Kaikki oikeastaan

Anonyymi-ap kirjoitti:

alkoi mennä pieleen jo heti silloin kun ns. projekti aloitettiin. Siihen olisi pitänyt kysyä lupa kirjoittaneelta henkilöltä. Kun oli jo yksi joka seurasi ei sisin kestänyt enää muuta vastaavaa toimintaa. Olisi pitänyt alun alkaen ottaa yhteyttä viestillä, silloin kaikesta olisi tullut todellista. Jos joku vain kulki samoissa paikoissa sanaakaan sanomatta, ei sellaista enää jaksanyt eikä pystynyt ymmärtämään. Kaikki oli niin kummallista alusta asti ja se aiheutti valtavaa ahdistusta ja stressiä. Ei ole ollut tarvetta saada sellaista parisuhdetta kenenkään kanssa, joksi parisuhde yleensä mielletään yhdessä nukkumisineen ja läheisyyksineen. Se oli selvää jo yli kymmenen vuotta tapahtuneen eron jälkeen. Jotenkin sitä vain yritti jaksaa kestää sen mitä töissä tapahtui, mutta ei se tuntunut koskaan hyvältä tavalta toimia, ei se koskaan tuntunut auttamiselta vaan päinvastoin. Aina uusia ihmisiä jotka ikäänkuin tiesivät elämästäni, sellainen satutti paljon! Oli tarve tehdä itselle mieluista työtä, eikä sinne kuulunut se mitä siellä tapahtui ilman keskeisessä osassa olevan henkilön lupaa ja siksi kaikki tuntui loukkaukselta, koska pyyntöä sen loppumisesta ei koskaan huomioitu. Kyse oli valtavasta määrästä vuosia ja se rikkoi niin paljon ettei voinut luottaa enää keneenkään. Yhä on sama toive, että työ olisi vain pelkkää työtä eikä sinne ns. ympättäisi enää mitään sellaista mikä liittyisi henkilön yksityiseen elämään. Ei näkyvällä eikä kuuluvalla tavalla. Tarvitaan hiljaisuutta kauan jotta sisin pääsisi tasapainoon. Ehkä sitten joskus vuosien päästä tulee mieleen sellainen ajatus että voisi olla ystävä ikäisensä kanssa. Nyt sellaista tarvetta ei ole.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä