Joulu tropiikissa, kauan , kauan sitten

Pyynnöstä.
Olen kertonut tästä kyllä ensimmäisessä kirjassani joka on omaelämänkerrallinen. Tämä ei ole satua, vaan silkkaa nostalgiaa.

Joulu kauan sitten, kaukana kotoa

Ensimmäistä kertaa olin yksin, ilman omaa perhettä, sisaruksia tai vanhempiani ja joulu oli tulossa. Ensimmäinen joulu aikuisena, vieraassa maassa, kaukana kotoa ja vaikka mikään ei tuntunut tutulta, niin olinhan vasta 21 ja kaikki uusi viehätti ja kiinnosti, niin myös jouluvalmistelut roomalaiskatolisessa maassa, jonka eteläkärki on päiväntasaajalla, pohjoisia rantoja huuhtelee Karibian turkoosit vedet.

Veljeni, jonka kanssa jaoimme asunnon oli lähtenyt paikallisten ystäviensä kanssa maalle ja siellä koonneet metsästysporukan safarille itäisille ruohotasangoille, jossa riista oli runsasta: peuroja, villisikoja, kapybaroja ja lintuja. Onhan sinulla poikakaverisi, hän oli sanonut minulle. Vietä joulua heidän kanssaan.

Joulukuun seitsemännen päivän iltana olimme poltelleet kynttilöitä jalkakäytävällä talon edessä, kuten kaikki muutkin. Juhlistimme Neitsyt Marian tahrattoman sikiämisen merkkipäivää sytyttämällä kynttilöitä valaisemaan Marian ja Joosefin tietä Betlehemin seimelle ja merkiksi siitä että avaamme kotimme ja sydämemme joulun sanomalle: Jeesuslapsen syntymälle. Perheet kokoontuvat talojen edustalle, etupihoille ja parvekkeille, syömään pikkuisia lihapiirakoita, maissikakkusia, voitaikinasta leivottuja hojaldreja ja juomaan kupillisen kahvia, kuumaa kaakaota tai pikku pikarillisen makeaa viiniä naapureiden kanssa.

Radiosta soivat joululaulut, useimmiten lapsikuorojen laulamana: perinteiset espanjalaiset villancicot, jotka kaikki kertoivat vaelluksesta Betlehemiin. Paimenet, enkelit, lapset, maaseudun kansa olivat kaikki matkalla Betlehemiin tervehtimään kuningaslasta jonka syntymisestä profetiat puhuivat.
Kaupungit kadut olivat muuttuneet valomereksi, kaikkialta kantoi iloinen puheensorina, ruuan tuoksu, joululaulut ja tamburiinien helinä.

Seuraavalla viikolla olin yksin kotona työpäivän jälkeen ja mietin miten jouluni viettäisin. Opetin englantia kielikoulussa ja oppilaamme, etupäässä nuoria aikuisia, lähtisivät kohta lomalle ja veljeni oli lähtenyt metsästämään. Poikaystäväni F. oli kyllä kutsunut minua viettämään joulua kotonaan San Fernandon esikaupunkitalossa, jossa oli marmorilattiat ja sisäpuutarhat ja jossa keittiössä emännöi tummatukkainen pieni intiaaninainen. Vierastin talon rouvaa, joka sipsutteli korkeakorkoisilla kengillään ympäriinsä ja ohjeisti palvelijatartaan ja komenteli miestään ja leperteli pienille doberman miniatyyrikoirilleen. Eikä meillä ollut yhteistä kieltäkään. Hänelle minä olin vain joku ”gringa” johon hänen kuopuksensa oli hurahtanut, tilapäisessä mielenhäiriössä.

”Novena”, yhdeksän päivää ennen joulua oli alkanut ja perheet kokoontuivat vuorotellen toistensa kodeissa, joihin oli rakennettu joulukylä, miniatyyri-Betlehem, yleensä ruokasaliin tai sisäpatiolle. Vuorenrinteet olivat täynnä pikkuisia taloja, palmupuita, kylän väkeä ja kaiken keskellä, vuoren rinteessä oli talli, jossa oli seimi, härkiä ja aaseja, lampaita ja Maria ja Joosef, mutta seimi oli tyhjä, kunnes 24 päivän iltana sinne ilmestyi Jeesuslapsi, enkelit tallin yläpuolelle taivaalle laulamaan ja tähti kaiken ylle.

Novenan viettoon kuului jouluevankeliumin lukeminen, lapset ja aikuiset lauloivat tamburiinien ja muiden rytmisoittimien säestyksellä joululauluja ja sitten oli tarjolla joulunajan leivonnaisia ja joulujuomia. Tunnelma oli samalla kertaa harras ja iloinen.

Jolukuusi, yleensä keinokuusi, oli löytänyt tiensä myös kolumbialaiseen kotiin ja se oli pohjoisamerikkalainen tuontiartikkeli, joskus se pyöri kellojen kilistessä, joskus se säihkyi lumisena. S ei kuitenkaan ollut kuin sivuosassa kodin joulukoristelussa.