elämä jatkuu-kuulumisia

Meillä on täällä kotona kaksi lasta, joita vastaan mies on ollut. Toinen ja ensimmäinen näistä on lapsi, joka ei edes ollut vahinko! Ennen yhdyntään ryhtymistä minä sanoin suoraan miehelle, että ilman ehkäisyä sieltä tule satavarmasti lapsi, koska minä nyt tulen melkein raskaaksi siitä, kun miestä edes katson (ihan oikeasti...en voi sanoa iloitsevani tästä, vaikka monista se olisikin siunaus)

Tämä toinen sitten oli ihan täysin puhdas vahinko (niinkuin sitä edeltänytkin raskaus, jonka abortoin, molemmissa näissä ehkäisyt petti), hormoonikierukka ei toiminutkaan. En ole edes varma oliko sitä enään, vai mikä sen kohtalo oli. Kaksikertaa sitä kyllä yritettiin poistaa alkuraskaudesta (ja se oli kyllä aika hirveää!).

Jokatapauksessa mieheni olis itä mieltä, että abortti, jos ei niin hän lähtee. Minulle päätös ei edes ollut vaikea (ja niinkuin miehelle sanoinkin ilmoittaessani raskaudestani, että olen äärettömän pahoillani, sillä tiesin häne kantansa). Edellisellä kerralla se oli, sillä silloinkin olisin ollut valmis jatkamaan raskautt, eikä miehen lähteminen olisi tuntunut yhtäpahalta menetykseltä, kuin lapsen menettäminen. Mutta juttu oli monimutkaisempi.

Jokatapauksessa ukkoni syytti minua hänen elämänsä pilaamisesta, sanoi, että vauvat ovat tylsiä ja viellä viimeisillä viikoillani ollessani tokaisi, ettei häne edes oikeastaan minunkanssani edes tahtoisi asua(???). Koko raskaus oli hänelle todella vaikea ja kävimme läpi niitä ajatuksia joita se herätti (myös minussa) ja helppoa se ei ollut, kun sydämmeen pisti jotkut asiat, kuten miehen luonehdinta siitä, miten tuntuu, kuin hän olisi vankilassa, eikä voi itse päättää miten hänen elämänsä menee. Enkä minä voinut siitä suuttua, että hän tunsi niin, sillä tavallaan ymmärsin. En minä kysynyt hänen mielipidettään..tai kysyin, mutta kerroin omani ja sen miksi päädyin tähän (itsekkäästä syystä: Oma mielenterveyteni oli minulle tärkeämpää ja itseni kunnioitus, kuin mieheni kunnioitus tai pyytteetön rakkaus minua vastaan. Hän kuin voi lähteä koska vaan, mutta minä joudun elämään itseni kanssa koko lopun elämäni, kuten asian ilmaisinkin hänelle)

Yksin kävin muistaakseni ultrissa, mies ei edes kuvia tahtonut nähdä. Hänelle koko raksaus oli...vaikea pala. Ja tavallaan se oli minullekkin, sillä en oikein uskaltanut häntä hirveästi sitten rasittaa raskaushöpinöilläni.

No, kun mies sai poikansa ekaakertaa käsivärsilleen, niin meinasin itkemään ruveta. Niin ylpeää isää en ole eläissäni nähnyt! Siinä hetkessä oli poispyyhitty kaikki se epävarmuus ja kasvukivut. Mies jutteli, leperteli ja oli niin myytyä.

Ensimmäiset viikot hän makoili vauvan vieressä ja vaan ihasteli ihan kaikkea tässä. Asiat jotka minusta ei ollut kummoisia saivat melkein kyyneleet silmiin häneltä (ja mint miettimään hänen mielenterveyttään ja tasapainoista tunne-elämää ;D ) ja ei ollut enään vauvat tylsiä, nehän olivat aivan mielettömän ihania ja suloisia ja maailmassa ei mitään niin ihanaa ollutkaan, kuin pikkuiset kakkalingot!

Olen iloinen, että tässä kävi näin hyvin. Mies rakastaa poikaansa ylikaiken. Niin kuin pitääkin. Mutta kyllä minä pelkäsin, ihan viime metreille asti ja sydän kävi välillä kylmää. Olin valmis hyväksymään sen, että mies lähtisi ja sanoinkin hänelle, etten missään tapauksessa halua hänen elämäänsä pilata ja että avaimet onnelliseen elämään ovat hänellä, ei minulla eikä syntymättömällä lapsella. Ja että ymmärrän kyllä, jos hän päättää lähteä, etten moiti. Että samoin tavoin, kun minä tein ratkaisuni, on hänelläkin siihen oikeus.

On hienoa kuulla, että teilläkin on asiat kääntyneet parempaan päin ja mies innostunut raskaudestasi sekä tulevasta lapsestaan.

Ikäväkyllä joukkoon mahtuu sitten niitäkin isiä, jotka tosiaan haihtuvat savuna ilmaan, kun aborttia ei tehdäkkään. Jopa silloin, kun ovat itse innoissaan olleet lasta alulle panemassa ja tahtoneet sitä perheen lisäystä.

hyvin sulla kävi!
Mutta ainahan ei ole tuokaan mahdollista sillä jotkut miehet on "eläimiä".. Mutta sinun miehesi olikin tunteva tavallinen ihminen! Onnea teille!