.

-Wolfe. Sinun on astuttava minut ja Pauliina.

Wolfen silmät kuvastivat syvää ymmärtämättömyyttä, mutta hän pysyi muuten tyynenä. Vain viskilasin pinnan värähdyksestä pystyi havaitsemaan, että mies ylipäätään oli kuullut komennon ja, että se oli aiheuttanut jonkinasteisen tunnereaktion.

-Niin… kaipa tuo voisi onnistua… siis mitä sinä oikein halusit? Wolfe sai kakisteltua hetken pohdittuaan.
-Astuttava minut ja Pauliina. Wolfen ilmeen jämähtäessä Raiju alkoi miettimään, että tiesikö hän, mitä termi tarkoitti. Siis sinun pitää siittää meidän jälkeläiset.

Wolfe jatkoi tuijottamistaan. Raiju alkoi turhautumaan, miksi kaikista maailman miehistä juuri Wolfen kaltaisella palikalla oli heidän tarpeisiinsa sopivat geenit? Miehen käsityskyky tuntui olevan parhaimpinakin päivinä kohtalaisen rajamailla, saati sitten silloin, kun tämä rentoutui pitkän rupeaman päätteeksi. Raiju päätti ottaa vielä askelen verran suuremman ilmaisukeinon käyttöön:

-Sinun täytyy saada minut ja Pauliina raskaaksi! Hän totesi nyt jo ääni hieman kohonneena. Kun mies ei vieläkään tuntunut tajuavan niin Raiju iski hänen käteensä muumimukin, kakkupursottimen ja Julian alastonkuvia. Toimi, täytä tämä ja me hoidamme loput Pauliinan kanssa…

Wolfe tuijotti vuoroin Julian kuvia, muumimukia ja kättään. Se mitä ja miten hänen odotettiin tekevän oli melko selkeää, miksi ei ihan täysin. Kaikki oli vähän vaikeasti hahmotettavaa eikä se, että hänen kateissa olleet lempikalsarinsa olivat pestyjen pyykkien pinossa siististi viikattuna myöskään käynyt järkeen.

Wolfe kiroili mielessään sitä, että oli jättänyt puhelimensa autoon; Julia olisi varmasti osannut auttaa tässäkin pulmassa. Wolfen katse kääntyi taas Julian kuviin. Juliasta oli kehittynyt varsin näyttävä nainen vuosien varrella. Kuvat auttoivat Wolfea pääsemään tunnelmaan. Lähestulkoon ainakin.

Väkisinkin häntä mietitytti mistä Raiju oli kuvat saanut; oliko Julia mukana jutussa? Lisäksi Ahattarien kodinhoitohuone oli kovin steriili sekä kolkko ympäristö tällaiseen toimitukseen. Tokihan huipputason pyykkikone vähän nostatti tunnelmaa ja Wolfe siirtyikin tutkailemaan sitä. Koneen pehmeiden linjojen hyväily sai Wolfelle pienen heijarin kehiin eikä hän niihin keskittyessään kuullut ollenkaan oven avautumista ja sulkeutumista takanaan.

Passitettuaan Wolfen toimitukseensa Raijulle oli iskenyt jonkinlainen katumus päälle. Hän riisuuntui alusvaatteisilleen ja avasi oven hiljaa. Hän näki huoneessa Wolfen ahmivan pyykkikonetta käsillään silmät suljettuina. Hetken Raiju jäi miettimään miltä tuntuisi olla noiden käsien hyväiltävänä ja hän tunsi kuinka haaroja peittävä silkki kostui. Hän siirtyi eteenpäin ja sulki oven perässään. Juurikin sillä hetkellä Wolfen kädet siirtyivät koneen päältä avaamaan hänen tiukkoja housujaan.

Raiju puri huultaan ja pidätti hengitystään nähdessään miten mies hyväili elintään alushousujensa lävitse ennen kuin veti housujaan alas ja paljasti koko komeuteensa kasvaneen miehuutensa. Raiju siirtyi hiljaa Wolfen taakse ja tarttui häntä lanteista.

-Heippa komistus, voin auttaa sinua tuon kanssa…

Wolfe tuijotti täynnä olevaa muumimukia lievästi hämmentyneenä ja erittäin rentoutuneena. Olihan Raijun liittyminen seuraan ollut melkoinen yllätys aluksi, mutta pian hänen niskassa vaeltelevat sormet saivat hänen varautuneisuutensa, sekä vähän muutakin laukeamaan.

-Kiitos… Wolfe sai huohotettua uupuneena. Niskani on ollut aivan lukossa, sinulla on taikasormet.

Raiju tuijotti eteensä hölmistyneenä ja sai mutistua vaivoin jotain vaimeaa. Ei hän ollut varsinaisestikaan olettanut, että koko homma päättyisi näin Wolfe lauetessa kirjaimellisesti käsiin. Toisaalta tavoite oltiin saavutettu ja muki oli hyvinkin täynnä Wolfen siemeniä. Nyt vain sitten pitäisi pikimiten toimittaa ne Pauliinalle ja laittaa kakkupursotin roiskimaan!

Wolfe oli hädintuskin päässyt edes alkuun hämmennyksestä toipumisessaan, kun Raiju jo nappasi pöydällä olevat esineet ja ryntäsi ulos huoneesta kiitokset huikaten. Juostessaan autolle hän kiinnitti mukiin erityisvalmisteisen kannen, jottei arvokas lasti hölskyisi valtoimenaan. Autossa hän valitsi Pauliinan numeron ajaessaan:

-Lasti on turvattu. Toistan, lasti on turvattu.

Raijun viesti sai hymyn Pauliinan huulille. Tällä kertaa juonittelussa oli ollut todellinen tarvekin taustalla. Siinä missä kalsareiden kähvellys oli ollut melko itsestäänselvä menestystarina, samaa ei voinut sanoa tästä yrityksestä. Suunnitelmaan oli liittynyt paljon liikkuvia osia; asioita, jotka olisivat voineet mennä pieleen.

Raijulla menisi vartin verran saapua. Oli siis aika lähteä valmistelemaan hedelmöityskammiota. Eli siis makuuhuonetta. Tänään tulisi lakanapyykkiä…

Julia katseli lähes katatonisessa tilassa olevaa miestään. Wolfe oli laahustanut kotiinsa katseessaan suurta menetystä ja kaipuuta. Julia oli yrittänyt kysyä, mikä oli vialla, mutta oli saanut vain typertyneen tuijotuksen vastaukseksi. Hän vei lopulta kätensä Wolfen hartialle ja hätkähti; miehen normaali perunapeltomainen hartioiden ja niskan lihaksisto oli pehmentynyt.

-Mitä sinulle on tapahtunut!?! Nyt Julian äänestä kuvastui jo aito huolestuneisuus. Hän sai kuitenkin edelleen vastaukseksi pelkän hiljaisuuden. Menit tapaamaan Raijua ja mitä sitten tapahtui? Julia yritti vaivihkaa tiedustella. Miksi niskasi on pehmeä?

Wolfe huokaisi syvään ja hänen katseensa heräsi viimein.
-Täytin koko muumimukillisen, Raiju hieroi niskaani, ei se varmaan kahvimaidoksi mene…

Julia yritti dekryptata Wolfen katkonaisia lauseita ilman suurtakaan menestystä, joten hänen suustaan pääsi vain:

-Häh?
-Raiju ja Pauliina haluavat lapsia. Minun siittäminä. Raiju halusi minun täyttävän mukin ja hieroi niskaani. Sitten Raiju pakeni paikalta mukin kanssa.

Julian ilme synkkeni, olihan hän arvannut äidin suunnitelleen jotain tällaista, mutta se, että hän oli jopa pistänyt suunnitelmansa käytännön toteutukseen oli yllättänyt hänet. Äiti oli kuitenkin tuntunut päässeen Wolfen ylitse jo kauan sitten.

Julia pohti kuumeisesti ehtisivätkö he vielä estämään Ahattaria. Tai pitäisikö heidän edes yrittää? Pohjimmiltaan jos Julialle olisi tarkoitettu sisarpuolia niin miksei Wolfe, hänen miehensä, voisi olla niiden isä? Julia katsoi Wolfea kysyvästi ja sai takaisin kysyvän katseen. Lopulta heidän suustaan tuli yhteen ääneen.

-Vitut… ei jaksa… antaa olla…

Kolmas luku

Suenpentujen synnytykset oltiin käynnistetty samanaikaisesti. Raiju ja Pauliina olivat vierekkäisissä saleissa työntämässä jälkikasvustoa ulos ja lapset sekoitettiin keskenään heidän toiveittensa mukaisesti, jotteivät he tietäisi kuka kenenkin oli.

Wolfram putkahti maailmaan ensimmäisenä ja häntä seurasi pikavauhtia kaksoissisko Wolferiina. Wolfemus antoi odotuttaa itseään pidempään, mutta päätyi lopulta sisarustensa seuraan kummemmitta kommelluksitta.

Raiju ja Pauliina olivat pakahtua Suenpentujen ihanuudesta ja yllättävästä karvaisuudesta. Piirre, joka muistutti heidän isästään. Wolfemuksella ja Wolframilla oli tuuheat rintakarvoitukset heti ulostautumisen jälkeen ja Wolferiinalla taasen tuuhea tumma hiuksisto. Wolferiina oli Raijun tytär, poikien suhteen he eivät tienneet, eivätkä edes halunneet tietää, kumpi oli kumman. Näin he olivat sopineet jo ennen hedelmöitystä ja siitä oltiin pidetty kiinni.

Nyt lasten suhteen pitäisi lähinnä miettiä, kuinka paljon Wolfea otettaisiin mukaan heidän elämään. Teknisesti ottaen mies ei edes tiennyt saaneensa jälkeläisiä eikä asia varsinaisestikaan haitannut Pauliinaa. Raiju painiskeli asian suhteen enemmän. Hänestä olisi vähintään reilua vihjaista Wolfelle asioiden todellinen laita, sikäli mikäli mies ei sitä ollut vielä ymmärtänyt. Ottaen huomioon kuinka paljon maailmassa oli asioita, joita Wolfe ei ymmärtänyt oli varsin mahdollista, että tämäkin oli jäänyt hänen tajuntansa katveeseen.

Perhe Ahatar kotiutui ajallaan ja asia otettiin puheeksi. Ennen pitkää Pauliinan vastustelut muuttuivat näennäisiksi ja sitten ne loppuivat kokonaan. Raiju valitsi puhelimesta WvG:n ja painoi luurin kuvaa…

Matthelemeon oli herännyt hiljaisuudessa ja pimeydessä kuten niin usein aiemminkin. Viimeöinen uniseura oli varmistanut sen, että hän oli oikein hyvin levännyt, sillä kyseinen nainen ei ollut varsinaisestikaan valvottanut häntä syvällisillä keskusteluilla.

Matthelemeon oli napannut hänet :”Wolfen Vastaiskun” ensi-iltanäytöksestä mukaansa ja he olivat viettäneet keskinkertaisen rakkauden tuokion keskenään. Nainen näytti kyllä hyvältä, mutta hänen toiveensa supermallin urasta eivät tulisi ikinä toteutumaan. Ei vaikka kuinka kiipisi reittä pitkin ylös. Lisäksi nainen oli kehdannut moittia Matthelemeonin ratkaisua korvata suihkuputkistossa kulkeva vesi kookosvedellä. Eikö hän ymmärtänyt, että itse Messias Van Damme oli kookosveden puolestapuhuja!?

Matthelemeon tunsi kiukun punan nousevan poskilleen, mutta puisteli päätään ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän torui itseään misogynistisistä ajatuksistaan, sillä hän tiesi niiden kumpuavan vain äärimmäisestä sekä pitkittyneestä stressistä. Wolfeversen tuotantotahti oli ollut aivan käsittämätöntä ja loma, pitkä sellainen, tulisi tarpeeseen.

Hän kääntyi katsomaan vierellään makaavaa naista ja olihan hän aika kaunis. Ehkä muutamalla pienellä vinkillä tai kirurgin viillolla hän saattaisikin saavuttaa unelmansa. Samassa puhelin pärähti soimaan. Näytössä näkyi koruttomasti ”RAHATAR”. Mitäs sillä nyt? Matthelemeon vastasi puheluun ja jäi kuuntelemaan Raijun vuodatusta. Hän sai vaivoin heitettyä lyhyitä vastauksia väliin.

-Ööh en muista, mikä muki, siemeniä? Minusta isä? Oletko nyt… siis oletko nyt ihan varma ettei sinun pitänyt soittaa Wolfelle?

Nainen Matthelemeonin vieressä oli herännyt puhelimeen ja kuuli kuinka Matthelemeonin viimeisin kysymys hiljensi puhelimen toisessa päädyssä olleen henkilön kunnes sieltä sitten yht’äkkiä kuului:

-MG!?! Ei helvetti! Tuut-tuut-tuut-tuut…

Matthelemeon jäi pohtimaan hiljaisuudessa, että pitäisikö tästä mainita Wolfelle. Veli kuitenkin ja sen sellaista. Noo eiköhän Raiju kohta sinne soittaisi. Hän katsoi kyynerpäittensä varaan noussutta naista ja tönäisi hänet makuulle ja kierähti hänen päälleen.

Naisen hiukset sekä iho tuoksuivat kookokselle ja olivat tahmeita illan suihkun jäljiltä. Eikä suihkua edeltäneet sekä seuranneet hiostavat aktiviteetit olleet auttaneet tahmaisuuteen. Matthelemeon luikahti naisen haaroväliin, jonka voimakas tuoksu villiinnytti hänet. Hän väänsi jalat leveään haaraan ja työsi kasvonsa syvälle siististi trimmattuun karvoitukseen. Makeaa ja kookosta yhdistettynä; aivan kuin Pina Colada. Nyt olisi aika nautiskella kaikessa rauhassa ja kiittää itseään siitä, että aikoinaan tuli investoitua kookossuihkuihin.

Samoihin aikoihin Wolfe oli sikeässä unessa Julia kainalossaan. Julia oli herännyt jo hetken aiemmin ja katseli uinuvaa miestään. Olo oli turvallinen sekä täyteläinen. Wolfen kanssa oli kaikki kohdillaan eikä mikään voisi tätä onnea pila… puhelin pärähti soimaan. ”PAHATAR” välkkyi näytöllä samalla, kun Imperial March soi juhlavasti.

-Wolfe! Äiti soittaa.

Wolfe säpsähti hereille ja lähes ryntäsi ovelle kunnes tajusi vapautuneensa Pauliinan vankikellarista jo vuosia sitten.

-Pauliina? Mitä se nyt tähän aikaan päivästä? Mitä kello edes on? Wolfe nappasi puhelimen ja vastasi. Mitä nyt? Aha? Juu vähän aattelinkin. Noo jos sovitaan yksityiskohdista kasvotusten… kävisikö vaikka huomenna. Wolfe sulki puhelimen ja kääntyi Juliaa kohden, kyllähän sinä varmaan arvaatkin miksi se soitti. Jälkeläiset syntyivät…

Neljäs luku

Wolferiina tuijotti Tykittäjien julistetta. Etenkin leveästi hymyilevä Günther vangitsi hänen katseensa. Hän tiesi, että Günther oli hänen velipuolensa ja, että hänen toinen äitinsä oli Güntherin isoäiti, mutta silti hänellä oli syntisiä ajatuksia miehenalkua kohden.

Ristiriitaiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Entä jos Günther ei olisikaan hänen velipuolensa? Silloin nämä tunteet olisivat oikeastaan ihan hyväksyttäviä. Äidithän olivat kertoneet sekoitelleensa lapsia synnytyslaitoksella; entä jos Wolferiina olisikin sekoittunut jonkun toisen perheen lapsen kanssa?

Wolferiina vilkaisi Güntherin kuvaa ja sitten itseään peilistä. Eipä ei, ei tuohon teoriaan voinut luottaa, sillä he molemmat olivat selvästi Wolfen jälkeläisiä, vaikka äidit olivatkin erit. Mitä tässä sitten voisi tehdä? Jos vaikka pieni kävelyreissu auttaisi selkeyttämään ajatukset?

Wolferiina lähti kävelemään Wolfen ja Julian asuntoa kohden, kun sielä ei ollut tullut käytyä pieneen hetkeen. Ajatukset kuitenkin pyörivät jatkuvasti Güntherissa. Jos vain olisimme vaikka Alabamassa tai Britannian aatelistoa niin tässä ei olisi mitään omituista. Tokihan muuttaminen tai aateliseksi pääseminen oli aina vaihtoehto, mutta ei se helpoin ja lisäksi pitäisi saada Günther innostumaan ajatuksesta.

Päästyään asunnon pihalle Wolferiinan henki salpaantui! Günther! Ja joku toinen tyyppi, jota Günther auttoi ylös puskasta. Mitä täällä oikein tapahtui!?!

Nivo pääsi Güntherin avustuksella jaloilleen ja vähitellen tapahtuneet alkoivat selkeytymään hänelle. Hän ei edes voinut olla vihainen Wolfelle ilmalennostaan, sillä koko matka alusta loppuun oli ollut niin täydellinen osoitus äärimmäisestä kehokontrollista Wolfen osalta, että oli suorastaan kunnia päästä moisen käsittelyn kohteeksi. Vaikka lento olikin kestänyt vain pari sekuntia Nivo tajusi ihailleensa aerodynaamisesti perfektoitua, maksimaaliseen tyydytykseen tähdännyttä, matkaansa. Olisiko pellehypyt hänen tulevaisuutensa Tykittäjien lopun koettaessa?

Günther puisteli pölyä Nivon puvustuksesta vain huomatakseen ettei sitä ollut tullut niihin törmäyksestä. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa pahoitellakseen isänsä käytöstä, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoja käyttää, kun Nivolle ei ollut oikeastaan sattunut mitään.

-Ööh tuota sinä taisit jotenkin ärsyttää isää?
-En tiedä oikein miten, mutta kai jotenkin? Ei se mitään, en satuttanut itseäni. Oon muuten Nivo, Tykittäjistä. Günther katseli Nivoa hiljaa ja pohti, että miehenalku oli tosiaan näyttänyt tutulta jostakin.
-Jaa katos vaan juu. Oliko meillä joku käsikirjoitettu juttu tänään vai?
-Ei vaan minun piti jutella… Nivon lause jäi kesken, kun hän huomasi Wolferiinan sivusilmällään.
-’Riina! Günther huudahti. Mitä sinä teet täällä tähän aikaan illasta?

Wolferiina ei oikein itsekään tiennyt vastausta ja raapi päätään hetken. Güntheriahan hän oli tullut tavallaan tapaamaan, mutta kuinka sen voisi sanoa kuulostamatta kovin limaiselta? Ja kuka tuo toinen kaveri oli? Güntherin joku bändikaveri? Ihan kivannäköinen kyllä, mutta vähän epäilytti tuo hänen tapansa ryömiä pusikoissa.

-Minulla on asiaa iskälle, Wolferiina keksi äkkiä. Günther tuijotti vastaukseksi hiljaa, sillä hän oli nähnyt katseen Wolfen silmissä, kun tämä oli lähtenyt viemään äitiä pyykkihuoneeseen. Saattaisi mennä hetki ennen kuin kumpikaan heistä vapautuisi seuraksi.

-Iskällä menee hetki äipän kanssa. Mennäänkö juomaan kupit kuumaa odotellessa ja juttelemaan?

Güntherin ehdotus sai Wolferiinan kupeet liekkeihin.

Nivo jäi hetkeksi tuijottamaan Wolferiinan ja Güntherin perään näiden lähtiessä kahvihuoneen suuntaan. Hän ehti hätääntymään hieman, sillä hänen tilaisuutensa jutella Güntherin kanssa oli liukenemassa kuin ripuli vessanpönttöön.

-Hei kaverit! Sopiiko tulla mukaan? Hän sai lopulta kuitenkin huudetuksi. Günther ilahtui pyynnöstä, sillä hän ei oikein tiennyt mitä olisi keskustellut siskopuolensa kanssa, mutta Wolferiina puri kiukustuneena huultaan. Tämän piti olla hänen tilaisuutensa vietellä velipuoltaan.

Tarvittaisiin vain jokin esine, mihin hän voisi jäädä jumiin takamus pystyssä ja velipuoli auttaisi, jonka jälkeen he toteuttaisivat sen kaikkein kauneimman. Wolferiina oli nähnyt lukuisia videoita netissä, joissa asia meni juurikin niin, eikä tempun toteuttaminen rehellisyyden nimissä vaikuttanut kovinkaan hankalalle.

Kolmikko istahti pöydän ääreen ja Günther alkoi toimimaan tapansa mukaan tilaisuuden isäntänä. Hän tarjoili Nivolle kahvia ja Wolferiinalle kaakaota; itse hän hörppi teekupistaan pieniä hörppyjä aika ajoin.

-Sinulla oli siis jotain, mistä halusit puhua? Hän kysyi Nivon suuntaan kääntyen. Nivo kakisteli hetken kurkkuaan ja hieroi takaraivoon ennen kuin aloitti.
-Niin siis tuota… sähän siis tiedät, että Tykittäjien juttu on täysin käsikirjoitettua alusta loppuun? Minun aikani soolouralle on edessä kohta, mutta se ei kestä kauaa… haluaisin sen kuitenkin olevan aika pitkän ja aattelin, että sä voisit auttaa sen toteuttamisessa…

Wolferiina oli sulkenut korvansa Nivon loputtomalta jaarittelulta ja Güntherkin vaikutti olevan melko kyllästynyt siihen. Wolferiina vain odotti mahdollisuutta varastaa Güntherin huomion itselleen, mutta sitä ei vain tullut tämän nyökytellessä laiskasti Nivolle. Viimein Günther vastasi Nivolle:

-Aivan… minulla on ollut hieman samanlaisia suunnitelmia… ehkä voisimme auttaa toisiamme…

Loresho Ozzie heräsi kylmään hikeen keskellä yötä. Nyt jokin ei ollut kohdillaan. Tuntui kammottavasti siltä kuin hänen suojattinsa Tykittäjissä juonittelisivat häntä vastaan. Juonittelisivat ja nauraisivat koko Kakkaus vai Rakkaus Rekordsille. Nauraisivat *HÄNELLE*!

Loresho kampesi ylös ja se ettei hänen vatsaansa vääntänyt vahvisti sen olettaman ettei kyseessä ollut ruokamyrkytys vaan häntä oikeasti vainottiin. Hän meni kiireesti monitoriseinän eteen ja huomasi pian ettei Nivo ja Günther olleet makuuhuoneissaan. Tämä saattoi tarkoittaa vain sitä, että he juonittelivat jotain.

Kännykkä esiin ja jäljityssirujen paikannus kehiin. Kyllä, Nivo sekä Günther olivat toistensa välittömässä läheisyydessä. He olivat alkaneet toimimaan käsikirjoitusta vastaan ja se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää. Sopimusteksteissä oli pykälä juurikin bändiläisten keskinäistä toimintaa vastaan mikäli sitä ei ollut erikseen sovittu.

Loresho puki nopeasti ja ryntäsi autolleen. Avaimet lukkoon ja kohti Güntherin kotia, jossa pojat jäljittimien mukaan olivat. Heillä olisi paljon selitettävää…

Ajaessaan määränpäähän Loresho valitsi assistenttinsa numeron.

-Olen matkalla Tykki-Güntherin luokse, tule sinne ja ota mukaasi Lego-hevosenpää. Jos eivät suostu kiltisti yhteistyöhön niin tiedät mitä tehdä.
-Ööh pomo? Ne ovat kiinteästi kiinni siinä kokonaisuudessa.
-Häh?
-Se hevosenpää. Siinä Legossa. Ei se irtoa.

Assistentin sanat saivat Loreshon nieleskelemään hetkeksi. Hiljaisuus tuntui venyvän ikuisuuden mittaiseksi kunnes hän viimein ärähti puhelimeen:

-Luuletko, että ne irtoavat kauniisti pyytämällä oikeista hevosista? Eivät irtoa, mutta ei se ole ikinä Mafiaa estänyt. Loresho heitti puhelimen ikkunasta ulos ja jatkoi matkaansa. Hän pudisteli ikävät muistot vanhasta lemmikkiponistaan pois päästään jottei kyynelet samentaisi hänen näköään.

Päästyään Wolfentielle hän näki suuren kartanon edessään, tien ainoan asuinrakennuksen. Portti oli raollaan, joten hän nousi autosta avaamaan sen kunnolla. Ajettuaan pääovelle hän näki assistenttinsa kurvaavan pihalle. Assistentti nousi autostaan ja otti takakontista ison täysnäisen roskasäkin. Ei kai se ääliö ollut sittenkin käynyt dekapitoimassa jonkun oikeaa hevosta?!?

-Mitä… sinulla on… tuossa säkissä?
-Pyysit tuomaan sen Lego-hevosenpään, mutta sellaiset ovat niin pieniä. Assistentin aloittaessa selostustaan Loresho tunsi veren pakenevan kasvoiltaan, se idiootti oli tosiaan tuonut oikean pään! Joten ajattelin, että toisin niitä koko säkillisen…

Günther näki syrjäsilmällä kuinka joku tummiin pukeutunut mies, iso säkki olallaan, kulki rappusia pitkin makuuhuoneiden suuntaan. Mies kulki niin omissa oloissaan ja nonchalantisti, että Günther vakuutti itselleen tämän olevan vain jokin remppamies tai vastaava; niitähän ramppasi vähän väliä talossa. Ei näin myöhään normaalisti kylläkään, mutta näitä nyt sattuu ja tapahtuu.

Hetken päästä Güntherin makuuhuoneesta kuului ikään kuin joku olisi kaatanut pieniä muovinpalasia patjalle, minkä jälkeen mies tuli sieltä ulos hieman tyhjentyneen säkin kanssa ja suuntasi Wolfen ja Julian makuuhuoneeseen, mistä kuului samanlainen ääni. Güntherin silmäkulma nousi hieman miehen kävellessä rauhassa rappusia alas tyhjän säkin kanssa ja suunnatessa ulos. Günther melkein huikkasi jotain miehelle, mutta pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ollessaan epäluuloinen tavallista remonttimiestä kohtaan.

-Hupsiskeikkaa saatana, mitäs te pojanperkeleet oikein juonittelette? Vaikka Günther olikin ehtinyt haistamaan Loreshon halvan hiusgeelin tuoksun, mies onnistui yllättämään heidät takavasemmalta. Hän kääntyi katsomaan syvästi huokaisten Loreshoa, jonka koko olemus tuntui huokuvan limaisuutta ja vastenmielisyyttä. Hetken keräiltyään ajatuksiaan hän totesi kuivakkaasti:

-Ei me mitään vielä ehditty, mutta me haluttaisiin vähän koettaa omia kykyjämme tämän kässärin ulkopuolella. Loreshon kasvot alkoivat punoittaa ja hänen kätensä vavista aivan kuin hän olisi saanut jonkinlaisen kohtauksen.
-Te… teillä ei ole mitään kykyjä! Te! Te! Te olette minun luomuksia! Loresho karjui täyttä kurkkua samalla, kun hänen kätensä haparoi hänen rintaansa. Te teette kuten… käsi…kirjoit…us… Loreshon ääni alkoi vaimenemaan ja hän yritti haukkoa henkeään vimmatusti samalla, kun hänen kätensä valahti velttona alas.
-Herra Ozzie! Oletteko kunnossa? Nivo kysyi hädissään. Mies valahti polvilleen ja siitä kyljelleen.
-Se taisi saada slaagin, Wolferiina totesi lakonisesti. Pitäisikö teidän tehdä jotain?
-Kovinhan tuo tuntui olleen sitä mieltä, että kässäriä noudatetaan. Ei siinä ole mitään kenenkään elvyttämisestä. Günther jatkoi yhtä lakonisesti. Nivo tuijotti heitä suu auki eikä tiennyt olivatko sisarukset tosissaan vaiko vain niin pihalla etteivät osanneet toimia. Hän löysäsi äkkiä Loreshon vaatteita ja näpytteli hätänumeron. Vapautta kässäristä hän oli toivonut muttei näin…

Loreshon elämä viuhahti hänen silmiensä ohitse… ei… pikemminkin valui yhtä limaisesti kuin mies itse oli. Jo heti syntymässä hänen hiuksensa olivat saaneet ikäänkuin halvan geelikerroksen ja äidinmaidon mukana hänelle oli kehittynyt epäsiisti parta ja bisnessänki poskille.

Ala-asteelle päästäessä taskussa oli jo, tietenkin, Kokoomusnuorten jäsenkirja ja päässä suunnitelmat siitä, miten Suomen pölyt karistettaisiin heti opintojen jälkeen. Tämä ulkomailla luotava ura oli sitten viivästynyt opintojen loputtua ensin, kun ”piti suorittaa asepalvelus” ja sitten koska muut syyt. Lopulta se oli muuttunut joksikin jutuksi, minkä hän olisi takuulla voinut tehdä, mutta ei vain halunnut oikeasti.

Ura oli kuitenkin auennut kotomaassakin. Ihan kohtuullisen hyvinkin. Hänestä oli muodostunut vastenmielinen kiipijä, joka oli töninyt muut tieltään ja kolmekymppisenä hän oli levy-yhtiön toimitusjohtaja sekä sydänkohtauksen partaalla. Asian ironia ei jäänyt häneltä tajuamatta nyt, kun hän makasi lattialla hänen suojattinsa läiskytellessä häntä kasvoille.

Loresho pohti elämäänsä taaksepäin ja pettyi siihen kuinka vähän pohdittavaa lopulta oli. Kuinka häneltä oli jäänyt kaikki se, mikä elämässä oli oikeasti tärkeää tajuamatta? Jos hänen loppunsa koettaisi tässä ja nyt niin olisiko se, että hän oli käskenyt assistenttinsa kaatamaan Lego-hevosenpäitä toisten vuoteisiin se, mistä hänet lopulta muistettaisiin?

Ei… minulla on vielä aikaa! Minulla täytyy olla aikaa muuttua! Onhan minulla???

Viides luku

Wolfram heräsi yöllä outoon värinään niskassaan. Hän oli jo vuosia sitten asennuttanut väristimen niskaansa, joka oli yhteydessä Wolferiinan elintoimintoihin. Wolferiinan kokemat stressaavat tilanteet aiheuttivat lievän värinän Wolframin niskaan ja nyt sellainen tilanne oli ilmiselvästi käsillä. Edellisestä kerrasta oli jo vuosia, joten Wolframilla kesti hetken tajuta, mistä oli kyse.

Sisko on pulassa, hän sai lopulta tajuntaansa unisen mielen läpi. Puhelinkierros koko suvun läpi ei tuottanut tulosta, kukaan ei vastannut, vaikka kyseessä oli ilmiselvä hätätilanne! Pikainen kierros äitien kartanossakaan ei auttanut; Wolferiina ei ollut siellä. Seuraava looginen vaihtoehto oli lähteä iskän ja kolmosäidin luokse katsomaan. Kenties hän oli mennyt tapaamaan heitä ja Güntheria.

Matkaa oli ikävän paljon eikä Wolframilla ollut autoa käytössään. Tai ajokorttiakaan niikseen. Hölkätessä toki ehtisi miettimään miten toimia perillä ja iltalenkkikin tulisi samantien tehdyksi, mutta veisikö se liian kauan? Vei tai ei niin se oli ainoa vaihtoehto juuri nyt, sillä ihmettelemälläkään asia ei etenisi.

Jalkaa toisen eteen sopivassa rytmissä ja ajatukset määränpäähän. Jos jotain niin Wolfram oli jämpti sälli sekä päämääräorientoitunut. Kun jotain oli laitettu tavoitteeksi niin se kanssa saavutettiin tai arpeuduttiin yrittäessä! Puolen tunnin hölkkäänisen jälkeen Wolfram totesi itselleen, että tästä pisteestä eteenpäin määränpää oli lähempänä kuin alkupiste, joten palaaminen oli myöhäistä; täytyi vain puskea eteenpäin.

Vartin päästä alkoi jo hieman hikoiluttamaan, joten hän kiristi tahtia päästäkseen nopeammin perille. Lopulta Wolfen ja Julian kartano alkoikin näkymään jo. Värinä Wolframin niskassa jatkui yhä, mikä tarkoitti sitä, että Wolferiina oli ainakin hengissä vielä, mutta oliko tuolla pihalla ambulanssi…

Wolframilla oli ollut aina erityisen läheinen suhde Wolferiinaan. He olivat kaksoset, vaikkei kumpikaan heistä sitä tarkalleen ottaen tiennytkään. Aina puistoleikeistä nykypäiviin Wolfram oli tukenut ja puolustanut siskoaan ja lapsinerona hän oli jo ala-asteella upottanut väristimen niskaansa parilla siistillä viillolla muutaman sopivaan paikkaan asetetun peilin avustamana. Sen jälkeen ei ollut kovinkaan kummoinen projekti yhdistää väristintä Wolferiinan älypuhelimen elintoimintoseurantaan.

Alkuaikoina väristin oli hälytellyt jatkuvasti, mutta pari huitaisua vain ja väristin oli näppärästi kourassa hienosäätöä varten ja sitten taas niskassa. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen väristin ei enää reagoinut jokaiseen sykkeen äkilliseen kohoamiseen.

Tokihan Pauliina ja Raiju olivat ihmetelleet Wolframin niskan haavoja, mutta tämä oli selittänyt ne aggressiivisella aknella ja tämä oli mennyt täydestä. Wolfram oli kuin puhdasta testosteronia ja aika, jota hän ei käyttänyt kuntoilemiseen jossain muodossa, oli harvassa. Kaiken kaikkiaan hänessä tuntui yhdistyvän Wolfen sekä Raijun parhaimmat puolet. Ei ollut niinkään yllättävää, että Wolfram oli pitkällä marginaalilla Wolfen suosikki kaikista Suenpennuista.

Nyt kuitenkin Wolframin sydän pamppaili villisti eikä se johtunut tunnin lenkistä. Mitä Wolferiinalle oli tapahtunut? Oliko hän tuolla ambulanssissa? Oliko hän epäonnistunut siskonsa suojelemisessa. Wolfram juoksi ambulanssia kohden, skannaten samalla ympäristöä. Äkkiä hän huomasi Wolferiinan ja Güntherin hieman etäämpänä ambulanssista ja hän rauhoittui hieman, mutta hätääntyi uudestaan tajutessaan, että iskä tai kolmosäippä saattoi olla sitten hädässä.

-Herra Ozzie oletteko syöneet jotain epäsopivaa tai pilaantunutta? Wolfram kuuli ambulanssilääkärin kysyvän lähestyessään. Teillä on ilmeisestikin lievä ruokamyrkytys, joten selvisitte säikähdyksellä tällä kertaa, mutta verenpaineenne on kyllä huonolla tavalla huippulukemissa. Koska olette rentoutuneet viimeksi?

Raijun ja Pauliinan päivä oli alkanut taas kerran kaikessa rauhassa palvelijan tuotua vuoteeseen kahvia ja voisarvia.

-Raiju kultaseni, oletko sattunut kuulemaan mitään Wolfesta tai Juliasta? On kulunut jo pari viikkoa siitä, kun he ovat viimeksi olleet yhteydessä. Tai Suenpennuista? Hekin ovat olleet omilla teillään ties kuinka kauan.

Molemmat kääntyivät taas vaistomaisesti katsomaan ikkunaa joka ei taaskaan räsähtänyt sisälle. Edes kiviä ei lentänyt siihen tällä kertaa, joten Raiju uskaltautui vastaamaan:

-En ole kyllä kuullut mitään kenestäkään. Wolferiina tosin oli käymässä hetki sitten ja Wolfram kiisi talon läpi vähän sen jälkeen, mutta kumpikaan ei ennättänyt jäädä juttelemaan. Pitäisikö meidän käydä suorittamassa yllätysvisiitti Wolfen ja Julian luokse?

Pauliina jäi mietoksiinsa hetkeksi ennen kuin alkoi vastaamaan.

-Käydään vaan. Sillähän saadaan selvyys ja kuulumiset vaihdettua. Pyydetään samantien Wolfemus muk…

Ikkunaan rapisi pieniä kiviä ennen kuin Pauliina sai lausettaan loppuun. Wolfemushan se siellä taas oli. Sattuipa sopivasti. Pauliinalla oli vahva ennakkotunne siitä, että pian koko lauma olisi taas kasassa tavalla tai toisella.

Wolfe ja Julia katselivat ja halasivat toisiaan raukeina samalla, kun pesukoneen luukun lukitus naksahti auki, viestittäen samalla ohjelman tulleen päätökseensä. Julia venytteli nautinnollisesti ja hänen suustaan pääsi vain hiljainen vaikerrus:

-u-u-u-u…
-Kyllä, Julia kirjoitetaan yhdellä uulla, Wolfe naurahti.
-Kulta, se oli aivan uskomatonta, mutta mistä lähtien ekopesu on ollut koko ajan tuollaista pyöritystä? Julia kysyi vähitellen hengityksen palautuessa.
-Pistin tehopesun, 60 asteella ja 1600 kierroksen vauhdilla. Tupla-ajalla.

Wolfen vastaus sai Julian nieleskelemään hetkeksi. Tuntui siltä kuin edellisestä yhteisestä tehopesusta oli ikuisuus. Ei. Siitä oli ikuisuus. Ja nyt Wolfe heitti heti kehiin tupla-ajalla ja erityisen voimakkaalla linkouksella. Hän katsoi Wolfea silmiin ja miehen katseessa oleva pyykkiiman jälkimainingit saivat hänen sydämensä läpättämään ja kehon värisemään. Miehen olemuksesta kävi selväksi, että tätä hän oli jo halunnut kauan ja juuri Julian kanssa, mutta jossain kohtaa hän oli vain eksynyt.

-Se oli uskomatonta rakas, Julia sai viimein todetuksi. Wolfe myhäili vastaukseksi kunnes rutisti Julian lähemmäs itseään.
-Tule kulta, en saanut vielä tarpeeksi pyykkäämisestä. Käydään sotkemassa lakanoita.

He lähtivät yhdessä innoissaan makuuhuonettaan kohden Julian samalla vitsaillessa pelkäävänsä Güntherin lakanoiden saattavan pyykkikoneen vielä siunattuun tilaan jos poika tahrisi niitä vielä vähänkin enemmän. Wolfe näki syrjäsilmällä pihalla olevan hälytysajoneuvon, mutta päätti olla välittämättä siitä, kun nyt oli parempaakin tekemistä.

Heti makuuhuoneeseen päästyään Wolfelle tuli pahat aavistukset. Leikatun muovin tuoksu ja peitto oli rypistynyt. Voisiko se olla… hän vetäisi peiton pois vuoteen päältä ja sanoinkuvaamaton kauhu valtasi hänen kehonsa…

Leikatut Lego-hevosenpäät suistivat Wolfen muistelemaan aikoja, jolloin hän oli valekyttänä Detroitin ilkeillä kaduilla. Valekyttänä hän toki tajusi olla hyppimättä oikeiden rikollisten varpaille, ja keskittyi lähinnä höykyttämään erinäisiä nuorisojengejä. Tämä toiminta ei kuitenkaan ollut täysin ilman vaaroja, kuten Wolfe joutui katkerasti havaitsemaan ennen pitkää.

Hienostokorttelin rouvat olivat pyytäneet Wolfea kiertelemään heidän kaduillaan ja kaitsemaan jälkikasvustoa. Aluksi kaikki olikin sujunut hyvin, mutta pian Wolfen läsnäolo sekä rajut otteet olivat synnyttäneet vastareaktion ja alueen esiteinit olivat järjestäytyneet katujengiksi.

Tilanne luisui nopeasti eskalaatiokierteeksi jossa Wolfe ei aikonut jäädä kakkoseksi. Alueen kotirouvat nauttivat tilanteesta kaikin siemauksin, kun ankarat taistelut kovettivat Wolfen jo ennestään tiukkaa fysiikkaa ja saivat hänen työvaatteensa riekaloitumaan. Yksi jos toinenkin kotirouvista tarjoutui auttamaan Wolfea pyykkäämisessä sekä vaatteiden räätälöinnissä, mutta Wolfe oli tiukan tehtäväorientoitunut eikä suostunut edes harkitsemaan muuta kuin jengin tuhoamista.

Wolfella oli pieni työmaakoppi, jossa hänellä oli tarvikkeet kyttäilyä varten sekä söötti vuode, jossa lepuuttaa silmiään aina välillä. Katujengi, Yön Suenpennut kuten he olivat alkaneet kutsumaan itseään, oli saanut selville kyseisen majapaikan sijainnin ja lopullisen vastaiskun suunnittelu oli käynnistynyt.

Tarvittiin vain sopivia hevosenpäitä ja sitten! Valitettavasti vain Detroitissa ei oltu nähty eläimiä enää muutamaan vuosikymmeneen, joten piti keksiä jotain keinotekoista tilalle. Mites olisi Legot?

Oli ollut taas pitkä päivä. Wolfe oli onnistunut pelastamaan taas muutaman postilaatikon tykinjyskyiltä ja hätistämään pari näpistelijää kaupasta. Kaikkensa antaneena hän vetäytyi koppiinsa lepäämään ja heti sinne päästyään hän huomasi asioiden olevan pielessä. Omituinen tuoksu, rikottu ovi, myllätty vuode. Peiton alta paljastui jotain mikä sai Wolfen tajuamaan tilanteen edenneen liian pitkälle; irtileikattuja Lego-hevosenpäitä…

Julia tuijotti vuoroin Wolfea, jonka silmissä oli tyhjä katse samalla kun suu vääntyi kauhuun, ja vuodetta, joka oli suorastaan koomisen täynnä jotain muovikipellystä. Oli kulunut vuosia… ei vaan vuosikymmeniä siitä, kun Wolfe oli viimeksi vajonnut moiseen katatonian ja kauhun valtaan eikä Julia tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Äkkiä Wolfe ikäänkuin napsahti käyntiin ja katsoi Juliaa suoraan silmiin.

-Yön Suenpennut! Ne ovat löytäneet minut!

Julia jäi tuijottamaan Wolfen perään, kun mies ryntäsi ulos huoneesta ja suuntasi Güntherin huoneeseen. Günther, oliko poika kunnossa?!? Makuuhuone oli tyhjä, mutta sama muovinen käry oli täyttänyt huoneen. Vuode oli pedattuna, mutta sitä oltiin selvästi käsitelty, sillä kodinhoitaja ei olisi jättänyt lakanoita tuolla tavoin ryppyyn.

Kädet täristen ja hien valuessa otsalla Wolfe tarttui peittoon kiinni ja muutaman nielaisin jälkeen hän kiskaisi sen pois vuoteesta. Syvääkin syvemmän hiljaisuuden keskeltä kuului vain muutama muovinen kolahdus, kun irtonaiset hevosenpäät tipahtivat lattialle peiton vetäminä. Tilanne oli juurikin se, mitä Wolfe oli pelännyt. Günther oli samalla tavalla kohteena kuin hänkin.

Nyt Wolfen huomio kohdistui jälleen ulkona olevaan hälytysajoneuvoon. Liittyisikö se tähän kaikkeen? Oltiinko Yön Suenpennut saatu kiinni itse teosta? Julia astui huoneeseen vain nähdäkseen Wolfen ryntäävän ulko-ovea kohden. Hän yritti huutaa miehen perään saadakseen selkoa tapahtumiin, mutta tiesi itsekin yrityksen turhaksi. Mitä ja miksi täällä oikein tapahtui???

Wolfen ehdittyä pihalle hän koki valtavan hätkähdyksen! Ambulanssi, Günther, se juippi, jonka Wolfe heitti tarinan alussa (josta tuntui olevan jo kuukausia, mutta todellisuudessa vain alle tunti) ovesta ulos, Wolferiina, joku limainen bisnesäijä ja tämän lakeija olivat sulassa sekasorrossa pihalla. Yön Suenpentuja ei kuitenkaan osunut silmiin, joten mitä ne hevosenpäät sitten olivat? Wolfe ei mielestään ollut edes suututtanut Mafiaa, joten siitäkään tuskin oli kyse.

Sekasortoa lisäsi Wolfen takaa rientävä Julia, joka oli tapahtumista Wolframin pahemmin pihalla sekä pian pihaan saapuvat Wolfemus, Wolfram, Pauliina sekä Raiju. Wolfe huokaisi ja katsoi pihan portille ollen täysin varma, että Matthelemeon saapuisi tuota pikaa paikalle myös, koska miksipä ei?

Muut kääntyivät katsomaan portille tuijottavaa Wolfea, sitten porttia ja lopulta taas Wolfea, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Viiden minuutin tuijottamisen jälkeen Wolfe kyllästyi ja kiinnitti taas huomionsa pihan tapahtumiin.

-Kuka sinä olet?
-Minä vai? Loresho… Ozzie… poikasi manageri, Loresho sai tuskaisesti sanotuksi vatsaväänteiden keskeltä. Minulla oli… pitkällinen kuriseva ääni Loreshon vatsasta keskeytti lauseen ja mies kääntyi paareilla sikiöasentoon. Wolfe huokaisi ja kääntyi Suenpentujen puoleen.
-Mitäs te pallerot täällä teette?
-Wolferiinan stressitasot olivat koholla, tulin tarkistamaan tilannetta herra Wolfe! Wolfram vastasi jämptisti. Wolfe myhäili tyytyväisenä poikansa säntillisyydelle.
-Hyvä poika. Entäs te muut?
-Mutsit raahasivat mut tänne, totesi puolestaan Wolfemus.
-Tulin tapaamaan Günt… siis sinua ja kolmosäitiä tokaisi Wolferiina.
-Noh tässähän ne ollaan, mitäs sinulle?

Wolferiina meinasi alkaa jo vastaamaan, kun Matthelemeon viimein singahti portista pihalle. Wolfe ei tiennyt olisiko hänen pitänyt tiuskaista hänelle myöhästymisestä vai siitä, että hän oli tullut paikalle näin myöhään kutsumatta ja ilmoittamatta. Hän kuitenkin päätti saada selvyyden tapahtumiin ihan ensin. Kuka näistä osaisi parhaiten kertoa sen?

-Günther, mitä täällä oikein tapahtuu?

Wolfen kuunnellessa Güntherin selostusta pihan tapahtumista ja hänen yhdistellessä siihen muiden kertomia tiedonmurusia, tilanne alkoi selkeytymään. Wolfen ilme oli synkentynyt ja vanhentunut vuosilla. Vaikkei Yön Suenpennut liittyneetkään tapahtumiin oli tässä paljon pureskeltavaa.

Ensinnäkin ruokamyrkytys oli vakava tila. Loresho kurlutti paareilla eläimellisesti ja vääntelehti harmaana. Toivottavasti tokenisi pian. Toisekseen tuo liehuletti, Nivo, olisi pitänyt paiskata ulos kauemmaksi; ei siksi, että hän olisi tehnyt mitään väärää sinänsä. Wolfe ei vain pitänyt hänestä. Kolmanneksi Güntherin itseluottamusta pitäisi kohentaa. Tokihan oli totta, että pojan koko ura oli valetta, sillä missään vaiheessa tämä ei ollut varsinaisesti saavuttanut mitään itse, vaan bändipaikka oli tullut suhteilla. Eikä se bändi edes ollut oikea bändi varsinaisesti vaan kylmästi musiikkiteollisuuden luoma kulissi.

Entäs sitten Wolfen omat suenpennut? Wolfram oli sentään oma luotettava itsensä, mutta mitä ihmettä nuo Wolferiinan insestiset halut olivat? Tokihan tytön kasvatus oli Raijun ja Pauliinan harteilla, eikä nyt sinänsä, että Güntherin kaltaista lihanpalaa voisi kukaan tervejärkinen nainen vastustaa, mutta silti oli se vähän härskiä. Wolfemus taasen oli myöskin oma itsensä ja se sai Wolfen huokaisemaan syvästi. Jos poika ei näyttäisi niin paljon häneltä niin Wolfe ei uskoisi olleensa tämän isä oikeasti. Veltto ahmatti.

Entäs nämä aikuiset sitten? Raijun, Pauliinan ja Matthelemeonin läsnäololle ei tuntunut olevan mitään järkevää syytä. He olivat ikäänkuin tulleet vain jonkinlaisen pakon sanelemana. Aivan kuin draaman kaari olisi edellyttänyt heidän paikallaoloa. Loreshon ja tämän lakeijan saapuminen oli sentään ymmärrettävää ja jopa ne Lego-hevosenpäät pystyi käsittämään näin jälkikäteen. Pojat olivat yrittäneet kapinoida ylempään vastaan ja siitä oli seurannut sitten tämänkaltaisia vastatoimia.

Kaikki tuijottivat taas Wolfea, joka tunsi itsensä yllättäen kovin väsyneeksi ja vanhaksi. Eikö tämänkaltainen säätäminen ja selvittäminen olisi nuorempien puuhaa jo? Hän katsoi Juliaa ja tokaisi:

-Kulta, meille jäi tuonne makuuhuoneen puolelle homma vähän kesken. Te muut voitte selvittää asiat keskenänne täällä…

Nivo ja Wolferiina katsoivat Güntheria, joka taasen katsoi lakeijan kanssa Loreshoa. Loresho olisi varmastikin katsonut Matthelemeonia ellei olisi kouristellut väkivaltaisen ripulin kynsissä. Tai ehkä jotakuta muutakin, mistäpä näitä tietää? Pauliina ja Raiju katselivat toisiaan ja Wolfram Wolferiinaa. Wolfemuksella oli tyhjä katse kasvoillaan eikä kukaan katsonut häntä.

Kaikkien päässä kuitenkin pyörivät Wolfen jäähyväiset. Selvittäkää asiat keskenänne täällä. Sitten mies oli poistunut Julian kanssa taloon eikä heistä ollut jäänyt edes pierua muistoksi. Nivo nykäisi Güntheria hihasta ja loi kysyvän katseen:

-Olisiko nyt hyvä hetki puhutella herra Ozzieta? Sillä on varmaan tullut jo enemmistö kaikesta ulos? Siis meinaan siitä kässäristä?
-Koetetaan ihmeessä! Günther suorastaan innostui ehdotuksesta ja he lähtivät yhdessä Loreshoa kohden.
-Herra Ozzie, tuota me aateltiin, että siitä Tykittäjien kässäristä voisi vähän tinkiä. Tai, että me voitaisiin vähän improvisoida sen suhteen ainakin aina välillä. Minä haluaisin pidemmän soolouran itselleni ja Güntherillä olisi jotain omia sävellyksiä, jota se haluaisi koettaa.

Loresho katseli pahoinvoinnin sumentamin silmin eteensä ja yritti käsittää kuulemaansa. Ehkä tämä olisi yksi niistä jutuista, jonka kohdalla voisi ottaa rennommin, ihan kuten ambulanssimiehistö oli häntä kehottanut?

-Sopii… ihan miten vaan… hän sai lopulta kakistettua kurkustaan. Tehkää ihan miten vaan…

Taustalla seisonut Wolferiina riemastui ja hyppäsi syleilemään Güntheria.

-Te onnistuitte! Hän hihkui ja samalla ohjasi hämmentyneen Güntherin kädet pakaroilleen. Purista niitä! Se tuo hyvää onnea, hän jatkoi hihkumistaan samalla, kun hän kietoi kätensä Güntherin kaulan ympärille. Günther totteli käskyä hämmentyneenä ja pohti samalla kuinka läheinen sukulaissuhde heillä olikaan. Wolferiina lähti taluttamaan Güntheria sisälle ja tämän makuuhuonetta kohden samalla, kun Nivo jäi seisomaan yksin.

-Me onnistuimme? Me onnistuimme! Hän huudahti itsekseen lähinnä siksi ettei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Nyt tulevaisuus olisi turvattu hänelle ja Güntherin haaveet oikeasta tähteydestä pääsisivät alkuunsa…

Epilogi

Asioilla on tapana järjestyä. Joskus hyvin, joskus huonosti ja aina välillä hyvin huonosti. Tykittäjien käsikirjoitettu urapolku oli toki ollut rajoittava, mutta se oli kulkenut kohti vääjäämätöntä päätepistettään tasaisesti kuten dieselveturi. Ei yllätyksiä tai odottamattomia pettymyksiä edessä.

Kässäristä poikkeaminen taasen oli askel epävarmaan ja Günther oli saanut huomata ettei hänen omat musiikilliset lahjansa olleet ehkä ihan kovinta kovuutta. Vanhan julkkisaseman voimilla hänen ensimmäinen albuminsa sisälsi monia striimatuimpia hittejä, mutta aika nopeasti levy-yhtiö antoi hänen ymmärtää, että hän voisi kenties etsiä uusia haasteita uralleen joltain toiselta suunnalta.

Nivon kohtalo musiikkibisneksessä ei ollut aivan yhtä karu, mutta loistokkuus oli siitäkin kaukana. Tokihan hänen soolouraansa venytettiin hieman, mutta se tapahtui buukkaamalla heti uran päätöksen jälkeen massiivinen Come-back-kiertue, jossa Nivo esitti yksin Tykittäjien kovimpia hittejä risteilyllä sekä laskettelukeskusten viihdetiloissa. Tokihan Nivolla oli tämän takia varaa jäädä eläkeläiseksi jo 21 vuotiaana, joten asiat eivät olleet aivan huonosti.

Wolferiinan ja Güntherin insestinen suhde kesti ulko-ovelta makuuhuoneelle vievälle portaikolle saakka, missä Günther ehti toipumaan hämmennyksestään. Hän kertoi Wolferiinalle toki rakastavansa tätä, mutta kuten siskona, koska Wolferiina oli hänen siskonsa. Wolferiinalla meni toki hetki asiasta toipumiseen, mutta ennen pitkää elämä jatkui ja se Nivokin oli toki ihan kivanoloinen kaveri…

Wolfram, Wolfemus ja Matthelemeon vetäytyivät omiin oloihinsa, sillä loppupeleissä mikään tapahtuneista ei oikein tuntunut koskettavan heitä.

Wolfe ja Julia saivat siivotuksi Lego-hevosenpäät vuoteestaan ja Wolfe kerrottua synkästä menneisyydestään Julialle, joka lohdutti häntä ja lakanatkin sotkeutuivat vähän muustakin kuin vain kyyneleistä sekä muovitomusta.

Raijun ja Pauliinan päivät alkoivat taas kerran ja aikojen loppuun asti kaikessa rauhassa palvelijan tuodessa vuoteeseen kahvia ja voisarvia. He päättivät viimein korjata ikkunakarmiin Wolfen aiemmasta vierailusta tulleet vauriot, sillä ilmiselvästikin tapahtuma oli ainutkertainen eikä mitään vastaavaa tulisi enää ikinä sattumaan…

Äkkipysäytyksiä ja yllättäviä käänteitä!

Güntherin elämä oli joutunut jonkinasteiseen syöksyyn musiikillisen uran tyssättyä. Seuraavat vuodet olivat kuluneet itseään etsien ja vaihtoehtoja tutkien. Eihän Tykittäjien ajoista nyt ihan puille paljaille ollut jäänyt, mutta aika vahvasti oltiin menty ”Artisti maksaa”-mentaliteetilla ja se näkyi ikävästi pankkitilillä.

Lisäharmiksi hänen puolipaniikissa lanseeraamansa tuoksukokoelma :”Günther - Rakkauden hajut” oli flopannut täysin ja hänen jo ennestäänkin vähenevät likviditeetit sulivat entistä nopeammin. Pientä apua tilanteeseen oli tullut, kun hän oli ollut vierailevana tähtenä Nivon lukuisilla comeback keikoilla, mutta nämä almut sotivat vahvasti hänen itsenäistymistavoitteitaan vastaan.

Olihan Güntheria kosiskeltu myös aikuisviihdealalle. Olihan hän komea kaveri, ja kuuluisan Wolfen poikana, sekä entisenä poikabändiläisenä, erityisen vetovoimainen. Ongelmaksi tuli vain se, että hän oli tietyllä tavalla aivan liian peräänantamaton menestyäkseen alan toivomalla tavalla.

Günther halusi pyytää apua vanhemmiltaan suunnan löytämiseksi, mutta Wolfe ja Julia oli omilla teillään. Tarkkaan ottaen kukaan ei ollut kuullut heistä mitään lähes vuoteen! Sitäkin ennen jo he olivat olleet pitkään vetäytyneet omiin oloihinsa, mutta nyt he olivat täysin kadonneet. Postikortti sentään saatiin kerran kuukaudessa, jotta tiedettiin heidän olevan hengissä, mutta sen enempää ei.

Raijua ja Pauliinaa Günther oli aina hieman vierastanut, mutta he kyllä tietäisivät mitä pitäisi tehdä. Kehtaisiko Günther kuitenkaan lähestyä heitä tällä asialla?

Matthelemeon oli vihainen. Hänellä oli salaisuus ja hän oli vihainen. Hän oli vihainen, koska kukaan ei edes tuntunut kykenevän harkitsemaan, että Matthelemeonilla voisi olla moista salaista tietoa hallussa! Matthelemeon tiesi mihin Wolfe ja Julia olivat hävinneet.

Aluksi Matthelemeonia kutkutti ajatus siitä, että hän tiesi jotain, mitä muut eivät. Sitten häntä alkoi jännittämään; kykenisikö hän säilyttämään pokkansa muiden uteluiden keskellä!?! Ennen pitkää hän tajusi ettei kukaan edes yrittänyt kysyä asiasta häneltä. Se korpesi.

Kaikki ihmettelivät minne Wolfe ja Julia olivat menneet, mutta kukaan ei kertaakaan kysynyt Matthelemeonilta asiasta. Oliko se muka niin epätodennäköistä, että hän olisi saattanut tietääkin asiasta jotain? Sillä hän tiesi!

Tokihan asia oli selvinnyt hänelle täysin sattumalta. Sekin satutti hieman, sillä Wolfe ei ollut kertonut hänelle, omalle veljelleen, asiasta. Vai oliko Wolfe järjestänyt asiat siten, että asia oli selvinnyt hänelle ”sattumalta”? Niin asian piti olla.

Mutta mitä tiedolla pitäisi tehdä? Oli aivan selvää, että Wolfe ja Julia olivat kadoksissa omasta halustaan, mutta vuoden poissaolo oli kuitenkin jo aika pitkä aika. Etenkin, kun ei ollut mitään selvyyttä siitä, että kuinka kauan he vielä aikoisivat olla teillä tietämättömillä.

Matthelemeon teki tiukan päätöksen; oli aika lähteä kohtaamaan Wolfe ja Julia, jotta saataisiin selvyys siihen, että olisivatko he palaamassa milloinkaan ja jos niin milloin? Wolfeversumi toki pyöri omalla painollaan ilman Wolfen panostakin tässä kohtaa, mutta elämä oli jotenkin tyhjää ilman heitä. Yksin Matthelemeon ei kuitenkaan tätä reissua voisi suorittaa, joten muutama näpyttely puhelimeen ja näyttöön ilmestyi teksti :”Soitetaan - WAHATAR”…

Wolfemus venytteli nautinnollisesti ja pitkään vuoteessa. Vapaata taas kerran hän ajatteli. Mitäköhän sitä keksisi? Wolfemus ei ollut suoraan sanottuna maailman kunnianhimoisin tai ahkerin yksilö. Eikä hän myöskään stressannut aivan pienistä. Tokihan hän oli huomannut isän sekä kolmosäidin katoamisen, mutta ne lähettivät postikortteja aina silloin tällöin, joten ihan hyvin niillä meni. Luultavasti.

Puhelin pärähti soimaan. Päivän askareet taisivat löytää hänet ilman sen suurempaa ajatustyötä Wolfemus pohti ja nosti luurin käteensä. Näytössä luki koruttomasti :”SETÄ” ja tämä sai Wolfemuksen innostumaan. Hän oli aina pitänyt Matthelemeonista yli kaiken.

-Heiiii setä! Hän huudahti puhelimeen saaden vastaansa tyrmistyneen hiljaisuuden Matthelemeonin tajutessa soittaneensa Wolfemukselle. Hän kiroili mielessään laiskuuttaan sen suhteen, että hän oli nimennyt Suenpennut pikavalikkoon vain WAHATTARIKSI. Hänen oli ollut tarkoitus soittaa tietenkin Wolframille, eikä tämän veljelle, jota hän piti rehellisyyden nimissä jonkin verran vähämielisenä.

-Setä? Wolfemus kysyi hieman epäröiden hiljaisuuden jatkuessa. Matthelemeon mietti ankarasti kehtaisiko hän vain katkaista puhelua ja olla kuin ei olisikaan? Lopulta hän kuitenkin heltyi:

-Moi Wolfemus! Mites sinulla kulkee? Matthelemeon aloitti ja jatkoi kiireesti ennen kuin Wolfemus alkoi oikeasti vastaamaan sekä kertomaan yhdentekevästä arjestaan. Tuota olen vähän miettinyt, että pitäisikö etsiä isäsi sekä kolmosäitisi ja vähän kysellä, mitä ne meinaavat.
-Joo! Wolfemus innostui, sillä hän käsitti kysymyksen mahdollisuudeksi viettää aikaa sedän kanssa. Mutta ei kukaan tiedä missä ne ovat, hän jatkoi.
-Minä saattaisinkin tietää Matthelemeon totesi nyrpeästi, kun Wolfemukselle ei ilmiselvästikään ollut tullut mieleen se mahdollisuus.
-Tiedätkö!? Missä? Milloin lähdetään? Mitä tarvitaan mukaan?

Matthelemeon ei ollut innoissaan siitä, että hän saisi avukseen Wolfemuksen Wolframin sijaan, mutta pojan innostuneisuus kyllä lämmitti hänen mieltään. Ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä reissu… ehkä…