Kasvoni turpoat kyynelistiä, en saa henkeä, nenäni valuu ja jalkani ovat tunnottomat. Kulejen yksin, tie on musta ja kylmä. Yön hiljaisuudessa kaikuu minun yksinäinen nyyhkytys. Pysähdyn nojaudun bussipysäkin tolppaan ja romahdan. Nyyhkytykseni muuttuu kärsiväksi vollottamiseksi, lyön jalkaani maahan ja ajattelen miksi minä.
Päässäni soi hänen sanansa: "Mene pois tieltä"
Puristan käsiäni nyrkkiin ja toistan: kaikki on hyvin. Silti taivas tuntuu putoavan päälleni. Pienillä käsilläni työnnän tuota painavaa kattoa ylöspäin, mutta turhaan. Kaikki vajoaa päälleni. Miki minä välitän niin paljon, miksi minä rakastan niin paljon? Olen kuitenkin aina se, joka kärsii.
Kylmä tie loistaa kasvoilleni, puhelimeni musta näyttö hehkuu tyhjyyttä, bussiani ei näy ja minä itken kuin kuolemaisillaan oleva kärsivä pieni lintu. En tiedä minne olen hänet jättänyt enkä voi auttaa. Itken surusta, itkeen koska välitän ja pelkään. Viha painautuu kaiken tuon pelon ja surun alle. Annoin hänen mennä, hän lupasi että tietää minne on menossa. Todellisuudessa hän ei edes tiennyt missä oli ja minä annoin hänen olla, vihan sokaisemana. Hän satutti minua.
Hän tönäisi minut seinaa vasten sanoessaan:"Lopeta mene pois tieltä"
Istuin kulmassa yksin pidättelin pimeäsä kyyneliäni, eikä häntä näkynyt. Ihmiset huusivat, tanssivat,nauroivat ympärilläni ja minä istuin vain hiljaa. Katsoin pimeään ja toivoin olevani jossain kaukana pimeässä yksin. Hän käveli ohitseni yhä uudestaan ja uudestaan sanomata sanaakaan. Olin vain tiellä. Kyyneleet pyrkivät ulos, nielin ne. Keräsin rohkeuteni, nousin ylös ja astelin hänen luokseen. Hän katsoi toisellas silmällään minua kohti turhautuneena. Hän on vihainen. Olinko taas tiellä, kun yritin auttaa? Astun askeleen taaksepäin. Toinen tyttö lyhyessä tiukassa haameessaan kaatuu hänen päälleen ja kysyy: "Ootko hei kunnossa anna autan, tarttetko vettä?" Hän koskettaa tyttöä katsoo tähän päin ja mumisee jotain. En kuule, en saata kuulla, en halua kuulla. Hän ei työnnä tyttöä pois, ei miksi hän työntäisi? Eihän tyttö edes ole tiellä.
Vedän hänet seinää vasten suutelen ja hän tönäisee minua. Jään yksin seisomaan siihen niiden sanojan kanssa: "Lopeta mene pois tieltä"
Astun bussiin, pyyhin kyneeleet kasvoiltani ja katson jalkoihini. Seison bussin keskellä, mutta kukaan ei kaso minua, ketään ei kiinnosta, jos kiinnostaisi olisin vain tiellä. Minä välitän, olen huolissani, pelkään, ja silti olen vain tiellä. Rakastan liikaa.
Yritän mennä samaan huoneeseen hänen kanssaan istua hänen viereen, mutta hän ei edes vilkaise minuun. Hän ei vastaa kysymyksiini ja ympärilläni vain soi hänen sanansa: "Lopeta mene pois tieltä"
Älä rakasta mitään, älä välitä mistään, älä pidä mitään tärkeänä, älä auta, älä pelkää minkään puolesta, koska kukaan ei tule antamaan sitä kaikkea sinulle takaisin. Olet vain tiellä.
Rakkautta voi olla liikaa, kun se ylittää sen pienen rajan se muuttuu vaaraksi. Minä elin rajalla, ylitin rajan ja elän vaarassa, pelossa ja suuressa surussa.
Taiteilija S
Päässäni soi hänen sanansa: "Mene pois tieltä"
Puristan käsiäni nyrkkiin ja toistan: kaikki on hyvin. Silti taivas tuntuu putoavan päälleni. Pienillä käsilläni työnnän tuota painavaa kattoa ylöspäin, mutta turhaan. Kaikki vajoaa päälleni. Miki minä välitän niin paljon, miksi minä rakastan niin paljon? Olen kuitenkin aina se, joka kärsii.
Kylmä tie loistaa kasvoilleni, puhelimeni musta näyttö hehkuu tyhjyyttä, bussiani ei näy ja minä itken kuin kuolemaisillaan oleva kärsivä pieni lintu. En tiedä minne olen hänet jättänyt enkä voi auttaa. Itken surusta, itkeen koska välitän ja pelkään. Viha painautuu kaiken tuon pelon ja surun alle. Annoin hänen mennä, hän lupasi että tietää minne on menossa. Todellisuudessa hän ei edes tiennyt missä oli ja minä annoin hänen olla, vihan sokaisemana. Hän satutti minua.
Hän tönäisi minut seinaa vasten sanoessaan:"Lopeta mene pois tieltä"
Istuin kulmassa yksin pidättelin pimeäsä kyyneliäni, eikä häntä näkynyt. Ihmiset huusivat, tanssivat,nauroivat ympärilläni ja minä istuin vain hiljaa. Katsoin pimeään ja toivoin olevani jossain kaukana pimeässä yksin. Hän käveli ohitseni yhä uudestaan ja uudestaan sanomata sanaakaan. Olin vain tiellä. Kyyneleet pyrkivät ulos, nielin ne. Keräsin rohkeuteni, nousin ylös ja astelin hänen luokseen. Hän katsoi toisellas silmällään minua kohti turhautuneena. Hän on vihainen. Olinko taas tiellä, kun yritin auttaa? Astun askeleen taaksepäin. Toinen tyttö lyhyessä tiukassa haameessaan kaatuu hänen päälleen ja kysyy: "Ootko hei kunnossa anna autan, tarttetko vettä?" Hän koskettaa tyttöä katsoo tähän päin ja mumisee jotain. En kuule, en saata kuulla, en halua kuulla. Hän ei työnnä tyttöä pois, ei miksi hän työntäisi? Eihän tyttö edes ole tiellä.
Vedän hänet seinää vasten suutelen ja hän tönäisee minua. Jään yksin seisomaan siihen niiden sanojan kanssa: "Lopeta mene pois tieltä"
Astun bussiin, pyyhin kyneeleet kasvoiltani ja katson jalkoihini. Seison bussin keskellä, mutta kukaan ei kaso minua, ketään ei kiinnosta, jos kiinnostaisi olisin vain tiellä. Minä välitän, olen huolissani, pelkään, ja silti olen vain tiellä. Rakastan liikaa.
Yritän mennä samaan huoneeseen hänen kanssaan istua hänen viereen, mutta hän ei edes vilkaise minuun. Hän ei vastaa kysymyksiini ja ympärilläni vain soi hänen sanansa: "Lopeta mene pois tieltä"
Älä rakasta mitään, älä välitä mistään, älä pidä mitään tärkeänä, älä auta, älä pelkää minkään puolesta, koska kukaan ei tule antamaan sitä kaikkea sinulle takaisin. Olet vain tiellä.
Rakkautta voi olla liikaa, kun se ylittää sen pienen rajan se muuttuu vaaraksi. Minä elin rajalla, ylitin rajan ja elän vaarassa, pelossa ja suuressa surussa.
Taiteilija S
Vastaukset 3
Vanhimmat
Käteni hänen kädessään, kävelemme, nauran. Hän puhuu, kuuntelen. Katselen tuota taivaan ihmettä ylöspäin. Hän ei ole paljoa pidempi, hänen ei tarvitse edes olla ja silti olen niin pieni. Tuhansittain lempinimiä pienuudelleni, avuttomuudelleni, kaikelle sille mikä saa minut tarvitsemaan häntä ja kaikki ne ovat totta.
Katson häntä ylöspäin, hän puhuu, hän säteilee. Hänen hymynsä hänen äänensä hänen tuoksunsa, hänen katseensa kääntyy minuun ja punastun kuin näkisin ne rakastavat silmät ensimmäistä kertaa. Nauran, olen onnellinen, hän on onneni. Hän katsoo eteenpäin, pudistelee päätään ja nauraa. Hän hivelee leukaansa nauraessa mietteliäästi isolla kädellään. Miehekäs leuka, siistit vaatteet, haalea kevät-ilta ja hänen tuoksunsa, sekä se nauru. Olen pelkkää ensisilmäyksen täyttämää rakkautta, vaikka tämä on jo mones tuhannes silmäys.
Alan kikattamaan hiljaa ilman mitään syytä, hän nauraa. Tartun molemmin käsin hänen kädestään kiinni, kurottaudun varpailleni kömpelösti samaan aikaan kävellen ja pussaan hänen poskeaan. Hän ei voi lopettaa nauramista. Punastelen. Hän pysähtyy, kietoo kätensä vyötärölleni, katsoo minua silmiin ja sanoo: ”Mun pikkunen, aina yhtä ihana.” Kikatan.
Joku kysyi minulta mitä teet kun ensisilmäyksen roihu loppuu, tai kun ihastuksen huuma hiipuu. Joudun jokaiselle vastaamaan: ”En tiedä meidän roihu ei lopu tai ihastus hiivu. Se ei ole sitä vieläkään tehnyt, en usko että se ikinä tekeekään.”
Kävelemme hiljaa hihitellen kunnes hengähdän syvään ja kuiskaan hiljaisella äänellä: ”Eilen, tänään, huomenna, ylihuomenna, aina, olemme me kuitenkin yhdessä, vaikka näin hiljaa. Tiedän että rakastat minua kuin nähdessäsi minut ensimmäistä kertaa ja joka kerta kun minä näen sinut, rakastan sinua kuin ensimmäistä kertaa.”
Taiteilija S
Sait mut itkemään
E
Nainen olen